Tunsin, että aikani oli viimein koittanut. Jätin jäähyväiset Annalle ja Julialle, kahdelle kaunottarelle, jotka olivat pitäneet minusta hyvää huolta viimeiset kuusi kuukautta. Aina kun he aamulla saapuivat huoneeseeni, heidän hymynsä ja iloisuutensa tarttuivat minuunkin. Jo pelkkä heidän läsnäolonsa sai oloni tuntumaan lähestulkoon siedettävältä ja kestämään vielä yhden päivän pihisevää ja puhisevaa hengityslaitetta, joka oli ollut seuralaiseni viimeiset vuodet.
”Et kai sinä tosissasi aio jättää meitä?” Anna kysyi.
”Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi, en jättäisi sinua milloinkaan.”
Anna nauroi. Hänellä oli sellainen hersyvä, kupliva nauru.
”Mutta nyt minä haluan mennä kotiin.”
”Ei missään tapauksessa”, tohtori Vano ärähti ylilääkärimäisellä auktoriteetillaan kertoessani hänelle päätöksestäni.
”Ja sinäkö sen aiot estää?”
Tohtori tuijotti minua ylimielisesti lukulasiensa yli, aivan kuten hänellä oli tapana. Silloin muistin, missä olin aiemmin nähnyt tuon saman katseen. Arvon tohtorin vähintäänkin yhtä ylimielinen veli oli vuosia aiemmin tuominnut nuijan kopautuksella minut ja Marianon maksamaan yhteisvastuullisesti kolmetuhatta pesetaa sakkoa julkisen tilaisuuden häiriköinnistä, megafonilla huutelusta ja tortillan varastamisesta. Viimeksi mainittuun tapahtumaan meillä kummallakaan ei ollut osaa eikä arpaa, sillä myöhemmin selvisi, että sen olivat syöneet parempiin suihin kunnan omat työntekijät.
Sen jälkeen kun tuomio oli julistettu, luonnonsuojeluyhdistyksen aktivistit keräsivät rahat keskuudestaan ja maksoimme summan viiden pesetan kolikkoina.
Päästäkseni pois sairaalasta jouduin lopulta allekirjoittamaan sopimusasiakirjan, jolla vapautin arvon tohtorin ja sairaalan koko hoitohenkilökunnan kaikesta vastuusta. Mistä ihmeen vastuusta? Siitäkö, jos satun kuolemaan? Olin tehnyt hidasta kuolemaa ainakin viimeiset viisi vuotta. Se saattoi kohdata minut aivan millä hetkellä hyvänsä. Luulivatko lääkärit todellakin voivansa pitää minut hengissä ikuisesti? Paljon mieluummin kuolin kotonani.
Keskiviikkona, iltapäivällä nuorempi pojistani tuli hakemaan minut sairaalasta. Ajoimme kotiin hänen vanhalla ja paljon kokeneella matkailuautollaan. Josep oli kuulemma juuri palannut lomamatkaltaan Moldovasta. Hänen autonsa haisi mahorkalta ja oli täynnä likaisia vaatteita ja tyhjiä viinipulloja.
Saavuttuamme näin heti, että kotipuutarhamme istutukset olivat pahuuden vallassa ja rikkaruohot rehottivat kaikkialla. Sinäkään vuonna emme saisi tomaattisatoa, eikä sipulintaimiakaan ollut kukaan pannut maahan. Minun syytänihän se tietenkin oli. En ollut moneen vuoteen tohtinut tarttua kuokkaan, enkä työntää käsiäni multaan.
Minua kuitenkin ilahdutti nähdä, kuinka kirsikkapuut hohtivat valkoisenaan ja persikkapuu, jonka olin nuorena taimena oksastanut, oli kauttaaltaan vaaleanpunaisten kukkien peitossa. Mielessäni olin jo tuntevinani hedelmien huumaavan tuoksun, vaikka arvelin, etten enää olisi näkemässä sadonkorjuuta ja tunsin oloni haikeaksi. Aikaisemmin eläkeläisen elämäni oli ajoittunut maatöiden mukaan, mutta viimeiset vuodet se oli ollut päivä toisensa jälkeen sitä yhtä ja samaa lopun odotusta.
Viiniköynnösten vaaleanvihreiden lehtien vyö kiersi piha-aitaa. Sammakot kurnuttivat laiskasti kastelualtaassa ja tuulimylly kitisi leppoisassa kevättuulessa. Naapurini koirat haukkuivat minut tervetulleeksi ja niiden räksytystä säesti lukuisat koirakuorot ympäri kylää. Tunsin todellakin tulleeni kotiin.
Paluuni jälkeiset päivät olivat yhtä hälinää. Tosin ne olivat sitä perheelleni ja ystävilleni. Itse seurasin vain huvittuneena vierestä.
Perjantaina iltapäivällä hautaustoimiston väki saapui hakemaan minua. He nostivat minut samaan mustaan Mersuun, jolla naapurinikin oli lähtenyt viimeiselle matkalleen edellissyksynä. Sitä ennen meillä oli kuitenkin perheen kesken vakava keskustelu siitä, mitkä vaatteet päälleni tultaisiin laittamaan kun minut asetettaisiin näytteille hautajaissaliin.
Vaimoni tahtoi, että minut puettaisiin mustaan pukuun. Siihen samaan, joka oli ollut viimeksi ylläni tyttäreni häissä kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin. Kaikeksi onneksi molemmat poikani nousivat vastustamaan äitiään, ja lopulta Montsen oli taivuttava enemmistön tahtoon. Totta puhuen minäkin olisin tässä asiassa mennyt lasteni puolelle, mutta minullahan ei enää ollut sanavaltaa perheeni asioissa, eikä sen puolen missään muissakaan asiossa.
Kun lauantaina makasin näytteillä lasiseinän takana puettuna vanhoihin vaatteisiini, luonnonsuojeluyhdistyksen protestipaitaan ja lapsenlapseltani perimiini koripallotossuihin, minulla oli tyyni ja rauhallinen olo. Ehkä nyt olin lähellä sitä jumalaa, jonka New Yorkiin lähetettynä nuorena pappiskokelaana olin aikoinani hylännyt.
Katselin ihmisvirtaa, joka päivän mittaan kulki arkkuni editse. He olivat vakavakatseisia ja monet itkivät. Näin paljon tuttuja kasvoja, mutta kaikkia en tuntenut. Näin vanhemmiten muisti alkaa pettää ja ensin nimet ja sitten myös kasvotkin hävisivät mielestä.
Vanhin poikani Matias isännöi oma-aloitteisesti tilaisuutta. Oli juuri niin hänen tapaistaan omia meriitit silloinkin, kun hänellä ei ollut osaa eikä arpaa koko asiaan. Myös hänen nykyinen vaimonsa kävi pikaisesti näyttäytymässä. Nainen ei vilkaissut minuun päinkään. Hän ei yleensäkään noteerannut minua juuri miksikään. Näytteli vain hapanta naamaansa. Se kai johtui siitä, että olin niin hyvää pataa Matiaksen ensimmäisen vaimon kanssa.
Tyttäreni Teresa riensi paikalle Suomesta asti. Hän saapui miehensä ja vanhimman poikansa kanssa. En tiedä miten he olivat onnistuneet saamaan lentoliput niin lyhyellä varoitusajalla.
Näin myös serkkuni Anttonian. Hän oli mustiin pukeutunut kuten aina. Muistin hänen näyttäneen vanhalta jo silloin, kun vielä oli nuori. Hän oli niin perin pohjin katkeruuden kyllästämä, että uskoin hänen voivan hyvinkin elää satavuotiaaksi.
Veljeni José oli tehnyt ennennäkemättömän poikkeuksellisen teon lähtiessään minun vuokseni kotikylästään Pyreneiltä. Se liikutti minua suuresti.
Näin naapurini Antonion ja hänen vaimonsa Marian. Postinkantaja Torresin ja monta muuta kyläyhdistyksen jäsentä. Maajussi Marcos oli pynttäytynyt parhaimpiinsa. En edes meinannut tuntea miestä. Hänen pieni, filippiiniläinen vaimonsa näytti samalta kuin aina, aivan kuin hän olisi murtumaisillaan raskaan työtaakkansa alla minä hetkenä hyvänsä.
Laskujeni mukaan ainakin kymmenen paikallisen jalkapalloseuran pelaajaa oli saapunut tuomaan surunvalittelunsa. Valtaosaa olin valmentanut vuosikymmeniä sitten. Minulle he olivat aina nuorukaisia, vaikka olivatkin jo aikamiehiä.
Muutama entisistä työtovereistani nahkatehtaalta oli tullut hyvästelemään minut, samoin kuin eläkeläisyhdistyksen jäsenistä ne, joissa vielä henki pihisi.
Luonnonsuojeluyhdistyksen aktivistit olivat kaikki paikalla vihreissä protestipaidoissaan. Me painatimme joka vuosi uuden teemapaidan vastustaaksemme kaupungin suunnitelmia täyttää rakennuksilla, teollisuushalleilla ja teillä viimeisetkin metsät, niityt ja ekoviljelyalueet.
Kummallista kyllä paikalle oli saapunut myös kunnan entinen ympäristövaltuutettu, jonka kiiltelevät kengät ja prässihousut olimme pilanneet kippaamalla viisi traktorinlavallista lehmänlantaa kaupungintalon ovelle.
Vain pormestari puuttui. Parempi niin, sillä olin ollut hänen kanssaan sotajalalla aina siitä lähtien, kun nainen oli kääntänyt takkinsa ja hylännyt vasemmistoliikkeen. Olin kuullut hänen olevan jälleen kerran ehdolla autonomiahallinnon huippuvirkaan.
Aikaisin sunnuntaiaamuna hautaustoimiston väki kippasi minut arkkuuni. Ei kovin helläkätisesti, täytyy sanoa, mutta mitäpä merkitystä sillä nyt enää oli. Arkku oli mahonkinen ja kiiltäväksi lakattu ja sisältä kankaalla vuorattu. Itse olisin mieluummin tullut haudatuksi pahvisessa arkussa tai vaikkapa juuttisäkissä, mutta sellainen ei kuulemma käynyt päinsä kuin jossain Aasiassa.
Minut haudattiin iltapäivällä heti lounaan jälkeen kyläkirkon pihamaalle. Jättiläismäisten puiden ympäröimä kirkko oli lähes tuhat vuotta seissyt joen töyräällä. Sen viereltä oli aikoinaan kulkenut roomalainen tie, Via Augusta.
Silloin kun vielä olin lapsi, kyläläiset haudattiin hautakammioihin, jotka oli muurattu vastakkaisille seinille kirkon eteiseen. Kirkkokansan oli jumalanpalvelukseen mennessään kuljettava vainajiensa editse. Joskus seitsemänkymmentäluvulla haudat poistettiin ja niiden tilalle rakennettiin uudet leposijat kirkon pihalle pääsisäänkäynnin molemmin puolin.
Oli aurinkoinen päivä ja vuodenaikaan nähden tavallista lämpimämpää. Monet läsnäolijoista olivat riisuneet takkinsa ja nauttivat keväisestä säästä.
Mustiin pukeutuneet työmiehet hikoilivat nostaessaan painavan betonikannen haudan päältä ja kaksi heistä laskeutui heiveröisten puuportaiden avulla alas hautaholviin.
Minun paikkani tulisi olemaan toisessa kerroksessa alhaalta lukien, kolmas kammio vasemmalta. Se ei ollut sen parempi eikä huonompi kuin muutkaan paikat. Vain viimeinen leposija, siinä missä muutkin.
Neljä riskiä miestä laski arkkuni köysillä alas, jossa kaksi miestä otti sen vastaan. Jotenkin he saivat sen keploteltua kapeassa tilassa sisälle kammioon. Tämän jälkeen he nostivat haudan tukkeeksi marmorilaatan, johon oli kaiverrettu minun nimeni, ja muurasivat sen paikoilleen kalkkilaastilla. Sanaakaan vaihtamatta miehet työskentelivät, tottuneesti ja ammattitaidolla. Kun työ tuli tehdyksi kansi siirrettiin takaisin paikoilleen peittämään hautaholvia.
Nyt tuli sukulaisten ja tuttavien vuoro laskea kukkia haudalle. Matias isännöi jälleen tilaisuutta, vaikkei kukaan ollut sitä häneltä pyytänytkään. Hän asetteli kukka-asetelmat oman mielensä mukaiseen järjestykseen.
Hänen nuorempi veljensä pystytti hautaholvin päälle tädiltään lainaamansa maalaustelineen ja asetti sille teettämänsä suurennoksen kuvasta, joka esitti minua. Kuvan oli ottanut paikallinen kuuluisuus, nainen nimeltä Judith. Hänen maineensa perustui siihen, että valtaosa hänen asiakkaistaan poseerasi alastomina. Useiden tunnettujen kaupunkilaisten alastonkuvat olivat somistaneet hänen ateljeensa ikkunoita vuosien saatossa. Minut hän sentään kuvasi vaatteet päällä.
Hautani kukituksen jälkeen tuli puheiden aika. Matias käytti nytkin tilaisuutta hyväkseen ja piti ensimmäisen puheen. Hän muisteli aikoja, jolloin kylässä oli vielä jalkapallokenttä sekä oma jalkapallojoukkue. Matias oli yksi niistä pelaajista, joita minä valmensin. Hänestä ei koskaan tullut hyvää jalkapalloilijaa sillä hänellä oli aina muut asiat mielessään. Olin kuitenkin kiitollinen siitä, että hänelle oli kaikesta huolimatta jäänyt hyviä muistoja.
Hänen vaimonsa Marga seisoi hänen takanaan, samoin kuin hänen ensimmäinen vaimonsa Felicia, yhdessä heidän yhteisen tyttärensä kanssa. Naiset eivät voineet sietää toisiaan, mutta siinä he nyt olivat ensimmäistä kertaa vieri vieressä, minun hautajaisissani. Tosin sanaakaan vaihtamatta ja katsoen kumpikin omaan suuntaansa.
Josep piti tunteikkaan puheen. Hän aloitti sen sanomalla: ”Mikäli etsitte isääni mielenosoituksista, ette tule häntä sieltä löytämään.”
Teresa muisteli kyyneleet silmissään matkoistamme historiallisille paikoille ja keskiaikaisten linnojen raunioille, silloin kun he lapset vielä olivat pieniä. Itse olin tyystin unohtanut nämä yhteiset retkemme. Varmaan juuri tästä syystä hänestä tuli historianopettaja.
Puoluetoverini Ester Moliner piti poliittisen palopuheen. Se oli sitä, mitä hän parhaiten taisi, mutta mainitsi hän sentään minutkin.
Victor, kirjailija ja historianopettaja hänkin, esitti pitkässä puheessaan useita historiallisia kiinnekohtia minun elämääni. Hän nostatti yleisön keskuudessa naurunremakan toisensa perään. Nauroin itsekin useaan otteeseen hänen sutkautuksilleen.
Paikalle oli tuolloin saapunut jo arviolta sata kunta ihmistä ja lisää tuli koko ajan. Kirkolle johtavan soratien vierusta oli tupaten täynnä pysäköityjä autoja ja niitä oli päätien pientareellakin pitkä rivi. Jopa lenkkeilijät ja maastopyöräilijät pysähtyivät kummastelemaan markkinatunnelmaa.
Kun puheet oli pidetty ja itkut itketty tuli vihdoin musiikin vuoro. José ja hänen bändikaverinsa – ikämiehiä hekin jo jokainen – ryhtyivät viihdyttämään hautajaisvieraita.
Mieleeni muistuivat kyläjuhlat kahdeksankymmentäluvulla. Ne saavuttivat sellaisen maineen, että monet, puhuessaan vanhoista hyvistä ajoista, tarkoittivat juuri näitä aikoja. Franco oli kuollut ja kuopattu, ja demokratiaan vasta totutteleva kansakunta eli vapauden huumassa.
Odotimme kyläjuhlaan vain muutamia satoja tulijoita, mutta toisin kävi. Kukaan ei jälkeenpäin osannut sanoa, montako heitä lopulta oli. Tiedän vain, että baarista loppui kaikki myytävä. Ne, jotka yhä pysyivät tolpillaan, saivat lähteä yönselkään ostamaan lisää olutta ja väkeviä lähiseutujen baareista.
Seuraavana vuonna osasimme jo varautua paljon paremmin. Täytimme minun autotallini kattoa myöten juomilla niin, että siellä hädin tuskin mahtui kulkemaan.
Saimme esiintyjiksi tunnettuja artisteja, vaikka eivät ne vielä tuolloin aivan niin kuuluisia olleet.
Kaikella on kuitenkin aikansa. Kunnianhimo kasvoi ja sen myötä ahneus. Kaikkihan sen tietävät, millainen loppu ahneella on. Festivaaleiksi paisuneet kyläjuhlat kaatuivat kateuteen ja eripuraan, eivätkä tulot lopulta enää riittäneet kattamaan menoja. Jotkin esiintyjistä saivat juosta vuosia karhuamassa saataviaan, enkä tiedä, saimmeko lopultakaan kaikkea maksetuksi.
Kiertelin väkijoukossa hyvästelemässä tuttuja ja tuntemattomia. Eiväthän he tietenkään minua nähneet, mutta ei sillä ollut merkitystä, minähän heidät hyvästelin eikä päinvastoin. Siitä etteivät he kuulleetkaan minua, oli myös se etu, että saatoin vihdoin puhua suuni puhtaaksi.
Antonio, joka oli kauan sitten kavaltanut kyläyhdistyksen vähät varat, sai nyt kuulla kunniansa. Hänkin oli sairastellut pitkään, ja kerroin odottavani häntä saapuvaksi tuonpuoleiseen.
Siirtolapuutarhan Carlosta potkaisin ohi mennessäni siitä hyvästä, että hän jättää aina roskansa tien varteen muiden korjattavaksi. Mutta tuskinpa hän siitä huolimatta tulee tapojaan muuttamaan.
Villa Farran veljeskatraan nuorinta varoitin, että jos hän jatkaa huumeiden kaupustelua, linnaan hänkin vielä päätyy isoveljiensä lailla, vaikka kuinka kaveeraisi kansalliskaartilaisten kanssa.
Jopa kaikkein pienimmilläkin kylillä on mustat lampaansa. Eiväthän nämä suoranaisesti pahoja ole, eivät vain osaa huomioida kanssaihmisiään.
Sitten näin jo kaukaa, kuinka Mariano käveli suoraan kohti minua väkijoukon halki. Hän katsoi minua silmiin ja hymyili salamyhkäisesti, kuten hänellä oli tapana.
”Terve Luis”, hän sanoi. ”Olinkin jo odottanut sinua.”
Hämmennyin niin, etten saanut sanaa suustani. Hetken jo kuvittelin, että kaikki oli pelkkää unta ja hetkellä millä hyvänsä heräisin sairaalan vuoteellani hengityskoneen valittaessa vierelläni. Mutta koska kyseessä oli nimenomaan Mariano, päädyin uskomaan, että kuolemani oli sittenkin totta.
Marianon nimittäin väitettiin näkevän kuolleita. Sen mukaan mitä minä olin kuullut kerrottavan, kukaan ei tainnut ottaa tätä väitettä täysin todesta. Nyt hän kuitenkin seisoi edessäni, omissa hautajaisissani ja tervehti minua aivan kuin yhä edelleen olisin elossa.
Hän oli melkein viidenkymmenen, naimaton, ja äitinsä kuoltua asui yksin portinvartijan talossa. Se oli aiemmin ollut osa nahkatehtaan patruunan palatsia, joka paloi joskus viisikymmentä luvulla. Se oli sääli, sillä kyseessä oli yksi kaupungin harvoista kansallisromanttista tyyliä edustavista rakennuksista ja paikkakunnan ylpeyden aihe. Talo oli ollut jo pitkään tyhjillään ja pahoin rapistunut. Huhuiltiin, että palo oli tahallaan sytytetty, mutta tietääkseni ketään ei kuitenkaan tuomittu tuhopoltosta.
Heti palon sammuttua kaupunki osti tontin ja täytti sen parissa vuodessa rumilla kerrostaloilla, jollaisia kunnan vuokra-asunnot aina olivat. Ikään kuin työläinen ei osaisi erottaa kaunista rumasta.
Portinvartijan leski, sai kuitenkin jäädä asumaan mökkiinsä, ja nyt siinä asui Mariano hänen jälkeensä.
”En minä yksin asu”, Marianolla oli tapana sanoa, ja luulin nyt ymmärtäväni, mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti.
”Ei tässä mitään niin tavatonta ole”, Mariano kuiskasi nähdessään hämmästykseni. ”Kaksi vanhaa ystävää vain vaihtaa muutaman sanan hautajaisissa. Tällä kertaa ne ovat sinun, mutta minunkin aikani vielä koittaa.”
Hälinän keskellä ja musiikin pauhatessa me saatoimme keskustella kaikessa rauhassa ilman, että se herättäisi ihmetystä. Mariano saattoi minut ajan tasalle kaupungin viimeisimmästä suunnitelmista muuttaa tielinjausta, joka tulisi nielemään luonnonpuiston maita vähän toista hehtaaria.
”Meidän pitää järjestää mielenosoitus”, sanoin, vaikka en enää tuntenutkaan sellaista aatteen paloa kuin vuosia sitten. Oli tullut nuorempien aika maalata banderolleja ja organisoida protestikulkueita.
”Mennään Luis! Meitä jo odotetaan”, Mariano hoputti.
Kääntyessäni katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan, näin kuinka aateveljeni olivat jo ryhmittäytymässä kivikirkon edustalle. Kun vanhan italialaisen partisaanilaulun keinuvat sävelet alkoivat soida, kajautimme ilmoille Bella Ciaon ensi säkeet. Tunnelma oli aivan kuin menneinä hyvinä aikoina ikään.
