Carlos menee kuulustelemaan uhrin vaimoa. Se, mitä hän saa selville, avaa aivan uusia tutkintalinjoja. Vaimon äiti ei säästele sanojaan.
Carlos lähetti ryhmälleen lyhyen viestin, jossa hän kertoi näkemästään tatuoinnista ja kuinka oli sen nähtyään tunnistanut kasvottoman miehen. Hän kertoi menevänsä itse henkilökohtaisesti kertomaan asiasta uhrin vaimolle. Tatuoinnista ottamansa kuvan hän lähetti Jimille, jotta tämä selvittäisi sen merkityksen.
Hän ajoi suorinta tietä Tehtaalle ja pysäköi Seattinsa omalle paikalleen vanhan lehmuksen juurelle. Suurimman osan vuotta parkkipaikka oli kuin mikä tahansa toinen, mutta keväisin puusta satoi tahmaista nestettä, jota oli miltei mahdotonta saada pesemällä pois. Carlos oli jo useita kertoja yrittänyt saada jonkin toisen parkkiruudun, mutta turhaan. Jokaiselle asunnolle oli osoitettu oma parkkipaikkansa, ja asiasta oli turha keskustella. Taloyhtiössä asiat toimivat samalla tavoin kuin Neuvosto-Venäjällä aikoina.
Hän käveli rakennusta yhdistävien käyntisiltojen alitse F-rapulle, pihan perälle, ja nousi portaita pitkin toiseen kerrokseen. Ovella hän epäröi, ennen kuin soitti ovikelloa.
Pinttyneen tavan mukaan virkavallan edustajat menivät pareittain ilmoittamaan omaisen kuolemasta. Tämä teki tilanteesta siedettävämmän – ei niinkään uhrin sukulaisille, vaan poliiseille itselleen.
Carlos oli kuitenkin halunnut mennä tähän tapaamiseen yksin syystä, jota olisi hieman kiusallista tunnustaa kollegalle. Hänellä oli nimittäin ollut jo vuosia seksisuhde uhrin vaimon kanssa. Ei mitenkään kovin aktiivinen, mutta he tapasivat toisiaan säännöllisesti aina silloin, kun aviomies oli liikematkalla.
Oliko Carlos tästä syystä jäävi tutkimaan tätä nimenomaista murhaa? Saattoihan näin olla, mutta toisaalta, vaikka hän oli tavannut uhrin vaimon useita kertoja, itse uhrin hän oli tavannut vain kerran – tai kenties kahdesti. Tehtaassa asui lukematon määrä ihmisiä, joita Carlos näki ja tapaili paljon useammin.
Itse asiassa hän oli kiinnittänyt huomionsa tatuointiin miehen alavatsalla ainoastaan siksi, että joku toinen oli saunaillassa kysellyt sen merkityksestä. Carlos ei muistanut, mitä tämä oli vastannut, mutta hänellä oli sellainen muistikuva, että se liittyi jollakin tavalla hänen vaimoonsa, Doinaan, jonka ovella Carlos nyt seisoi.
Risto Huttunen – Doina Huttunen, luki kyltissä, jonka alla oli toinen kyltti, jossa luki: Tilitoimisto Huttunen.
Oven avasi tällä kertaa nainen, jota Carlos ei ollut koskaan tavannut, mutta joka näytti hätkähdyttävän tutulta. Tämä oli kuin vanhempi painos Doinasta. Kesti hetken ennen kuin Carlos käsitti naisen olevan Doinan äiti, josta tämä oli joskus puhunut sanoessaan lasten olevan yötä isovanhempiensa luona.
”Mitä asiaa?” nainen kysyi.
Carlos rykäisi kurkkuaan ja sai sanotuksi tulleensa tapaamaan Doina Huttusta. Hän yritti saada äänensä kuulostamaan viralliselta.
Nainen ohjasi hänet eteisen sivuovesta toimistohuoneeseen, jossa Doina oli parhaillaan tekemässä voimisteluliikkeitä. Hänen pitkät, tummat hiuksensa olivat auki ja hän oli pukeutuneena ihonmyötäisiin housuihin ja vaaleanraitaiseen villapuseroon. Nähtyään tulijan hän laski käyttämänsä kahvakuulan lattialle ja istui nahkasohvalle, jonka Carlos tunsi liiankin hyvin. Sillä sohvalla hän ja Doina olivat rakastelleet useita kertoja.
Doina näytti näin arkisesti pukeutuneena tavallista haluttavammalta ja Carlos tuijotti naista aavistuksen liian pitkään. Hätkähtäen itsekin omaa käytöstään hän rykäisi ja ilmoitti saapuneensa virallisissa asioissa.
”Tuon suru-uutisen”, hän sanoi. ”Miehesi on löydetty kuolleena.”
Carlos ei ollut kovin empaattinen puhuja. Tällaisessa tilanteessa joku toinen olisi varmaankin suoriutunut suruviestin tuomisesta paljon paremmin. Mutta sen, mitä hän suorapuheisuudessaan hävisi, hän voitti siinä, että sai usein tällä tavoin puristettua kuulusteltavasta aidon reaktion, joka kertoi paljon enemmän kuin pelkät sanat.
Doina puhkesi kyyneliin. Sitä Carlos ei ollut osannut odottaa. Hän tiesi, etteivät aviopuolisoiden välit olleet parhaat mahdolliset ja että Doina oli puhunut avioerosta. Mutta siltikään hän ei ollut osannut odottaa aivan tällaista reaktiota.
Vanhempi versio naisesta – hänen äitinsä – istui sohvalle tyttärensä viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille.
”En olisi halunnut sen päättyvän tällä tavoin. Meillä ei mennyt hyvin. Olimme eroamassa. Risto muutti pois kotoa kolme kuukautta sitten.
Hän oli kuitenkin hyvä isä. Meillä on kolme lasta. Nyt heillä ei ole enää isää. Miten minä kerron tämän lapsille?
Tiesin, että jotain oli tapahtunut, kun Risto ei tullut hakemaan Anttia perjantaina. Soitin, mutta hän ei vastannut. Hänelle oli kunnia-asia saada viedä poikansa koristreeneihin.”
”Epäilemme, että hän on joutunut henkirikoksen uhriksi.”
Doina ei reagoinut Carloksen sanoihin. Oli kuin hän olisi osannut odottaa jotain sellaista tapahtuvaksi.
”Oliko miehelläsi vihamiehiä? Onko sinulla kenties epäilyksiä siitä, kuka voisi olla teon takana?”
”Ei, minulla ei ole aavistustakaan.”
”Vihamiehiä! Niitä Ristolla riitti”, äiti sanoi yllättäen.
”No tietenkin aina joskus joku työntekijöistä valitti, ettei ollut tullut kohdelluksi oikeudenmukaisesti.”
”Vävylläni on yritys, joka vuokraa työvoimaa toisille yrityksille. En tiedä, millä nimellä sellaista kutsutaan.”
”Henkilöstöpalveluksi tai työvoiman vuokraukseksi.”
”Hän toi maahan halpaa työvoimaa Baltiasta ja Puolasta. Mutta viime aikoina hän keskittyi romanialaisiin.”
”Ymmärrän. Luuletko, että henkirikos liittyy jollakin tavalla hänen liiketoimintaansa?”
”En tiedä. Minä en ollut perillä kaikesta, seurasin vain vierestä.
Tavallaan olihan se luonnollista, että Risto suuntasi toimintaansa Romaniaan. Hänhän osasi kielen ja tunsi maassa paljon ihmisiä.
Väittäisin kuitenkin, että ongelmat johtuvat juuri tästä. Olen ymmärtänyt, että on ollut poissaoloja, alkoholiongelmia ja tapaturmia. Jotkut heistä väittivät, ettei vävyni maksanut, ja oli muutamia uhkaavia tilanteita.”
”Oliko hänellä taloudellisia vaikeuksia?”
”Ei. Ei ollut”, Doina puuttui keskusteluun. ”Kaikenlaisia muita ehkä, mutta ei taloudellisia. Minähän olen mieheni kirjanpitäjä. Ei se mikään kultakaivos ollut, mutta maksut hoituivat ajallaan.”
”Entäs se yksi, joka soitti viikkotolkulla ovikelloa ja häiritsi naapureita?”
”Sillä miehellä oli ongelmia alkoholin kanssa sekä peliriippuvuus. Hän tosiaan väitti, että Risto oli hänelle velkaa, mutta saattaa jopa olla, että asia oli toisin päin. Hän oli koko ajan pyytämässä ennakkoa. Ehkä hän oli vain pelannut kaikki rahansa juovuspäissään eikä vain muistanut sitä.”
”Oli niitä muitakin.”
”Oli toki. Mutta oli niitäkin, jotka varastivat työkaluja ja bensaa. Pahimmat tapaukset on poliisi passittanut kotimaahan. Tosin Schengen-alueella kun ollaan, niin eivät ne varmaan siellä enää ole. Monilla saattoi olla oikeuskäsittelyjä sekä siellä että täällä.”
”Mutta et kuitenkaan usko, että joku miehesi työntekijöistä on teon takana?”
”En.”
Doinan äiti katsoi tytärtään aivan kuin olisi halunnut väittää vastaan, mutta ei sanonut mitään.
”Miten Risto kuoli?”
”Sitä me emme vielä varmasti osaa sanoa”, Carlos sanoi yleistäen itsensä käsittämään koko poliisikunnan, kuten poliiseilla oli tapana.
”Oleellista ei ole se, miten hän kuoli, vaan se milloin hän kuoli ja missä
Miehesi kuoli viime viikon torstaina, mutta hänet löydettiin vasta tämän viikon maanantaina – toisin sanoen edellispäivänä, aamulla.”
Carlos jätti kertomatta tapauksen yksityiskohdat sekä sen, että Risto oli löydetty saman rakennuksen viereisen rappukäytävän tornista.
Löytöpaikka ja varisten osuus tapahtuneessa olisi kuitenkin pian kaikkien tiedossa.
”Kertoiko Risto minne hän meni torstai iltana?”
”En tavannut häntä maanantain jälkeen. Silloin hän toi tyttäremme kotiin aamulla. Rakel oli ollut viikonlopun isänsä luona tämän asunnolla.
Hän soitti harvoin ja tapasimme vain niinä kertoina, jolloin hän haki tai toi jonkun lapsista. Vaikka useimmiten he kyllä menivät isänsä luo kävellen. Hänhän asuu tässä lähellä.
Odotin häntä perjantaina, jolloin hänen piti viedä Antti treeneihin, mutta kuten jo sanoin, hän ei tullut enkä saanut häneen yhteyttä.”
”Voitko antaa minulle hänen osoitteensa?”
”Itse asiassa minä en tiedä tarkalleen, missä hän asui. Tiedän vain, että hän asui Tehtaankadulla, jossain niistä kerrostaloista. Joku lapsista osaisi sen sanoa. Voin kysyä heiltä?”
Silloin Doina puhkesi jälleen kyyneliin.
”Miten minä kerron tämän lapsille?”
”Nyt minun on vielä kysyttävä se tavanomainen kysymys: missä te molemmat olitte torstai-iltana?”
”Et kai sinä kuvittele, että minulla on jotain tekemistä vävyni murhan kanssa”, Doinan äiti tiuskaisi.
”Minä en kuvittele mitään. Meidän tehtävämme on vain sulkea pois mahdollisten epäiltyjen listalta ne, joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.”
”Teidän tehtävänne on ottaa kiinni mies, joka murhasi lastenlasteni isän, eikä kysellä typeriä viattomilta ihmisiltä.”
”En sanonut sen olleen murha.”
”Mikä muukaan se voisi olla. Ei ainakaan itsemurha.”
”Emme myöskään epäile nimenomaan miestä. Voihan se olla nainenkin.”
”Kyllä se mies oli. Miehiähän niissä saunailloissa tapasi käydä.”
”Mistä tiedät, henkirikoksen tapahtuneen juurikin saunaillassa?”
”Sanoit, että hänet murhattiin torstaina. Eikös se olekin juuri se ilta, jolloin te kaikki Tehtaan alfaurokset kokoonnutte torniin saunomaan ja ryyppäämään?”
Carlosta hämmästytti naisen tarkkanäköisyys. Doinan äiti oli perillä traditiosta, vaikka ei edes asunut Tehtaassa.
Tarinan ensimmäisen osan voit lukea täältä.
