Tämä on neljäs osa dekkarijatkokertomuksestani. Tässä osassa Carlos Korhonen joutuu kuulustelemaan thaimaalaista naista, joka ei osaa suomea sen enempää kuin Carlos thaimaan kieltä. La Perla merkkiset punaiset pikkuhousut näyttelevät merkittävää osaa kertomuksessa.
Cleaning solutions oli firman nimi. Carlos ajoi suuren teollisuuslaitoksen pihalle ja pysäköi autonsa paikalle, jonka puoliksi kaatuneessa kyltissä kerrottiin, että pysäköinti oli sallittu vain luvan maksaneille.
Hän tiesi, että jokin paikalle osunut pysäköintiä valvovan yrityksen ylinnokas cityhyeena saattaisi hyvinkin ripustaa tuulilasinpyyhkijään pikavoiton. Mutta Carloksella ei ollut aikomustakaan pilata kenkiään kävelemällä sohjossa asiakasparkkipaikalta asti.
Rakennus oli tiettävästi joskus ollut makeistehdas, näin Carlokselle oli kerrottu. Tuotanto oli siirretty ulkomaille, ja nyt rapistuvassa rakennuskompleksissa toimi yritysparkki.
Rappukäytävä oli kulunut ja vuosikymmenten saatossa patinoituneen lian peittämä. Huonoa mainosta etenkin siivousalan yritykselle, Carlos tuumi.
Hänet otti vastaan nainen, joka toivotti hänet tervetulleeksi ylenpalttisen vuolaasti hymyillen ja esitteli itsensä Maniksi.
”Minä tulkkaan, jos teille sopii. Kamala ei valitettavasti puhu suomea.”
”Mistä hän sitten on kotoisin?”
”Thaimaasta. Olemme kaikki Thaimaasta”, Mani sanoi ja hymyili.
”Kauanko hän on ollut palveluksessanne?”
”Helmikuussa tulee kolme vuotta täyteen.”
”Kolme vuotta, eikä puhu suomea?”
”Kun siivoaa, ei tarvitse puhua”, Mani sanoi ja hymyili entistäkin leveämmin.
Työperäisestä hyväksikäytöstäkö tässä on kyse? Pitäisikö vähän tutkia asiaa, Carlos pohti, mutta unohti koko ajatuksen heidän saavuttuaan toimistohuoneeseen, jossa pelokkaan näköinen Kamala nousi tervehtimään, nosti yhteen liitetyt kätensä otsaan ja lausui sanat ”Sawasdee kha”, jotka Carlos muisti Thaimaan-matkaltaan.
Hän istui metallijalkaiselle tuolille, joka kitisi uhkaavasti hänen painonsa alla.
”Kertoisitko nyt hänelle, että olen poliisi ja haluaisin esittää muutaman kysymyksen liittyen siivoukseen, jonka hän teki viime viikon perjantaina?”
Kun Mani oli kääntänyt lauseen, Kamalan ilme muuttui. Ei tarvinnut olla kokenut poliisi nähdäkseen syyllisyyden paistavan hänen kasvoiltaan.
Kun kyynelten saattelema sanatulva oli päättynyt, Mani käänsi tämän sanat.
”Kamala sanoo, ettei hän aikonut varastaa, mutta ei vain tiennyt, mitä niille tekisi. Hän ei tohtinut heittää niitä roskasäiliöön muiden roskien mukana, joten hän otti ne mukaansa kysyäkseen minulta, mitä niille tekisi. Sitten koko asia unohtui. Olen varma siitä, että hän puhuu totta. Emme ole koskaan saaneet valituksia hänestä. Tämä on ensimmäinen kerta.”
”Mutta mitä ihmettä hän sitten sanoo varastaneensa?” Carlos kysyi hämmentyneenä kuulustelun saamasta käänteestä.
”Pikkuhousut, italialaiset. La Perla.”
”Naisten pikkuhousutko?!”
”Niin, pikkuhousut. Ne olivat roskakorissa.”
”Roskakorissa? Missä roskakorissa tarkalleen ottaen?”
Mani kysyi asiaa Kamalalta.
”En ole aivan varma, mutta näyttäisi siltä, että kuuman huoneen oven vieressä on roskakori, johon laitetaan märät paperit. Onko se mahdollista?”
Carlos näki saunan mielessään ja muisti, että saunan oven vieressä oli todellakin kori, jonne paperiset istuma-alustat laitettiin.
”Missä ne pikkuhousut nyt ovat?”
”Kamala sanoo, että ne ovat hänen pukukaapissaan.”
”Käske häntä tuomaan ne minulle. Ne ovat tärkeää todistusaineistoa.”
Pikkuhousut olivat punaiset ja todellakin kalliin näköiset. Kamala oli laittanut ne siniseen roskapussiin.
Carlos olisi aivan hyvin voinut viedä ne mukanaan sellaisinaan, mutta päätti tehdä asiasta virallisemman tuntuisen. Hän otti takkinsa taskusta näytepussin ja siirsi ne kynänsä kärjellä pussiin, samalla tavalla kuin amerikkalaisissa poliisisarjoissa. Sitten hän kirjoitti pussin päälle päivämäärän ja löytöpaikan.
Mani katsoi silmät pyöreinä, mutta Kamala vääntelehti hermostuneena tuijottaen kenkiensä kärkiä.
”Nämä pikkuhousut ovat todiste murhapaikalta.”
Kamala näytti, jos mahdollista vieläkin pelästyneemmältä.
Kamala näytti, jos mahdollista, vieläkin pelästyneemmältä.
”Nyt haluaisin esittää hänelle muutaman kysymyksen siitä, millainen rikospaikka oli hänen mennessään siivoamaan sitä.”
Kertomuksesta ja Manin tulkkauksesta saattoi ymmärtää, että saunatilat olivat kuten aina. Carlos kuvitteli mielessään, millainen tuo ”kuten aina” oli. Oman kokemuksensa perusteella hän tiesi, että saunaillan jälkeen kaikkialla lojuisi tyhjiä oluttölkkejä, makkarapaketteja, sinappituubeja, tyhjiä tupakka-askeja ja vieläkin pahempia asioita. Sekö oli Kamalalle ”kuten aina”.
Kertomuksesta ja Manin tulkkauksesta saattoi ymmärtää, että saunatilat olivat kuten tavallisesti. Carlos kuvitteli mielessään, millaisessa kunnossa ne olivat saattaneet olla. Oman kokemuksensa perusteella hän tiesi, että saunaillan jälkeen kaikkialla lojuisi tyhjiä oluttölkkejä, makkarapaketteja, sinappituubeja, tyhjiä tupakka-askeja ja vieläkin pahempia asioita. Sekö oli Kamalalle ”kuten aina”?
”Oliko siellä mitään sellaista, mihin hän olisi erityisesti kiinnittänyt huomiota?”
Naiset puhuivat pitkään – tarpeettoman pitkään – mikä sai Carloksen miettimään, mahtoiko Mani kääntää hänelle kaikkea. Kun siivoojaa tullaan kuulustelemaan todistajana, saavat kyllä hankkia virallisen thain kielen tulkin, hän ajatteli.
”Kamala sanoi, että hänestä näytti siltä, kuin joku olisi jo siivonnut ennen hänen tuloaan.”
”Oliko siellä siis käynyt siivooja jo ennen hänen tuloaan?”
”Ei, vaan joku oli järjestellyt ja pessyt paikkoja.”
”Mistä hän niin päättelee?”
”Kamala sanoo, että kaikki rätit oli viety ja pesuaineita oli hävinnyt.”
”Luulen, että meidän täytyy kuulustella häntä todistajana. Sopiiko, että kollega tulee hakemaan hänet huomenna?”
Kamala alkoi itkeä äänekkäästi, ja hänen yhteen puristetut kätensä tärisivät pöydällä. Carlos tiesi painostaneensa naista liikaa.
”Voitko selittää Kamalalle, että emme syytä häntä yhtään mistään”, hän sanoi laittaen peliin kaiken miehisen viehätysvoimansa, ja ainakin Maniin se näytti tehoavan.
”Hän on tärkeä todistaja. Haemme hänet täältä ja tuomme sen jälkeen takaisin. Paikalla on tulkki, joka kääntää hänen sanansa. Ei ole mitään syytä, miksi hänen tulisi olla huolissaan.”
Paitsi tietenkin, mikäli hänen lupansa eivät ole kunnossa, Carlos ajatteli.
”Hilkka, toin sinulle lahjan”, Carlos sanoi saavuttuaan poliisitalolle.
”Mikä tämä on?”
”Kyllä sinun pitäisi naisena tietää. Ne ovat pikkuhousut. Eivätkä varmaan ihan halvat.”
”Mitä minä niillä teen? Haluat ehkä, että sovitan niitä?”
”Ehkä voimme tehdä sen myöhemmin yhdessä, mutta ensin niistä pitää ottaa näyte, jotta voimme selvittää, kuka niitä on viimeksi käyttänyt.”
”Et siis tiedä, keneltä ne riisuit.”
Carlos ei vastannut. Hän suuntasi kohti Kasken huonetta.
Huone oli aivan samanlainen kuin se oli ollut ennen Kasken muuttoa taloon reilu vuosi sitten. Hän ei ollut tuonut tullessaan muuta kuin oman äksyn luonteensa ja itäsuomalaisen murteensa sekä SaiPan vanhan pelipaidan.
Onhan hän sentään jääkiekkomiehiä, Carlos ajatteli. Ei hän voi olla läpeensä paha.
Kukaan ei tiennyt Kasken menneisyydestä juuri mitään, mutta tietäjät tiesivät kertoa, että pelipaita oli sentään hänen omansa.
”Huomenna kello kahdeksan on kokous”, Kaski töksäytti ennen kuin Carlos ehti sanoa mitään.
”Selvä, pomo”, hän sanoi, vaikka tiesi hyvin, ettei esimies pitänyt pomottelusta.
”Sinä johdat ryhmää, kun kerran olet työn jo aloittanutkin. Annan sinulle Äijälän, Kuikan ja Bonkin.”
”The A-team”, Carlos ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen.
”Tarvitsen muuten thain kielen tulkin huomenna iltapäivällä.”
”Pyydä sitä uutta hommaamaan”
Carloksella oli hyvä nimimuisti – etenkin mitä naisiin tuli – mutta Marketan taajaan vaihtuvien sijaisten nimiä hän ei koskaan oppinut muistamaan. Jossain täytyi olla tusinoittain klooneja hänestä, vain odottamassa vuoroaan päästä sijaiseksi. Carlos ei ollut päässyt selville, mikä krooninen sairaus vei Marketan toistuvasti sairauslomalle.
”Tarvitsen thain tulkin huomiseksi, kello yhdeksi.”
”Anteeksi minkä?” nainen sanoi.
”Thai kielen tulkin.”
”Ai jaa, mistä ihmeestä minä sellaisen hankin?”
”Katso netistä. Älä nyt ole noin saamaton”, Carlos sanoi ja teki lähtöä.
”Ai niin, lähetä joku hakemaan siviiliautolla Kamala-niminen nainen. Tässä osoite. Katso, että hän on täällä samaan aikaan tulkin kanssa.”
Nainen avasi suunsa protestoidakseen, mutta Carlos harppoi jo kohti hissiä.
