Tämä on jo kahdeksas osa tarinaani: Kuollut mies parvekkeella. Tässä vaiheessa jo tiedetään kuka kasvoton, kuollut mies on. Rikosetsivä Carlos Korhonen menee rikospaikalle ja tekee merkittävän havainnon.
Carlos pysäköi autonsa parkkipaikalle lähelle pääovea ja käveli suuren sairaalarakennuksen vastaanottoaulaan.
Tiskin takana istui kaksi naista, kumpikin oman näyttönsä takana. Kesti tovin ennen kuin nuorempi naisista suvaitsi nostaa katseensa ruudulta. Hyvinvointialue piti näemmä huolen siitä, että jopa asiakaspalvelijat täyttivät työpäivänsä kaikella muulla paitsi asiakkaiden palvelemisella.
Hymy, jonka nainen soi Carlokselle, sai tämän hetkeksi unohtamaan, missä oli. Hän kuvitteli muutaman millisekunnin ajan olevansa baaritiskillä kuvankauniin nuoren naisen seurassa ja mietti, minkä iskurepliikin valitsisi.
Sitten hän havaitsi silmäkulmastaan jonkun katselevan häntä ja nosti katseensa. Naisen takana seisoi oven kokoinen vartija laittamassa puhelintaan lataukseen. Carlos tunnisti miehen välittömästi.
”Viljo, sinä täällä?”
Viljo oli ollut vuosikaudet sen baarin vahtimestari, jossa Carlos oli juuri kuvitellut olevansa.
”Sain töitä täältä, kun Pankki laittoi ovet kiinni.”
”Se olikin sääli. Nykyisin sitä ei enää tiedä, mihin mennä silloin harvoin, kun janottaa.”
”Se on avattu uudelleen. Käy vilkaisemassa.”
”Kävin vuosi sitten yhden kerran. Ei se tuntunut lainkaan samalta. Se sai minut tuntemaan itseni vanhaksi.”
”Moni tuttu on sanonut ihan samaa.”
”Varmaan melkoinen elämänmuutos. Ovimikosta Tyksin järjestyksenvalvojaksi.”
”Jotain sitä pitää miehen tehdä perheensä elättämiseksi.”
Carlos etsi mielensä sopukoista Viljon vaimon nimeä ja löysikin sen lopulta.
”Mitä Marjalle kuuluu?”
”Ihan hyvää. On töissä tässä samassa rakennuksessa.”
”Et käy enää salilla.”
”Aika ei riitä. Kolme tytärtä ja niiden harrastukset. Jostain pitää tinkiä.”
Vastaanottopisteen kaunotar hymyili edelleen odottavasti, ja vanha nainen Carloksen takana rykäisi.
”Kerro terveisiä Marjalle.”
”Nähdään joskus.”
Selvisi, että Tauno Vitkala oli päässyt kotiin jo edellisenä päivänä. Magneettikuvauksessa ei oltu havaittu mitään hälyttävää, joten potilas oli päästetty kotiin ja häntä oli kehotettu lepäämään pari päivää.
Carlos ei tiennyt, missä Tauno asui, eikä hänellä ollut tämän puhelinnumeroa, joten hän ajatteli, että nopein tapa saada mieheen yhteys oli soittaa tämän työnantajalle. Hän etsi lompakostaan Urho Karhulan hänelle antaman käyntikortin ja soitti siinä olevaan puhelinnumeroon.
”Helena Karhula”, naisääni vastasi.
”Luulin tämän olevan Urho Karhulan puhelinnumero.”
”Tämä on yhtiön puhelinnumero. Yleensä siihen vastaa johdon sihteeri, mutta hän ei ole nyt paikalla, joten minä vastasin puhelimeen.”
Niinpä tietenkin, Carlos ajatteli. Ei johtaja anna koskaan omaa henkilökohtaista numeroaan.
”Voitko yhdistää Karhulalle?”
”Hänkään ei valitettavasti ole paikalla.”
”Voit varmaan antaa hänen henkilökohtaisen numeronsa?”
”Tietenkin, mutta ei siitä ole tänään mitään iloa. Ei hän kuitenkaan vastaa puhelimeen.”
Hitto soikoon, mikä firma. Johtaja hurvittelee ties missä, vaikka on tapahtunut murha hänen oman yhtiönsä saunassa ja hänen serkkunsa on viety sairaalaan. Käytyään Karhulan mahtipontisessa toimistohuoneessa Carlos tiesi täsmälleen, minkä lajin narsistin kanssa hän oli tekemisissä, ja mietti, pitäisikö hänen lähettää partio hakemaan Karhula laitokselle, sieltä missä tämä sitten olikin.
”Kenties minä voin auttaa”, Helena sanoi.
”Minun pitäisi päästä saunatilaan, mutta aivan ensimmäiseksi minun on kuulusteltava Tauno Vitkalaa – huoltomiestä. Hän on päässyt eilen pois sairaalasta. Tarvitsen hänen osoitteensa.”
”Tuota, voisit tulla tänne, niin minä opastan sinut Taunon asunnolle. Hän nimittäin asuu täällä Tehtaalla.”
”Tehdään sitten niin. Olen siellä varttitunnissa.”
Autolle palattuaan Carlos näki jo kaukaa keltaisen paperisuikaleen Volvonsa pyyhkijän alla, ja hänen mieleensä muistui jostain syystä vanha sananlasku: Jumala parantaa, lääkäri laskuttaa. Hän kirosi mielessään yhteiskunnassa alati lisääntyvää kuolemansyntiä: ahneutta. Ja niin poliisi kuin olikin, hänet valtasi pieneksi hetkeksi hyvin alkukantainen raivontunne sitä henkilöä kohtaan, joka sen oli siihen laittanut.
Carlos totesi Helenan olevan varsin puoleensavetävä nainen. Tämä oli pukeutunut tyylikkään vaatimattomasti. Päällään hänellä oli pitkä vaaleanruskea talvitakki, jonka alta pilkotti sinivihreä huivi, ja jaloissaan hänellä oli pitkävartiset talvisaappaat.
Naisellisesta ulkonäöstään huolimatta Carlos aisti hänessä tietynlaista kovuutta. Sen kuuli myös hänen äänessään.
”Tauno on mieheni serkku. Hänellä on ollut – mitenkä sen sanoisin – vaikea lapsuus, mikä selittää hänen vaikean luonteensa. Ei hän tyhmä ole, mutta… No, näet sen sitten itse.”
Joka perheellä on omat luurankonsa kaapissa, Carlos ajatteli.
”Minä soitin hänelle ja ilmoitin tulostamme. On muutenkin parempi, jos jokin tuttu henkilö on paikalla, kun kuulustelet häntä. Jos se vain sinulle sopii?”
He kävelivät lyhyehkön matkan kahden rakennusosan väliin jääneelle ahtaalle sisäpihalle, jonne aurinko ei varmaankaan koskaan paistanut. Pihan perällä, piilossa katseilta, oli ovi ilman numeroa, ja Carlos totesi, ettei hän olisi koskaan sitä omin avuin löytänytkään.
Helena aukaisi oven omalla avaimellaan. Asunto oli yksi omituisimmista, mitä Carlos oli milloinkaan nähnyt. Ovi aukeni tilaan, josta voisi sanoa sen olevan eräänlainen olohuone. Nyt sen täytti suuri työpöytä, joka oli täynnä sekalaisia esineitä. Mies on romunkerääjä, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Kesti hetken ymmärtää, että huoneessa vallitsi kaikesta huolimatta järjestys. Tämä järjestys palveli käyttötarkoitusta, jonka asukas oli sille antanut.
Tavarat, joita Carlos oli luullut pelkäksi romuksi, olivatkin osia suuresta lentokoneen pienoismallista. Pöydällä oli liimapulloja, puristimia, maalipurkkeja ja pensseleitä. Hän tunnisti oudon, pistävän hajun tärpätiksi tai joksikin muuksi liuotinaineeksi.
”Tauno, tulemme sinne ylös!” Helena huusi ja sytytti valot hämärään asuntoon.
Vasta nyt Carlos näki ne sadat pienoismallit, jotka roikkuivat katosta ja joita oli aseteltu seiniä kiertäville hyllyille. Ne olivat taidokkaasti rakennettuja ja maalattuja.
Carlos muisti Ferrarin pienoismallin, jonka hän oli itse saanut joululahjaksi enoltaan. Jollain ihmeen tavalla hän oli saanut sen kootuksi. Pienoismallisarjan mukana tulleita tarroja hän ei ollut edes yrittänyt liimata paikoilleen.
Auto oli maannut ikkunalaudalla kuukausia pölyttymässä, kunnes se oli päätynyt ilmakivääriammuntojen harjoitusmaaliksi yhdessä naapurin tytön vauvanuken kanssa.
Huoltomies oli selvästikin väärällä alalla.
Tauno Vitkala kertoi suurin piirtein sen, minkä Carlos jo tiesikin. Ainoana lisäyksenä oli se, miksi hän oli ylipäätään mennyt parvekkeelle. Eräs asukkaista oli puhunut roskasäkistä, jota varikset nokkivat saunan parvekkeella.
”Nyt minun pitäisi päästä tutkimaan uudelleen rikospaikka. Käsittääkseni sinne pääsee vain avaimella, joten voitko saattaa minut sinne?”
”Kyllä se sopii. Mieheni muuten kertoi sinun asuvan täällä tehtaalla.”
”Vaatimattomassa kaksiossa A-rapussa. Muutin sinne sen jälkeen, kun vaimoni ja minä erosimme keväällä.”
”Onko teillä lapsia?”
”Kaksi. Poika haluaisi asua täällä kanssani. He eivät oikein tule toimeen isäpuolensa kanssa. Sitä paitsi tuossa vieressä on jääkiekkokaukalo, kunhan vain pakkasta riittäisi.”
”Meidän Pekka pelasi myös jääkiekkoa, mutta siitä on jo kauan. Nykyisin hän opiskelee kauppakorkeassa.”
”Niin se aika vain kuluu.”
Carlos ei tiennyt, minkä ikäisenä Helena oli lapsensa hankkinut, mutta hän oli tämän nähdessään kuvitellut naisen olevan nuorempi kuin mitä hän kaikesta päätellen oli.
Selvästikin Helena oli niitä naisia, jotka ikääntyvät sen sijaan, että vanhenisivat.
”Pääset täältä pois ilman avainta. Mikäli tarvitset jotain, soita. Olen toimistolla tuolla ylhäällä.”
Carloksen mieleen juolahti parikin asiaa, mihin hän tarvitsisi Helenan apua, mutta ne eivät millään tavoin liittyneet käsillä olevaan rikostutkintaan.
”Kiitos avusta”, hän tyytyi sanomaan.
Helenan mentyä Carlos soitti Hennalle.
”Ne pikkuhousut! Sinunhan piti soittaa minulle heti, kun pääset selville siitä, missä kohdin roskakoria ne olivat.”
”Anteeksi, sain sen selville ihan vasta äsken. Melkein päällimmäisinä. Kamala oli siitä ihan varma. Roskakorista pilkotti jotain punaista, ja hän katsoi mikä se oli.”
”Se siis tarkoittaa, että nainen, joka ne riisui, tuli saunomaan lopuksi, ei aluksi.”
”Niin kai sitten.”
”Miten teillä menee siellä asunnolla?”
”Jimi tutkii miehen koneita. Niitä on kaksi. Toisessa on kai Disney-filmejä ja vastaavaa. Lasten juttuja siis. Toisessa on työasioita.
Asunnossa on vain vähän mitään tavaraa. Toinen huone on vissiin lasten käytössä, toinen miehen. Eteinen on täynnä laatikoita, joissa on työvaatteita ja turvakenkiä.”
”Entä keittiö? Katsoitko jääkaappiin?”
”Jääkaappiin?”
”Niin, jääkaappiin. Etsi sieltä vaikka maitotölkki ja katso, täsmääkö päiväys kuolinaikaan.”
”Odotas, niin vilkasen.”
Kuului askelten ääniä ja pullojen kilinää.
”Täällä on kaksi tölkkiä. Toinen avattu. Päivämäärä on… hetkinen. Viimeinen käyttöpäivä on viime viikon perjantai ja sen suljetun maanantai.”
”Hienoa. Kiitos. Muista katsoa myös postilaatikko ja vinttikomero.”
”Ai niin… joo… tietty.”
Nyt kun Carlos oli yksin murhapaikalla, hän kuvitteli mielessään, miten kaikki oli tapahtunut. Mikäli murha olisi tapahtunut saunassa tai pukuhuoneessa, verijälkiä olisi varmaankin ollut paljon enemmän, ja toisaalta ruumiin kuljettaminen parvekkeelle olisi ollut paljon työläämpää.
Murha oli siis pakostakin tapahtunut kokoustilassa, jonka kautta oli kulku parvekkeelle. Hilkan löytämät verijäljet myös viittasivat tähän.
Carlos avasi parvekkeen oven. Satanut lumi oli jo melkein kokonaan sulanut. Parvekkeella ei ollut mitään, mikä olisi herättänyt hänen huomionsa. Hilkka oli käynyt kaiken läpi senttimetri senttimetriltä. Häneltä ei varmaankaan ollut jäänyt mitään huomaamatta.
Hän seisoi hetken kaiteeseen nojaten ja katseli sateista maisemaa. Vaikka parveke sijaitsi korkealla, sinne oli kuitenkin suora näkyvyys muutamista ylimpien kerrosten asunnoista, ja hän painoi mieleensä, mitkä nämä olivat.
Kun Carlos oli palaamassa sisälle lämpimään, hän muisti Kaisa Revon mainitseman verta vuotaneen haavan uhrin vasemmassa sääressä. Hän katseli parveketta ja lattiaa oven sisäpuolella, muttei nähnyt mitään ulkonemaa, joka olisi voinut sen aiheuttaa.
Juuri kun hän oli astumaisillaan sisälle, hän huomasi, että toinen kynnyksen messinkisistä suojalistoista oli hieman kohollaan. Se oli vuosien saatossa kulunut paperin ohueksi, ja yksi ruuveista, joka piti sitä paikoillaan, törrötti kohollaan. Saattaisiko se olla haavan aiheuttaja?
Carlos ei tiennyt, oliko asialla ylipäätään mitään merkitystä, mutta hän kampesi sen varovasti linkkuveitsellä, jota kuljetti aina mukanaan, ja laittoi ruuvin muovipussiin.
Sitten Carlos alkoi kierrellä huoneesta toiseen. Hän ei itsekään tiennyt, mitä hän etsi. Jotain, mikä ei saunaan kuulunut, tai jotain, mitä sieltä puuttui.
Uhrin vaatteiden puuttuminen vaivasi häntä. Miksi murhaaja oli vaivautunut viemään ne mukanaan? Oliko niissä jotain paljastavaa? Oliko murhaaja kenties riisunut uhrinsa? Ei, saunassa kun oltiin, niin luultavasti uhri oli ollut alasti tai pyyhkeeseen kietoutuneena, kun murhaaja yllätti hänet. Tämä pyyhe oli tietenkin toimitettu pesulaan jo edellisellä viikolla, joten nyt sitä olisi aivan turha etsiä.
Varmaankin miehellä oli salasuhde pikkuhousunsa jättäneen naisen kanssa. Oliko nainen tappanut rakastajansa? Oliko murhaaja yllättänyt heidät? Jos näin oli, miksi nainen ei ollut kertonut asiasta poliisille? Vai oliko hänetkin murhattu? Jos näin oli, pitäisikö heidän alkaa etsiä toistakin ruumista?
Carlos nousi lauteille istumaan. Saunassa tuoksui samalta kuin saunoissa yleensä. Sekoitus puun tuoksua. Häivähdys hikeä. Tuoksua, jota sekoitettiin löylyveteen.
Pikkupoikana Carlos oli istunut usein saunan lauteilla lukemassa Aku Ankkoja. Hiljaisessa huoneessa, jonka seinät huokuivat lämpöä. Saunoissa oli mystiikkaa, joka vetosi Carlokseen. Sellaista, jota hänen espanjalainen isänsä ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään.
Silloin hän näki sen, mikä saunasta puuttui. Metallinen kiulu oli nurinpäin lauteilla. Mutta löylykauha, joka kuului oleellisena osana saunan varustuksiin, oli poissa.
Tarinan ensimmäisen osan voit lukea täältä.
