Ovi paukahti kiinni sellaisella voimalla että keittiön ikkunat helisivät ja lasivitriinistä kuului viini- ja samppanjalasien kilinää. Pamaus oli paljon kovempi kuin tavallisesti, ja se oli ensimmäinen merkki siitä että kaikki ei ollut aivan niin kuin pitäisi.
Kuitenkin Paulan ensimmäinen reaktio oli suuttumus. Olihan hän huomauttanut tuhansia kertoja ettei ovia saanut paukutella. Ensinnäkin siksi että ovi saattoi mennä rikki, ja sitä paitsi mitä naapuritkin sellaisesta metelistä ajattelivat.
Jarmo olisi tietenkin reagoinut paljon jyrkemmin, jos olisi ollut kotona.
Äidin sydän kuitenkin suli kun tytär ryntäsi keittiöön silmät itkusta punaisina.
”Mikä sinulla on Milja rakas?” Paula huudahti.
”Ope valehtelee!” Tytär vastasi ääni väpättäen, ja pudotti painavan reppunsa suorilta käsiltä keskelle keittiön lattiaa.
”Älähän nyt rakkaani. Kerro äidille mitä on tapahtunut.”
”määbyääääää…” Milja sai sanotuksi.
Sitten hän kääntyi ja juoksi ovet paukkuen huoneeseensa.
Kohtuullisen rauhoittumisajan kuluttua Paula meni tyttärensä huoneeseen kysymään tulisiko Milja auttamaan äitiään ruuanlaitossa, mutta tämä hukuttautui vain syvemmälle pehmolelumereen.
Vasta kun hänen isänsä, kotiin palattuaan, oli jyrähtänyt jo toisenkin kerran, huoneen ovi raottui ja Milja laahusti keittiöön pää painuksissa ja kiipesi istumaan tuolilleen.
”Unohtuiko sinulta jotakin?” Jarmo kysyi ja tuijotti merkittävästi reppua joka yhäkin lojui siinä mihin Milja oli se pudottanut.
Sanaakaan sanomatta Milja laskeutui tuoliltaan, laahusti repun luo ja alkoi vetää sitä perässään kohti huonettaan.
”Kyllähän sinä tiedät että tavaroita ei jätetä lojumaan, vaan ne laitetaan sinne missä niiden paikka on”, Jarmo marmatti Miljan palattua ruokasaliin.
Hänen äänestään saattoi kuulla ettei hän ollut kaikkein parhaimmalla tuulella. Paula päätti olla mainitsematta aiemmasta itkukohtauksesta ja vain katseli kuinka hänen miehensä paistoi sisäfile pihviä. Tämä oli säätänyt lämpötilan täysin oikeaksi naudanlihalle ja hänellä oli kädessään erikoispihdit, joita käytettiin ainoastaan tähän tarkoitukseen.
Kukkakaalikohokas oli uunissa ja salaatti valmiina jääkaapissa odottamassa.
Kun Jarmo oli saanut pihvit paistettua – medium+ kuten tavallista – hän avasi pullon Côtes du Rhônea ja he istuivat pöytään.
”Syö nyt vähän kultaseni.” Paula maanitteli, mutta Milja vain levitti kohokasta kerrokseksi lautaselleen.
Tytär ei nostanut katsettaan, päästi marttyyrin huokauksen ja jatkoi vain ruokansa kanssa leikkimistä.
”Nyt riitti!” Jarmo kivahti.
Milja hätkähti ja pudotti haarukkansa. Hän näytti aivan siltä kuin häntä olisi lyöty. Siltä kuin hän olisi juuri saanut kokea suurimman mahdollisen vääryyden. Hartiat painuivat lysyyn ja poskelle vierähti kyynel.
Paula tunsi piston sydämessään. Hän tahtoi asettua suojelemaan ja puolustamaan tytärtään miestään vastaan, mutta tajusi melkein heti ettei Jarmo ollut tehnyt mitään muuta kuin hieman ojentanut tytärtään. Miljan reaktio vain oli ollut niin äärimmäisen vakuuttava.
Eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Paula tunsi lievää kateutta siitä miten hänen tyttärensä osasi ilmentää itseään niin tehokkaasti ja niin pienin elein. Kuinka hyödyllinen sellainen kyky olisikaan työpaikkakokouksissa sen hullun hiostajaämmän edessä.
Jarmoa Milja ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan.
”Mitäs se sellainen on, mitä opettajasi Vilmassa kertoo? Että olet taas kerran häirinnyt opetusta, ja kaiken lisäksi olet syyttänyt opettajaasi valepussiksi.” Jarmo sanoi kasvatus äänellään.
”Niin se onki.”
”Onkin” Jarmo korjasi.
”Miksi sinä kutsuit opettajaasi valepussiksi?” Paula kysyi.
”En mää sitä valepussiksi sanonu”, Milja sanoi itkua vääntäen ja kyynel vierähti jälleen hänen poskelleen.
”Saara niin sano.”
”Mutta opettajasi kuitenkin kertoo niin viestissään. Mikä siis on totta?” Jarmo tivasi.
”Mää vaan sanoin että se on valetta, mitä opettaja meille opetti.”
”Mutta Milja hyvä, miten sinä nyt sellaista menet sanomaan opettajalle.” Paula sanoi.
”Milja. Opettaja on aina oikeassa. He ovat akateemisesti koulutettuja ja se mitä he opettavat on opetussuunnitelman mukaista.”
Paula oli varma ettei Miljalla ollut aavistustakaan siitä mitä akateemisesti koulutettu tai opetussuunnitelma tarkoittivat. Jarmolla vain oli tapana puhua tällä tavoin, sivistyssanoja käyttäen.
”Mutta kun… … … ” Milja supisi.
”Mitä sanoit?” Jarmo tivasi.
”Mutta kun ope kerto valeita jääkaudesta!” Milja huudahti ja juoksi huoneeseensa.
Jarmon kasvoilta näki kiukun jonka tyttären huono käytös hänessä synnytti. Varsinkin oven äänekäs kolahdus sai hänet rypistämään otsaansa merkitsevästi. Kuka tahansa saattoi heti nähdä että hänen sisällään kiehui.
”Milja! Tule heti syömään lautanen tyhjäksi!” Jarmo komensi.
Vastaukseksi kuului vain äänekästä nyyhkytystä.
Koska Jarmo tiesi että hänen komentelunsa kaikuisi kuuroille korville, hän vaihtoi kohdetta ja osoittikin sanansa vaimolleen.
”Jos hän ei kerran syö kun ruokaa on tarjolla, niin hän ei sitten syö lainkaan.”
Kumpikin tietenkin tiesi että äidin sydän kyllä heltyisi laittamaan tyttärelle iltapalaa ennen nukkumaanmenoa.
Mitäs minä olen aina sanonut, luki Jarmo kasvoilla punaisin neonkirjaimin. Paula ei oikein tiennyt miten puolustaa isäänsä tällä kertaa, mutta pakkohan hänen oli jotain vastata.
”No kai sitä voi jokaisella olla oma käsityksensä asioista.” Paula aloitti, vaikka tiesi hyvin mihin se johtaisi.
”Paula rakas… ”, Jarmo aloitti, kylläpä sinä olet tyhmä-äänellään.
”Kaikkihan sen tietävät että jääkausi on todellakin ollut olemassa. Paitsi nyt tietenkin… ”, Jarmo sanoi viitaten Paulan isään.
”Sitähän on todistamassa lukuisat merkit kuten harjut, hiidenkirnut jne.”
Tämän kaiken Paula oli tietenkin kuullut lukuisia kertoja ennenkin Jarmon suusta. Jarmo piti hänen isäänsä hulluna tiedemiehenä. Vähän sellaisena kuin se professori Sherman Klump siinä elokuvassa. Paula itse ei tiennyt kumman miehen puoleen kallistua tässä asiassa. Todellisuudessa koko asia ei häntä kiinnostanut pätkääkään, mutta niin hän vain taaskin törmäsi siihen.
Olisi varmaan paljon helpompaa mikäli isä olisi julistautunut homoksi tai jotain muuta vastaavaa, sen sijaan että oli päättänyt lähteä ristiretkelle koko akateemista maailmaa vastaan.
”Ja nyt kun otimme asian puheeksi…”
Sinähän sen otit puheeksi, Paula ajatteli.
”Ei ole ollenkaan hyvä asia että tyttäremme viettää niin paljon aikaa isoisänsä seurassa.”
Oli totta että Milja ja Kari olivat kuin paita ja peppu. He olivat juoksennelleet koko kesän pitkin metsiä ja mäkiä etsien hiidenkirnuja ja pirunpeltoja. Kartoittaneet, kuten Milja asian ilmaisi.
”Vanha mies ja nuori tyttö. Mitähän naapuritkin siitä ajattelevat”, Jarmo jatkoi marmatustaan.
Nytkö hän oikein vetää esiin pedofiilikortinkin, Paula ajatteli.
Oli tietenkin huomiota herättävä näky kun isoisä ja tyttärentytär lähtivät retkelle vanhalla jeepillä, joka oli pakattu täyteen eväslaukkuja, reppuja, kumisaappaita, lapioita, muovisankoja ja kaikkea muuta tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa. Mahtuipa mukaan jopa ilmalla täytettävä venekin.
”Isälläsi on aivan liian suuri vaikutusvalta tyttäreemme. Hän on suorastaan aivopessyt Miljan ja tässä nyt on tulos.”
Siinä asiassa Jarmo saattoi olla oikeassakin, sillä isä oli ainakin yrittänyt aivopestä jokaisen tapaamansa ihmisen uskomaan ettei mitään jääkautta ollut koskaan ollutkaan. Ja oli ollut hetkiä, jolloin hän itsekin oli melkein kallistunut uskomaan isänsä väittämiä. Ne ainakin tuntuivat totuudenmukaisilta ja järjellä selitettäviltä.
Olihan toki paljon uskottavampaa se, että elefantin kokoiset mammutit olivat jäätyneet niille sijoilleen kosmisen vedenpaisumuksen seurauksena, elettyään siihen asti hyvän elämän Siperian vehreillä aroilla lauhkeassa ilmastossa. Kuin että nämä miljoonat eläimet, joiden luita nyt kaivetaan esiin tundralta, olisivat työläästi kaapineet ravinnokseen lumen alta satoja kiloja jäkälää päivittäin ja niin tehdessään uponneet yksi toisensa jälkeen suohon jäätyen saman tien umpijäähän.
Milja oli kesällä ilmoittanut että hänestä tulee isona geologi. Mitä tämä geologi sitten oikeastaan tekee, oli Paulalle hieman epäselvää, eikä hän tiennyt olisiko hänen pitänyt kannustaa tytärtään. Paula itse oli sairaanhoitaja, joten gynekologia oli hänelle jotenkin tutumpaa, ja kaikkihan sitä paitsi tiesivät että gynekologit olivat hyvin palkattuja.
Jarmo puolestaan ohjasi tytärtään hienovaraisesti rakennusalalle, mikä tietenkin johtui siitä että hän itse oli arkkitehti. Hänen joululahjansa tyttärelleen olivat aina vihkot, kynät ja suunnitteluohjelmat.
”Sitä paitsi teidän jälkeläisten pitäisi kyllä nyt jo tosissaan ruveta harkitsemaan miten pitkään Kari ylipäätään voi jatkaa asumistaan yksin siinä suuressa talossa. Hänhän on jo sen verran iäkäskin että saattaa unohtaa levyn päälle tai kiukaan, ja polttaa koko torpan. Hänelle itselleenkin olisi varmaan helpotus muuttaa palvelutalon.”
Tämä oli yksi Jarmon lempiaiheita, johon hän palasi kerta toisensa jälkeen, aina silloin kun sukulaiset kokoontuivat.
”Teidän ei kannata ylläpitää sitä torppaa kuin se olisi jonkinlainen ulkomuseo. Nyt kiinteistö vain rappeutuu ja sen myyntiarvo laskee vuosi vuodelta. Pian tarvitaan jo suurehkoja korjaustöitä, eikä Isälläsi ole varoja sellaiseen, eikä suoraan sanoen teilläkään.”
Jarmo puhui tietenkin totta. Hänhän tiesi kaiken rakentamisesta, sitä ei Paula lainkaan epäillyt.
Isä oli asunut suuressa puutalossaan yksin aina siitä lähtien kun äiti oli kuollut syöpään melkein kymmenen vuotta sitten.
Äidin kuoltua, hänen puolikkaansa omaisuudesta jaettiin neljän lapsen ja kolmen lapsenlapsen muodostamalla perikunnalle. Isälle jäi oma puolikkaansa joten hänellä oli tietenkin täysi oikeus asua kotonaan kuten tähänkin asti, sitä ei voinut kukaan kiistää.
Paula vaistosi kuitenkin että Jarmon, epäitsekäs huolestuneisuus Karin hyvinvoinnista peitti kuitenkin itsekkäitä tarkoitusperiä. He olivat kerran puhuneetkin siitä. Aivan vain teoreettisesti ajatellen, kuten Jarmo oli täsmentänyt.
”Mitä jos me lunastaisimme torpan perikunnalta ja isältäsi.” Jarmo oli sanonut.
Isän kuoltua kiinteistö olisi jo melko huonokuntoinen ja se olisi tietenkin pakko myydä koska perijöitä oli aivan liikaa. Ja loppupeleissä kukaan ei oikeastaan saisi muuta kuin taskurahoja.
Jarmo halusi toimia eräänlaisena hyväntekijä, mutta maksamatta kuitenkaan liikaa, saadakseen omistukseensa tuon kiinteistön joka kunnostettuna varmaan olisikin todella arvokas.
Jarmo käytti sanaa torppa aina kun puhui muille perillisille, ikään kuin luodakseen mielikuvan jostain hyvin vähäarvoiselta, joka oli vain rasitteena kaikille.
Paula oli sitä paitsi nähnyt Jarmon koneella projektisuunnitelman kotitalostaan. Mies oli siis suunnitellut asiaa jo pidempään kysymättä lainkaan Paulan mielipidettä asiasta.
Se raivostutti Paulaa. Jarmolla oli tapana suunnitella asioita ja tehdä päätöksiä täysin omavaltaisesti sillä varjolla että hän, arkkitehdin uransa ansiosta, tiesi kuitenkin loppupeleissä paremmin kuin muut perheen jäsenet.
Tämä on kirjani Viimeinen syksy ylimääräinen tarina, joka kertoo Kari Paakkisesta, itseoppineesta tutkijasta, joka väittää ettei jääkautta ole lainkaan ollutkaan. Tämän novellin päähenkilö on Milja, Karin lapsenlapsi, joka ihailee isoisäänsä ja uskoo kaiken mitä tämä hänelle kertoo.
