He jatkoivat keskustelua asiasta, poliisi poliisille samalla, kun joivat yhä vain enemmän – Cristina ei halunnut olla tässä kumppaniaan huonompi. Oliko Manel pyytänyt häntä asunnolleen, sitä Cristina ei voinut muistaa herätessään aamulla täysin vieraassa asunnossa. Häneltä kesti hetki löytää kylpyhuone ja hän ehti sinne juuri ajoissa oksentaakseen kaarena kaiken edellisenä iltana nauttimansa. Ei helvetti! Ei tällaista voi tapahtua minulle, ei koskaan ole tapahtunut. Cristina itki ja yökki. Limainen oksennus poltti kurkkua. Oksentelun vähä vähältä hellittäessä puuroiset aivot lähtivät hiljalleen käyntiin ja hän huomasi olevansa kokonaan alasti. Hänet täytti häpeän tunne. Mitä, jos joku tulee ja näkee? Kurkottaessaan laittamaan ovea lukkoon, […]
Pau Valent
Kilpailu alkoi perjantaina ja päättyisi tiistaina, jolloin olisi vuorossa mitalipurjehdus. Siihen osallistuisivat kymmenen parasta venekuntaa. Kilpailu ei ollut suuren suuri, sillä osallistujia 470-luokkaan oli vain kolmekymmentäkuusi, siis 18 venettä. Meitä oli kaikkiaan yhdestätoista eri maasta, Englannista, Hollannista ja Saksasta. Ja sellaisistakin maista kuin Sveitsi ja Itävalta. Ruotsistakin oli – Linnéa taisi olla toisen nimi. Mutta minä olin ainut suomalainen, vaikka purjehdinkin Espanjan lipun alla. Espanjasta olivat Erica ja meidän pahimmat kilpakumppanimme Laia ja Marta. Ericasta en tiedä, mutta minä olin niin täpinöissäni, etten tiennyt mitä tehdä silloin, kun ei ollut mitään mitä tehdä. Tein samoja asioita uudelleen. Tarkistin, että kaikki […]
Umberto laski katseensa. Häntä hävetti tuijottaa liian pitkään näitä kahta kaunotarta, jotka makoilivat lepotuoleissaan tennisklubin uima-altaan kiveyksellä pukeutuneina niin olemattoman pieniin bikineihin, että olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla täysin alasti. Hän jäi norkoilemaan harava kädessään piiloon pensaikon taakse, josta oli näköala altaalle. Tottahan hän näki joka päivä kauniita naisia tällä alellalaisklubilla, mutta näissä kahdessa – varsinkin siinä toisessa – oli jotakin sellaista, ettei Umberto vain yksinkertaisesti saanut katsettaan irti heistä. Toinen tytöistä oli iholtaan tummempi ja hänen kasvoistaan näki, että hänellä oli eteläamerikkalaisia sukujuuria. Umberto oli yrittänyt kuunnella tytön puhetta, päätelläkseen siitä, mistä tämä oli kotoisin, muttei voinut havaita […]
Jäätynyt lumisohjo ritisi talvirenkaiden alla Matin pysäköidessä autoaan vuorimäntyjen viereen merkitylle paikalle, joka oli kaikkein lähimpänä pääovea. Pitihän hänellä olla tiettyjä etuoikeuksia, sillä olihan hän sentään Kaunean toimitusjohtaja. No todellisuudessa hän oli konsernijohtaja Maarit Risanperä-Saaren tossun alla. Marionetti. Kumileimasin. Näin Matti heikkoina hetkinään ajatteli. Tosin nykyisin tällaiset mietteet täyttivät hänen mielensä ainoastaan kerran kuussa, juuri ennen toimitusjohtajan perjantaibrunssia. Silloin hänen täytyi esitellä arvionsa johtamansa tytäryhtiön taloudesta ja yrittää kerjätä lisää rahaa investointeihin, mikä näinä aikoina vaikutti melko lailla mahdottomalta. Näistä kahdesta asiasta olikin muodostunut hänen pääasiallinen työnsä, nyt kun Kaija oli palkattu helpottamaan hänen tehtäviään. Se oli Kaijallekin hyvä ratkaisu, […]
Kiersin koukun paikoilleen ja nostin taulun seinälle. Oikaisin sitä hieman ja peräännyin muutaman askeleen katsellakseni lopputulosta. Siinä se nyt riippui uuden asuntoni seinällä, äitini taulu. Se oli hänen töistään se ainoa, jonka olin onnistunut kynsin ja hampain pelastamaan kuolinpesästä. Ehkä siksi, että se oli niin pieni ja mitäänsanomaton. Viisikymmentä kertaa viisikymmentä senttiä, ruskeita ja vihreitä sävyjä kehystettynä kullanväriseen, leveään kehykseen, mikä yritti tuoda liian pramean silauksen muutoin niin vaatimattomalle öljyvärimaalaukselle. Muut äitini työt vanhemmat veljeni ja heidän korppikotkansa olivat myyneet taidekeräilijöille, eivätkä edes markkinahintaan. Mutta siihen asiaan minä en saanut puuttua, sillä minähän olin se pahnanpohjimmainen, veljiäni niin paljon nuorempi. […]
Perjantai 10:06 ”Hei äiti. Hyvää huomenta.” ”Mikko soittaa! Voi kun kiva.” ”Mitä sulle kuuluu?” ”Tässä minä vaan makoilen päiväpukeissa ja katson telkkaria.” ”Soitin muistuttaakseni siitä että tänään ne tulee hakemaan sitä taulua, niin kuin sovittiin.” ”Ketkä tulee?” ”Ne sieltä Rauman taidemuseosta. Niitä on kaksi ja ne paketoi sen taulun ja vie sen Kosti Koskisen näyttelyyn.” ”Niin minkä ne vie?” ”Sen taulun jonka sulla on eteisen seinällä.” ”Kenenkäs taulu sanoit että se on?” ”Kosti Koskisen.” ”Miten sinä sen voit tietää?” ”En minä sitä tiennytkään, mutta kun Tea soitti ja sanoi että kannattaisi soittaa ja kysyä olisivatkohan he kiinnostuneita, ja niinhän ne […]