Olisi ollut kiusallista tunnustaa kollegoille, että hänellä oli ollut vuosia salasuhde uhrin vaimon kanssa.
Tunsin, että aikani oli viimein koittanut. Jätin jäähyväiset Annalle ja Julialle, kahdelle kaunottarelle, jotka olivat pitäneet minusta hyvää huolta viimeiset kuusi kuukautta. Aina kun he aamulla saapuivat huoneeseeni, heidän hymynsä ja iloisuutensa tarttuivat minuunkin. Jo pelkkä heidän läsnäolonsa sai oloni tuntumaan lähestulkoon siedettävältä ja kestämään vielä yhden päivän pihisevää ja puhisevaa hengityslaitetta, joka oli ollut seuralaiseni viimeiset vuodet. ”Et kai sinä tosissasi aio jättää meitä?” Anna kysyi. ”Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi, en jättäisi sinua milloinkaan.” Anna nauroi. Hänellä oli sellainen hersyvä, kupliva nauru. ”Mutta nyt minä haluan mennä kotiin.” ”Ei missään tapauksessa”, tohtori Vano ärähti ylilääkärimäisellä auktoriteetillaan kertoessani […]
Suolakurkkuviipale lennähti leivän välistä ja mätkähti tietokoneen näppäimistölle.
”Et siis tiedä, keneltä ne riisuit.”
”Variksilta ei tiettävästi voinut varpaanjälkiä ottaa, Hilkka mietti huvittuneena. Variksia ei tosin tässä tapauksessa voinut syyttää itse murhasta, vaan pikemminkin vain hautarauhan rikkomisesta, josta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.”
”Ai niin! Parvekkeella on kuollut mies.”