Aapo pysäköi vanhan Volvonsa Citymarketin parkkipaikalle. Hän oli ostanut sen uutena parikymmentä vuotta aiemmin. Se oli silloin ollut ylpeydenaihe, ja autoa oli esitelty kaikille työtovereille, mestarit mukaan lukien. Hänellä oli varmaan vielä tallella valokuva, jossa hän ja hänen ex-vaimonsa Liisa sekä hänen tyttärensä Kaisa, Maija ja Helena poseerasivat Volvon edessä Travemünden satamassa.
Nyt edessä olisi kaksi hintavaa remonttia. Toinen koski Volvoa, nimittäin mikäli hän aikoi saada sen katsastuksesta läpi. Toinen hänen molempia polviaan, joihin pitäisi lääkärin mukaan asentaa tekonivelet. Ihmisillä ei ollut katsastuksia, joista olisi päästävä läpi, mutta jatkuva kipu ja särky pitivät asian koko ajan mielessä, ja särkylääkettä kului sitä paitsi purkkikaupalla.
Näistä molempiin Aapolla ei yksinkertaisesti ollut varaa. Edellisvuonna, kun hän oli vielä työelämässä, olisi ollut kovin helppoa vain mennä työterveyteen, ja asia olisi hoidettu nopeasti kuntoon, ja hän olisi saanut sairauslomaakin. Nyt hän oli saanut huomata, että heistä eläkeläisistä oli tehty hyvinvointialueiden ylläpitäjiä. Joka lääkärikäynnistä lähetettiin kotiin lasku, joka piti maksaa, olipa köyhällä eläkeläisellä juuri sillä hetkellä rahaa tilillään tai ei. Ja mikäli sitä ei saanut ajallaan maksetuksi, joutui selvittelemään asian yliaktiivisen perintätoimiston kanssa.
Milloin Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä oli tullut tällainen – kapitalistinen ja Amerikan mallinen?
No, Kelaltahan tietenkin saattoi anoa avustusta, mikäli vain kehtasi. Polveen nimittäin, ei autoon. Mutta ensin kai pitäisi itse maksaa koko operaatio ja elää sitten toivossa, että Kela suostuisi hyvittämään osan.
Aapo oli saapunut Citymarkettiin etuajassa, siksi hän päätti käydä odotellessaan ruokaostoksilla. Hän osti maitoa, kahvipaketin, leipää ja muutaman einespakkauksen – lihapullia perunamuusilla. Olutta hänen ei tarvinnut ostaa. Sitä oli vielä kotona monta laatikkoa edellisen Saksan-tilauksen jäljiltä.
Esko saapui kahdeltatoista kuten joka maanantai. Tänään heitä oli paikalla kaikkiaan kuusi eläköitynyttä Kuntarakentajien, Apetian ja aivan lopuksi Kaunean työntekijää. Jokaisella oli edessään kahvimuki ja makkarasämpylä. Esko haki omansa ja istui muiden seuraan.
Toisin kuin pöytäseurueensa, hän ei ollut eläkeläinen. Esko oli nimittäin saanut potkut. Matti oli antanut hänelle kenkää pian sen jälkeen, kun hänen työkaverinsa Aapo oli jäänyt eläkkeelle.
”Mites keissi?” Aapo kysyi heti kättelyssä.
Aapo tarkoitti oikeusjuttua, jonka Esko oli pannut vireille pääluottamusmiehen ja liiton lakimiesten avustuksella. Syynä laiton irtisanominen.
”Ei mitään uutta.”
Olisihan hän jo muutaman vuoden kuluttua jäänyt muutenkin eläkkeelle. Miksei muka oltu voitu odottaa siihen asti? Irtisanomisen myötä hän oli menettänyt kuntatyöntekijän merkittävän eläke-edun. Se oli kosto Matin taholta, siitä hän oli täysin varma.
”Jokos Silja o meres?” yksi pöytäseurueen jäsenistä kysäisi Eskolta.
”Myrkyt viel puuttuu.”
Sitä Esko ei kertonut, että isopurje pitäisi vaihtaa. Jo edellisenä vuonna tilanne oli ollut sama, mutta hän oli lykännyt hankintaa vuodella ja teipannut pahimpia paikkoja. Nyt, ansiosidonnaisella, hänellä tuskin olisi varaa teettää uutta purjetta.
Esko oli jo vuosia puhunut veneensä myynnistä. Hän oli suunnitellut puhdasverisen purjeveneen ostoa, jolla viettää eläkepäiviään Välimerellä. Vaimo tosin vastusti ajatusta, ja kyllä Esko sen ymmärsi, sillä olihan Marketta omin käsin verhoillut sohvat ja laittanut kajuuttaan mieleisensä verhot. Nainen oli kiintynyt veneeseen, ja pohjimmiltaan niin oli hän itsekin.
Hän ei ollut koskaan laskenut niitä tuhansia ja taas tuhansia työtunteja, jotka he olivat yhdessä puurtaneet veneen parissa. Yhdessä he olivat viettäneet kesät purjehtien ja yhdessä vanhenneet. Nyt heillä kaikilla oli omat vaivansa, Eskolla, Marketalla ja Sijalla.
Kuten Eskolle, samoin oli käynyt monelle muullekin Kaunean ja sen emoyhtiön Apetian työntekijälle.
Kaikki vanhat ja kokeneet siivoojat oli irtisanottu viimeisimpien muutosneuvottelujen päätteeksi. Nämä olivat niitä, jotka olivat itsenäisesti hoitaneet kaupungin kiinteistöjen siivouksen jo vuosikymmenien ajan. Niitä, jotka tunsivat paikat kuin omat taskunsa ja kaiken lisäksi tekivät ikäisikseen työnsä nopeammin kuin nuoremmat kumppaninsa.
Syynä irtisanomiseen oli yksinkertaisesti vain se, että he saivat tuplasti niin suurta palkkaa kuin heidän tilalleen palkatut thaimaalaisnaiset.
Esko oli ammattikoulun remonttia tehdessään saanut omin silmin seurata, kuinka maahanmuuttajista koulutettiin siivousalan ammattilaisia. Hän muisti yhdessä Aapon kanssa päivitelleensä näkemiään lattianpesukoneralleja pitkin koulun loputtomia käytäviä – yksi istumassa koneen päällä ja toinen ohjaamassa. Nauru ja huudahdukset saattoi kuulla jo kaukaa.
Siitä, oppivatko nämä naiset tällä menetelmällä uuden ammatin, Eskolla oli omakohtaista kokemusta. Erään museon johtaja valitti jatkuvasti thaimaalaissiivoojasta, joka lusmuili päivät pitkät milloin missäkin katsellen puhelimestaan ulkomaankielisiä YouTube-videoita. Vaikka hän kuinka yritti selittää naiselle siivoustyön kriteerejä, tämä vain hymyili ja kumarteli, mutta meno ei siitä miksikään muuttunut.
Nainen ei osannut sen paremmin suomea kuin englantiakaan, mutta silti hänen esimiehensä väitti tämän olevan pätevä ja ahkera työssään.
Mutta ongelma, joka eniten aiheutti närää työyhteisössä, ei kuitenkaan ollut työn laatu vaan niinkin uskomaton asia kuin se, että nainen haisi. Tästä johtuen kukaan ei viihtynyt hänen seurassaan – ei edes samassa huoneessa.
Lika sai patinoitua museon tiloissa miltei kaksi vuotta, ennen kuin patalaiskasta siivoojasta vihdoin päästiin eroon.
Vaihtuvuus oli Kauneassa suurta. Työntekijöitä hiostettiin kaikin tavoin ja palkat sen kun vain alenivat, samalla kun vuosien mittaan viimeisetkin kaupunkityöntekijän edut karsittiin vähä vähältä pois. Munaton kuntatyöntekijöiden liitto ei puuttunut asiaan mitenkään, mikäli muutamaa hyödytöntä työnseisausta ei otettu huomioon.
Entisen emoyhtiön, Apetian, kohtalo oli lopulta toinen. Se myytiin ruotsalaiselle sijoitusyhtiölle. Kaikki firman autot vaihtoivat värinsä vihreästä keltaiseksi, ja niihin teipattiin uuden yhtiön nimi: All-around.
Työntekijät siirrettiin uuteen yritykseen vanhoina työntekijöinä. Tosin niitä alkuperäisiä vanhoja työntekijöitä, jotka Esko tai Aapo olisivat tunteneet, ei kovin montaa enää ollut jäljellä.
Johtaja Linda oli kuulemma saanut pitää pestinsä. Hänen nousujohteinen uransa oli jo vuosia sitten lässähtänyt kuin pullataikina, ja hänen ennen niin uutuuttaan kiiltelevä Bemarinsakin oli saanut kylkeensä lommon jos toisenkin. Lindan korotkaan eivät kuulemma enää kopisseet samassa rytmissä kuin ennen vanhaan.
”Kappas, kunnan jummit!” sanoi putkipuolen vääräleuka Antti ja istui lupaa kysymättä samaan pöytään.
Hänellä oli lounaanaan lohimunavoileipä sekä energiajuomatölkki.
”Jokos pojat ootte kuullu uusimman?”
”Niinku minkä?”
”Matti sai kenkää.”
Kaikki tuijottivat Anttia epäuskoisina. Vaikka Matti oli alaistensa mielestä täysin epäpätevä tehtäväänsä, oli hän kuitenkin Kaunean toimitusjohtaja.
”Nyt kyllä…”
”Ei, totta se on. Hänet komennettiin viime torstaina Innocityyn. Sanoivat, että hänellä on tiistaihin asti aikaa kerätä kamppeensa ja häipyä. Näin teki, eikä edes läksiäiskahveja tarjonnut.”
Uutinen veti hiljaiseksi.
Tällaiseksiko maailman meno oli muuttunut? Kuntayhtiöt toimivat samalla tavalla kuin monikansalliset suuryritykset. Ihmisillä, jotka olivat uhranneet koko elämänsä tehden työtä pienellä palkalla, olivat raataneet ja joustaneet yhteisen edun nimissä, ei enää ollut mitään arvoa. Heidät heitettiin pois kuin käytetty pahvinen kahvikuppi. Ei läksiäisiä, ei kiitoksia pitkästä työurasta, ei edes kädenpuristusta.
Esko tunsi kuitenkin vahingoniloa. Sama mies, joka oli irtisanonut hänet, oli saanut maistaa samaa lääkettä.
Aiemmat kertomukset kaupunkiyhtiöiden vaiheista voit lukea näistä: Räppiä ja jyystöä, Lisää räppiä ja jyystöä, Räppiä ja jyystöä 3
