Tässä on dekkarin kolmas osa. Siinä rikospaikkatutkija Hilkka Kalmo torjuu Carloksen ehdotuksen treffeistä ja mietiskelee omaa yksinäistä elämäänsä.
”Rikostutkija Korhonen itse! Eikö Kaskella ollut lähettää kerään pätevämpää?” sanoi rikospaikkatutkija Hilkka Kalmo nähdessään Carloksen astuvan ulos hissistä.
”En tiedä. Kaipa niitäkin olisi ollut. ‘Sinä kun tunnet tehtaan asukkaat, voisit ottaa hoitaaksesi tapauksen.’ päällikkö sanoi, ja tiedät, ettei sille ole vastaa sanomista.”
”Asukkailla hän varmaan tarkoitti kaikkia niitä kotirouvia, joista olen kuullut puhuttavan.”
”Se nyt on vain sellainen huhu jota Johanna levittää.”
”Ei savua ilman tulta, sanotaan.”
”Nyt kun olen jälleen poikamies, niin eikös me voitaisi joku ilta mennä yhdessä ulos?”
”Vain kuolleen ruumiini yli.”
”Aina yhtä dramaattinen. Siitä tulikin mieleeni se toinen ruumis.”
”Osoittautui ettei se ollutkaan niin kuollut kuin miltä aluksi näytti. Veivät sen ambulanssilla sairaalaan.”
”Mistä se löydettiin?”
”Puoli kerrosta alempana. Rappukäytävästä.”
”Taidankin mennä vilkaisemaan.”
”Kulje merkittyä reittiä. Minulla on homma vielä kesken.”
”Meinaatkos ottaa sormenjäljet jokaisesta lasinsirusta?”
”Heko heko. Mutta kyllä täällä silti työtä piisaa. Tämä on muuten kummallisin paikka, minkä olen koskaan nähnyt. Tiesitkö muuten että kerrosta ylempänä on sauna ja uima-allas?”
Carlos tiesi. Hän kävi siellä saunomassa itsekin. Kuka tämä kuollut mies oli, sitä hän ei toistaiseksi vielä tiennyt, mutta tunne siitä, että se olisi voinut olla hän itse, ei jättänyt häntä rauhaan. Sinä torstaina, jolloin murha oli tapahtunut, Carloksella oli ollut muuta menoa ja hän oli jättänyt saunaillan väliin.
Ari täytti torstaina seitsemän vuotta ja Carlos oli kutsuttu pojan syntymäpäiville. Tietenkin, olihan hän sentään tämän isä. Vaikka mikäli Johanna saisi päättää, hän olisi varmaan pyyhkinyt Carloksen pois elämästään, lastensa elämästä ja jopa muistoistaan.
Oli totta, että Carlos oli mennyt aivan liian pitkälle. Mutta toisaalta Johannakaan ei ollut tehnyt mitään heidän parisuhteensa pelastamiseksi. Hän oli käyttäytynyt kuin kanaemo, joka suojelee poikasiaan, ja Carlos oli auttamatta jäänyt tuon turvapiirin ulkopuolelle.
Pojan silmät kiiltelivät kun hän nosti laatikosta uuden uutukaiset merkkiluistimet, ja kaikesta näki, että hän olisi halunnut heti lähteä isänsä kanssa ottamaan niihin tuntumaa. Mutta Virtanen vahti vieressä kuin haaskalintu, eikä Johannakaan olisi katsonut sitä hyvällä.
Poika pääsisi vielä pitkälle. Pidemmälle kuin isänsä. Kenties oikein NHL:ään asti. Carlos lupasi Arille, että heidän yhteisenä viikonloppunaan he menisivät treenaamaan jäälle. Sitä ei Virtanenkaan voisi estää.
”Tämä sotku täällä sisällä. Sen saivat aikaan sekä varikset ja itse isäntä, joka raivopäissään hääti niitä ulos”, Carlos huikkasi lähtiessään.
Nyt kun hän oli päässyt hetkeksi eroon Carloksesta, Hilkka keskittyi jälleen työhönsä.
Tässä murhassa oli paljon epätavallisia yksityiskohtia. Murha se nimittäin oli. Vaikka linnut olivat tuhonneet valtaosan todisteista, jäätyneessä ruumiissa oli selvästi havaittavissa jälki, jonka oli aiheuttanut voimakas isku takaraivoon. Se oli todennäköisesti aiheuttanut kuoleman. Oli tietenkin myös se mahdollisuus, että uhri oli ollut ainoastaan tajuton, ja oli jäätynyt kuoliaaksi parvekkeelle.
Outoja yksityiskohtia olivat muun muassa jälkien puute. Ei ollut havaittavissa verijälkiä eikä paljon sormenjälkiäkään. Joku oli siivonnut rikospaikan huolellisesti. Sitä paitsi, kuten Hilkalle oli kerrottu, siivooja oli siivonnut tilat heti seuraavana aamuna.
Matolla olevat kuraiset jalanjäljet olivat kaikella todennäköisyydellä peräisin sen portaikossa kaatuneen huoltomiehen turvasaappaista. Hilkka oli riisunut ne mieheltä, kun selvisi, ettei välitöntä hengenvaaraa ollut, samoin kuin kaulassa roikkuvan henkilökortin, jossa luki miehen nimi: Tauno Vitkala. Tuossa kortissa olisi mahdollisesti myös miehen sormenjäljet, joita päästäisiin tähän hätään vertaamaan niihin, joita oli löytynyt rikospaikalta.
Tehtaan omistajan sormenjälkiä olivat varmaan ne, jotka oli otettu talteen lattiaharjan varresta, pöydän reunalta ja hissin oven kahvasta.
Variksilta ei tiettävästi voinut varpaanjälkiä ottaa, Hilkka mietti huvittuneena. Variksia ei tosin tässä tapauksessa voinut syyttää itse murhasta, vaan pikemminkin vain hautarauhan rikkomisesta, josta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Häntä alkoi suorastaan naurattaa, kun hän kuvitteli mielessään poliisiparat kiipeilemässä katoilla pyydystämässä variksia kuulusteluja varten.
Nyt kun ruumis oli viety pois, Hilkka oli päässyt tutkimaan itse parveketta. Se oli ahdas ja ulospäin aukeava ovi vei suuren osan tilasta. Sohjoksi sulanut lumi oli tuhonnut miltei kaikki todisteet, mikäli näitä oli ylipäätään ollut. Ääriään myöten täynnä olevan tuhkakupin hän oli sulkenut sellaisenaan muovipussiin. Ties vaikka tumpeissa piili se ratkaiseva todiste. Kenties murhaaja oli tekonsa tehtyään polttanut parvekkeella savukkeen, josta saataisiin hänen DNA:nsa.
Kuka oli avannut sinä samana aamuna parvekkeen oven ja jättänyt sen auki? Hilkka oli valmis panemaan päänsä pantiksi siitä, se ollut onneton huoltomies. Muuta järkevää selitystä asialle ei ollut. Sen jälkeen tämä oli lähtenyt hälyttämään apua ja oli kompastunut rappukäytävässä. Näin sen oli täytynyt tapahtua.
Mutta kuitenkin Hilkan mieltä jäi kaivelemaan se, miksi tämä ei ollut käyttänyt poistuessaan hissiä rappusten sijaan.
Kun Hilkka sai kokoustilan tutkinnan päätökseen, oli varsinaisten saunatilojen vuoro. Nälkä alkoi jo vaivata, mutta vatsa saisi luvan odottaa vuoroaan.
Jo heti noustessaan kerrosta ylemmälle tasolle kapeaa rappukäytävään pitkin, Hilkka aisti tuoksun, jonka jokainen suomalainen tunnisti saunan tuoksuksi. Saunatiloissa ei ollut paljoa tutkittavaa. Ne olivat esimerkillisen puhtaat. Nurkissa ei lojunut tyhjiä kaljatölkkejä, eikä vaatenaulakossa roikkunut sinne unohtuneita pyyhkeitä ja uimahousuja. Saunan oven vieressä oli seinään kiinnitetty rulla paperisia laudeliinoja ja kori käytettyjä varten. Kori oli tyhjä. Oli varmaan turhaa enää haikailla niiden perään, mikä oli harmi, sillä niissä jos missä oli runsain mitoin eritteitä näytteiden ottoa varten.
Hilkka tutki kaikki kaapit ja pukukaapit. Hän löysi puhtaita pyyhkeitä sekä kaapin jossa säilytettiin siivousvälineitä. Hän otti kaappien ovista joitakin sormenjälkiä, vaikka niitä ei monia ollut. Lopuksi hän etsi mahdollisia verijälkiä saunasta ja pukuhuoneesta ja tutki voimakkaan valonheittimen avulla uima-altaan pohjan.
Oli päivänselvää, että jokin ei nyt täsmännyt. Hilkalta kesti hetki, ennen kuin hän keksi mitä se oli. Missä olivat vainajan vaatteet ja jalkineet? Oliko siivooja kenties korjannut ne pois? Sekin oli tietenkin mahdollista – tai sitten murhaaja. Tuskinpa mies oli tullut saunomaan alasti, ja vieläpä ilman kenkiä.
Pitää aloittaa siivoojasta. Tämä oli tullut murhapaikalle ensimmäisenä. Häneltä pitäisi ainakin ottaa sormenjäljet.
Hilkka istui pukuhuoneen penkille ja loi viimeisen silmäyksen ympärilleen. Oliko häneltä kenties jäänyt jotain ratkaisevan tärkeää huomaamatta. Teitpä kuinka monta rikospaikkatutkimusta tahansa, tämä oli kysymys, joka jäi joka kerta vaivaamaan mieltä. Mitä jos hän olikin tehnyt vääriä päätelmiä ja johdattaisi kumppaninsa aivan väärille tutkintalinjoille.
Hilkka oli kotoisin pienestä kylästä Lappeenrannan liepeiltä. Hän oli luullut, että elämä suuressa kaupungissa olisi hänen oli hänen unelmiensa täyttymys. Nyt kun hän oli tehnyt tätä työtä miltei kymmenen vuotta, hänen oli myönnettävä, että se oli melko yksinäistä. Hilkka ei tiennyt oliko vika hänessä itsessään, vaiko ihmisissä jotka häntä ympäröivät. Hänen ainoat ihmiskontaktinsa olivat satunnaisia ruumiita lukuun ottamatta hänen omat työtoverinsa.
”Olisikohan hänen sittenkin pitänyt vastata myöntävästi Carloksen kutsuun”, Hilkka pohti.
Aiemmat luvut voite lukea tästä: osa 1 ja osa 2
Seuraavan luvun löydät täältä: osa 4
