Tässä luettavaksenne viimevuotinen joulutarinani. Se on kertomus Claran ensimmäisestä joulusta poikaystävänsä Jounan luona Inarissa. Clara on kotoisin Baskimaasta, pienestä kylästä Pagoetan kansallispuistossa.
Clara ja Jouna tapaavat San Sebastianissa, jossa Clara työskentelee tarjoilijana tapasbaarissa. Sattuu onnettomuus johon ovat syyllisenä lihapulla ja tarjottimellinen Txakoli-laseja, jonka seurauksena nuoret rakastuvat ja Clara päättää muuttaa Suomeen.
Clara raahasi kahta suurta matkalaukkua vaivalloisesti kohti asemalaituria. Ihmisiä tungeksi asemalla paljon tavallista enemmän. Clara ei halunnut olla tien tukkeena ja vetäytyi hieman syrjemmälle roska-astian ja juoma-automaatin väliin. Samalla hän yritti tähyillä vaunua numero neljä, jossa hänellä oli istumapaikka alakerrassa. Tietenkin sen piti olla juuri junan kauimmaisessa päässä. Aivan viime hetkellä Clara sai kiskotuksi tummansinisen Samsoniten ja toisen yhtä suuren ikälopun, kankaisen laukkunsa junaan, sillä vain hetkeä myöhemmin juna lähti liikkeelle. Aluksi se kiihdytti niin huomaamattomasti, että sitä tuskin edes huomasi, mutta pian oltiinkin jo täydessä vauhdissa.
Ystävällinen reviisori auttoi häntä aivan pyytämättä matkalaukkujen kanssa. Se oli suuri helpotus, sillä tuskin hän olisi uskaltanut pyytää keneltäkään apua. Vielä nytkin, vaikka oli asunut Suomessa jo vuosia, Claran ajatukset ajautuivat usein umpisolmuun, hänen yrittäessä valita juuri sen oikean suomenkielen viidestätoista sijamuodosta. Hän ei ollut koskaan täysin varma siitä, tuliko lukea-sanan jälkeen partitiivi vaiko genetiivi. Siksi Clara oli mieluummin sanomatta sanaakaan teeskennellen huonokuuloista tai nukkuvaa. Se oli kuitenkin typerää ja aivan tarpeetonta, sillä puhuihan Clara suomea kyllin hyvin saadakseen ehkä vain maajussin leiman sen sijaan, että häntä luultaisiin ulkomaalaiseksi.
Clara oli syntynyt pienessä vuoristokylässä. Ehkäpä juuri sen vuoksi hän ei muutenkaan ollut järin puhelias. Lapsena hänellä ei ollut ikäisiään tovereita joiden kassa leikkiä, ja kouluiässä Clara lähti mieluummin vuorille sienestämään kuin kaupunkiin ostoksille. Ja sellainen hän oli yhä vieläkin. Suurten ihmismassojen ympäröimänä Clara tunsi joskus suoranaista paniikkia, ja juuri siksi hän tunsi olevansa Inarissa melkein kuin kotomaan.
Oli myös mahdollista, että Clara oli perinyt sulkeutuneisuutensa äidiltään, joka oli lappalaisnoita Inarista. Nuoruutensa hulluina vuosina äiti oli asettunut asumaan Pagoetan kansallispuistoon Baskimaassa, mennyt naimisiin baskimiehen kanssa, ja synnyttänyt tälle kaksi lasta. Clara oli lapsista vanhempi. Seitsemän vuotta sitten ympyrä tavallaan sulkeutui, kun Claran muutti äitinsä synnyinseuduille Inariin.
Jouluun oli enää vain kaksi päivää, ja kaikki opiskelijat matkasivat kukin tahoilleen joulunviettoon. Clara menisi kauemmas kuin useimmat heistä. Helsingissä hän nousisi Ivalon koneeseen ja olisi illalla kotona Inarissa Jounansa kainalossa.
Syksy oli ollut yhtä alituista sadetta. Viime viikkoina se oli muuttunut vetiseksi rännäksi, joka suli miltei heti pudottuaan maahan. Se oli kuitenkin merkki siitä, että talvi oli vihdoinkin tulossa. Jouluaattona maa ei varmaankaan olisi valkoinen, mutta se oli näiden etelän ihmisten murhe, ei hänen. Kotona Inarissa oli uutta lunta jo yli puoli metriä, niin Jouna oli Skypessä kertonut. Clara pääsisi siis hiihtämään Lapin hämäriin taikametsiin, ja sen hän tekisi heti huomenissa, aatonaattona.
Claralla oli vielä puoli vuotta opintoja jäljellä sekä lopputyö, jotta hän saisi maisterinpaperinsa. Se mitä hän tuolla tittelillä Inarissa tekisi, ei ollut aivan kokonaan selvinnyt hänelle. Todellisuudessa hän ei ollut uhrannut koko asialle ajatustakaan. Kai nyt sosiologin papereilla jonkin työpaikan Inarissa saisi. Tai jos ei, niin sittenhän he voisivat aivan hyvin hankkia lapsen tai pari. Sitähän Jouna oli jo kovasti ehdotellut. Ehkä nyt olisi se oikea hetki. Eiväthän he sitä paitsi enää olleet mikään nuoripari. Ajatus jouluaaton poroajelusta lapsen kanssa vällyihin kääriytyneenä, täytti Claran sydämen onnentunteella.
Lentokoneen ikkunasta Clara katseli teiden valoviivoja ympäröivässä pimeydessä ja painautui sitten istuinta vasten ajatuksenaan nukahtaa hetkeksi, mutta uni ei vain tullut. Clara muisti elävästi ensimmäisen joulunsa Jounan luona pohjoisessa. Se oli eräänlainen shokki. Kylmyys pisteli poskia jo heti kun hän astui ulos koneesta. Miten tällaisessa paikassa saattoi ihminen elää, oli ensimmäinen ajatus.
Hänen pelkonsa kaikkosivat takkatulen loimussa ja kynttilän valossa Jounan perheen suuressa hirsitalossa. Ja kun tämä lapinmies oli saunotellut hänet ja peitellyt nukkumaan, kylmyys kaikkosi hänestä kokonaan. Edes se ikävä tosiasia, että hänen matkalaukkunsa, johon hän oli pakannut kaikki tuomisensa ja joululahjansa, oli selittämättömästi hävinnyt matkalla, ei tuntunut aivan niin katastrofaaliselta.
Lentokentällä Clara oli itkenyt menetystään hillittömästi, Jounan yrittäessä selvittää tapahtunutta. Matkalaukku oli jäänyt Frankfurtiin, eikä lentoyhtiöstä osattu sanoa, milloin se mahdollisesti toimitettaisiin perille. Nythän oli joulu, ja jouluna koko maa oli suurelta osin kiinni. Niin mutta kun laukku piti sisällään nimenomaan joululahjoja, ja juuri sen vuoksi olisi niin tavattoman tärkeätä, että se tulisi perille ennen joulua, eikä sen jälkeen, Clara yritti selittää. Virkailija, joka varmaan itsekin odotti oman joululomansa alkamista, ei noteerannut Claran toiveita millään tavoin, vaan piti lähes mahdottomana kadonneen laukun toimittamista vieläpä niin syrjäiselle seudulle kuin Inari.
Saapui jouluaatto, eikä kadonneen matkalaukun sijainnista saatu tietoa, vaikka Jouna soitteli lentokentälle useita kertoja päivän mittaan. Iltapäivällä koko asia lopulta unohtui kaiken muun tohinan alle. Jounan isä Aksel oli noutanut kuusen liiterin takaa ja pystyttänyt sen tuvan nurkkaan. Perheen nuorimmat saivat tehtäväkseen kuusen koristelemisen. Asta äiti oli häärinyt keittiössä koko päivän kuorruttaen kinkkua ja paistellen Claralle tuiki tuntemattomia pohjoisen jouluherkkuja. Tuoksut täyttivät talon ja saivat joulun tuntumaan enemmän joululta kuin mitä Clara oli milloinkaan aiemmin tuntenut.
Isoisä Anton kaappasi Claran mukaansa saunalle puita lisäämään. He menivät savusaunalle lumeen kaivettua kapeaa polkua. Anton oli lämmittänyt sitä tuntitolkulla, ja siellä alkoi olla mukavan lämmintä. ”Tämä se on se oikea sauna. Itse olen sen salvonut”, Anton sanoi ylpeänä. Clara ei tiennyt mitä vastata. Hän katseli ympärilleen ja näki vain savun mustaamat seinät sekä suuren kivikasan, joka hohkasi kuumuutta.
Suuri yllätys ensikertalaiselle oli sekin, että perinteiseen, suomalaiseen joulusaunaan meni koko perhe yhdellä kertaa. Ei ollut naisten ja miesten vuoroja, eikä kainosteltu uimapuvuissa. Kukaan ei kysynyt Claralta uskaltaako hän tulla. Mustille lauteille mahduttautui koko perhe isoäitiä lukuun ottamatta – seitsemän kaikkiaan. Nuoremmat sisarukset Niila ja Nora juoksentelivat saunasta lumihankeen, niin että punainen iho höyrysi. Jouna innosti Claraakin kokeilemaan. Ainutkertainen mahdollisuus kun tuo olisi. Mutta mikään maailmassa ei olisi saanut häntä edes harkitsemaan moista hulluutta.
Nyt, vuosia myöhemmin, saunomisessa ei ollut Claralle enää mitään uutta, ja Antonin kuoltua hän hoiti savusaunan lämmittämisen aivan itse. Clarasta ja Antonista oli tullut hyvin läheisiä, sen jälkeen kun hän oli muuttanut Inariin. Anton oli opettanut Claran pilkkomaan puut ja teroittamaan kirveen ikivanhalla tahkolla. Kirves olikin oikea perintökalu – Gränsfors, ruotsista tuotu. ”Tyttö, tyttö, terällä pitää lyödä, ei varrella”, Anton oli huudahtanut, ja opettanut mihin kohtaan pölliä kirveen tulisi osua.
”Etelänmies rikkoo kirveestä varren, lapinmies antaa sen perinnöksi pojalleen”, oli lausahdus joka oli jäänyt Claran mieleen muistona Antonista. Hän tunsi ylpeyttä siitä, että tuo kirves oli uskottu nimenomaan hänelle ja halusi kovasti olla perinnön arvoinen.
Joulupöydässä keskustelu kääntyi Claran kotimaahan, Espanjaan. Millaista siellä oli? Varmaan niin lämmintä, että rannalla löhöiltiin aurinko ottamassa – ai ettäkö oikein luntakin saattoi vuorilla sataa. Jouna oli ainoa, joka oli käynyt ulkomailla ja vieläpä Espanjassa saakka. Ja siellähän he olivat alun perin tavanneetkin, Jouna ja Clara. Jouna asiakkaana Pixka bat:issa ja Clara tarjoilijana.
”Very, very good!” Jouna sanoi, tarkoittaen mitä ilmeisemmin lihapullaa, jota hän heilutteli haarukkansa nokassa. Miehen jäyhillä kasvoilla loisti leveä hymy ja siniset silmät säkenöivät kirkkaina kuin kaksi safiiria. Clara ei ollut koskaan nähnyt yhtä mieleenpainuvia kasvoja. Hän jäi tyystin miehen katseen vangiksi, eikä lainkaan huomannut, kuinka lihapulla sujahti haarukasta lattialle. Hän astui sen päälle samalla hetkellä, kun Jouna kumartui tavoittelemaan karannutta suupalaansa sillä seurauksella, että tarjottimellinen täysiä Txakoli-laseja kaatui Jounan kumartuneelle selälle kastellen hänet kokonaan ja kaiken hänen ympäriltään.
Clara ei tiennyt mitä sanoa ja miten pyytää asiakkaalta anteeksi kömpelyyttään. Jouna sen sijaan ei jäänyt sanattomaksi, ja suureksi yllätyksekseen Clara huomasi ymmärtävänsä miehen lausumia outoja, vieraskielisiä sanoja, yhden sieltä, toisen täältä. Ja silloin hänen mieleensä nousi täysin tilanteeseen kuulumaton muistikuva lastenlaulusta, joka kertoo pienestä tytöstä laukkaamassa ratsullaan pehmeällä, vehreällä niityllä, ja hänestä itsestään Eroskin aulassa, ratsastamassa mekaanisen muovihevosen selässä, kuvitellen olevansa tuo laulun Silja niminen tyttö.
Maite ryntäsi tiskin takaa kuin tuulispää rätteineen ja luuttuineen siivoamaan sotkua ja keräämään lasinsirpaleita. Koska Clara ei muutakaan keksinyt, hän sopersi Jesukselle poistuvansa hetkeksi ja vei Jounan asuntoonsa, tavernaa vastapäätä, kadun toisella puolen. Siellä he sitten yhdessä Arantzazun kanssa puhdistivat ja pesivät sinisilmäisen lapinmiehen vaatteet. Koska ne jäivät tunneiksi parvekkeelle kuivumaan, Clara ehdotti, että Jouna tulisi noutamaan ne illalla, ja jäisi samalla illalliselle korvauksena tapahtuneesta. Todellisuudessa tämä oli Arantzazun ehdotus, sillä Clara enimmäkseen vain punasteli saamatta sanaa suustaan.
Arantzazu oli Claran täti. Tämä asui yhdessä miehensä Irrintzin kanssa tilavassa kerrostaloasunnossa Donostian keskustassa. Mies omisti tunnetun leipomon pääkadulla, kirkkoa vastapäätä, nimeltään Irrintzi Okindegia. Arantzazu oli enimmäkseen kotona, josta käsin hän hoiti miehensä yrityksen kirjanpidon, ja teki tilaukset ja yritysmyynnin. Clara oli asunut heidän luonaan siitä lähtien, kun oli aloittanut opiskelun Euskal Herriko Unibertsitateassa. Perheen kaksi poikaa olivat jo muuttaneet muualle, joten tilaa kyllä oli yhdelle hiljaiselle ja hyvätapaiselle veljentyttärelle, joka vietti päivät kirjoja lukien ja haaveisiinsa uppoutuneena.
”Sinunko äitisi on suomalainen?” Anton kysyi, ja haroi harmaata partaansa, kuten hänellä oli tapana tehdä.
Mutta Clara ei ehtinyt vastaamaan, sillä kaikkien huomio kiintyi pihalle ajavan auton valoihin. Vain isoäiti istui tuolillaan hymisten laulunpätkää tietämättä tuon taivaallista maailman menosta.
”Kukahan se nyt jouluaattona kylähän tulee?” Aksel sanoi ja puki päälleen takin ja saappaat mennäkseen tulijaa vastaan.
Tulija oli taksikuski. Hän oli tullut tuomaan lentokentältä Claran kadonneen matkalaukun. Clara hihkaisi riemusta, ja syrjäänvetäytyvästä luonteestaan huolimatta hyppäsi taksikuskin kaulaan sekä suuteli miestä molemmille poskille. Asta tyrkytti tulijalle glögiä ja itse leivottuja pipareita ja Anton kaivoi kätköistään pullon konjakkia vaivan palkaksi ja tyrkkäsi sen miehelle vaivihkaa K-kaupan muovipussissa.
Clara sen sijaan nosti laukkunsa sohvalle ja alkoi kaivaa esiin tuomisiaan. Jokaiselle oli pieni paketti – jopa isoäidille. Matkalaukusta nousi myös esiin laatikkokaupalla joulumakeisia, pullo Carlos III:sta, Izarraa ja patxarania. Oli vaikeata kuvitella, että tuo kaikki oli todella mahtunut tuohon kuluneeseen, kankaiseen matkalaukkuun.
Kukaan ei enää kysellyt Claralta tämän suomalaisesta äidistä, mikä olikin parasta. Clara sen sijaan ajatteli äitiään useasti illan mittaa. Se oli hänen ensimmäinen joulunsa poissa kotoa.
Itse asiassa Clara ei ollut tiennyt, että hänen äitinsä oli suomalainen, ennen kuin vasta murrosiässä. Hänen koulutoverinsa alkoivat kiusata häntä siksi, että hän käytti puheessaan outoja, vieraskielisiä sanoja. Asuessaan vanhempiensa ja nuoremman veljensä kanssa vuorilla maatalossa, he olivat tottuneet käyttämään niitä sanoja, joita sylki kulloinkin suuhun toi, ja oli totta, että äidin lausumat kirosanat olivat paljon osuvampia kuin isän, ja äidillä oli niitä ehtymätön varasto useammalla kuin yhdellä kielellä.
Se, että äiti oli kotoisin samasta kylästä kuin sinisilmäinen lapinmies, selvisi Claralle vasta, kun hän kutsui Jounan ensimmäisen kerran kotiinsa. Oikeastaan se ei hämmästyttänyt häntä, vaan pikemminkin kaikki tuntui jotenkin loksahtavan paikoilleen. Aivan kuin hän olisi aina tiennyt, että hänen paikkansa tulisi olemaan hirsitalossa Inarinjärven rannalla.
Claran koti sijaitsi vuoren kupeessa keskellä suurta luonnonpuistoa. Talolle johtava tie kiemurteli ylös vuorenrinnettä tiheän radiatamäntymetsän halki. Clara rakasti tuota metsää. Nämä suuret puut täyttivät hänet rauhan ja onnen tunteilla. Joskus hän halasikin niitä. Clarasta oli aina tuntunut siltä, että hän sain puilta enemmän kuin mitä itse kykeni niille antamaan.
Kotitalo oli niitä sellaisia, jollaisia paikalliset kutsuivat nimellä baserri. Se oli tyypillinen maalaistalo, rakennettu joskus 1500-luvulla. Siinä oli puinen ristikkorakenne, joiden välit oli täytetty tiilillä ja se oli yhtä pitkä kuin leveä. Saman katon alla asuivat aikoinaan niin ihmiset kuin eläimetkin. Siellä oli kaikki, mitä ihminen saattoi ennen vanhaan tarvita. Isän suku oli asunut tuossa talossa sukupolvi toisensa jälkeen saaden elantonsa etupäässä maanviljelyllä ja karjanhoidolla. Nykyisin ajat olivat toiset, pientilat eivät enää kannattaneet, ja talokin oli lähes tyhjillään. Isä kävi töissä tehtaassa, ja äiti piti muutamaa eläintä. Koska huoneita oli talossa paljon, äiti yritti myös vuokrata niitä turisteille, tosin melko laihoin tuloksin. Se oli aivan liian kaukana kaikesta. Zarautzissa tällaisiin paikkoihin pitäisi varata huone ainakin vuosi etukäteen. Joskus tuli lapsiperheitä, jotka majoittuvat viikoksi tai jopa pidemmäksikin aikaa, mutta vain kesällä.
Äiti ei ollut koskaan kertonut Claralle, eikä kenellekään muullekaan, miksi hän oli muuttanut Baskimaahan ja juurikin tuohon metsän keskellä olevaan maataloon, jonka lähimmät naapurit olivat laaksossa yli viiden kilometrin päässä. Hän ei ollut kertonut sitäkään, miten oli tavannut isän. Mutta yhden vihjeen äiti oli kuitenkin antanut: ”Minun oli pakko lähteä, ja niin minä sitten päädyin tänne.” Näin äiti oli kerran sanonut, ja tuo lause oli jäänyt Claran mieleen. Miksi hänen oli muka pitänyt lähteä? Sitä Clara oli usein pohtinut, vaikka ei ollut uskaltanut kysyä. Äiti ei halunnut keskustella tästä asiasta. Clara oli keksinyt useita mielikuvituksellisia selityksiä. Ne liittyivät luonnonkatastrofeihin, sotiin ja jopa ydinlaskeumiin. Niin, ja myös noitavainoihin, sillä hänen äitinsähän oli noita.
Ei äiti tietenkään mikään sellainen noita ollut, joka nenäänsä heilauttamalla sai tavarata asettumaan paikoilleen ja astiat pesemään itsensä. Eikä Clara myöskään ollut nähnyt äitinsä lentävän luudalla pääsiäisen aikaan. Mustaa kissaakaan ei hänellä ollut, kaiken muun värisiä kissoja kylläkin, kuten myös koiria, lampaita, sikoja, kanoja ja kaksi ponia. Se ei kenestäkään noitaa tehnyt, jos omisti eläimiä, mutta se kyllä jos niiden kanssa keskusteli.
Toisaalta monet eläinten omistajista puhuvat lemmikeilleen – se on aivan tavallista – mutta Clara ei ollut koskaan tavannut ketään toista, joka keskusteli eläinten kanssa. Kissat ja lampaat ja kaikki muutkin kotieläimet tulivat, kun äiti kutsui. Ehkei tässäkään vielä ollut mitään tavatonta, mutta niin tulivat villieläimetkin. Jänikset, linnut, peurat, villisiat ja jopa hirvetkin, tosin vain silloin kun muita ihmisiä ei ollut paikalla, ja harvoin silloinkaan jos muita eläimiä oli näköetäisyydellä. Mutta Clara oli nähnyt tämän tapahtuvan kyllin usein uskoakseen sen olevan totta. Äiti ja eläin vaihtoivat kuulumisia kuin kaksi toisensa metsäpolulla tavannutta ihmistä, ja jatkoivat sitten matkaansa kukin tahoilleen.
Claran äidillä oli myös ainutlaatuinen kyky parantaa sairaita ja haavoittuneita. Häntä pyydettiin apuun, kun kotieläin oli sairaana tai synnytti. Eikä hän tehnyt poikkeusta ihmistenkään kohdalla. Kun äiti laittoi karhean ja raskaan työn karaiseman kätensä kuumeisen lapsensa rinnalle, saattoi tuntea kuinka kädestä säteilevä lämpö levisi koko ruumiiseen. Myös verenvuoto tyrehtyi kuin ihmeen kaupalla ja haavat umpeutuivat pelkästä kosketuksesta. Sana oli kiertänyt kylillä. Aina joskus joku lähiseutujen asukkaista tuli noutamaan äitiä. Tuomaan lohtua, kuten he aina sanoivat. Jälkeenpäin pihatien katkenneen menhirin päälle ilmestyi jokin lahjus kiitokseksi. Nämä lahjat jätettiin kivipaadelle siksi, että Claran äiti ei olisi niitä muutoin ottanut vastaan.
Ajoittain myös sairaita ja haavoittuneita villieläimiä ilmestyi notkelman vastakkaiselle laidalle. Yleensä ne tulivat yöllä ja jäivät näkyvälle paikalle odottamaan. Silloin äiti tiesi, että oli mentävä. Hän keskeytti askareensa ja kiiruhti pellon poikki. Pelkäämättä lainkaan, eläin antoi äidin parantaa itsensä. Joskus siinä meni vain hetki, joskus tunteja. Aina eläin kuitenkin lähti omin avuin takaisin metsään.
Vain kerran sarvipäinen peura menehtyi äidin ponnisteluista huolimatta. Äiti itki kuolemaa monta päivää. Isä kaivoi metsänreunaan suuren kupan ja he pitivät peuralle vaatimattomat hautajaiset. Tämä kaikki oli tuntunut Clarasta aivan normaalilta, ja vasta koulussa hän oli saanut huomata, että ne olivat asioita joista ei kannattanut puhua, mikäli ei halunnut joutua muiden silmätikuksi.
Vähän ennen kymmentä illalla Claran kone laskeutui aikataulunsa mukaisesti Ivalon lentokentälle. Tällä kertaa hänen matkalaukkunsakin ilmestyivät hihnalle kumpainenkin peräjälkeen. Vielä vajaan viidenkymmenen kilometrin automatka ja hän olisi perillä omassa lämpimässä hirsimökissä ja hän voisi käpertyä nukkumaan Jounan kainaloon.
Raahattuaan painavat laukkunsa ulos matkatavarahallista Clara istahti penkille ja avasi puhelimensa ilmoittaakseen Jounalle, että kone oli juuri laskeutunut. Silloin näytölle ilmestyi viesti: Auto hajosi, menen korjaamolle, ota taksi. Mies ei viesteissäkään ollut kovin monisanainen. Peläten, että jotain vakavaa olisi tapahtunut, Clara soitti. Jouna kertoi, että hän oli matkalla törmännyt hirveen ja että hän oli aivan kunnossa, mutta hirvi oli ikävä kyllä kuollut. Eläinparka oli jouduttu lopettamaan poliisin toimesta. Nyt hän oli viemässä autoaan korjaamolle, eikä lainkaan tiennyt milloin pääsisi kotiin, joten Claran oli parasta ottaa taksi.
Kauan odotetun kotiinpaluun tuoma onnentunne oli hävinnyt sen siliän tien, ja Claran sydämen täytti ahdistus. Jouna ei siihen ollut syypää, sillä Clara tiesi että miehellä oli kaikki hyvin, eikä tämä ollut loukkaantunut. Eikä se johtunut autostakaan, joka oli vakuutettu. Ei myöskään kuolleesta hirvestä, joka kuitenkin suretti Claraa enemmän kuin vahingoittunut auto. Häntä ahdisti ajatus siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Mitä jos Jouna olisikin kuollut?
Näissä mietteissään Clara käveli ulos kirpeään pakkaseen. Neljä taksia seisoi pakokaasupilven keskellä odottamassa asiakkaita. Hän käveli kohti ensimmäistä, ja avulias taksikuski kiiruhti heti hänet nähtyään auttamaan painavien matkalaukkujen kanssa.
”Kultaako sinä kuljetat kun näin painaa?” taksikuski kysyi ja väläytti Claralle puolikkaan hymyn.
”Kirjoja”, Clara vastasi, vaikka se olikin vain osittain totta. Suurin osa oli joululahjoja, ja niitä oli paljon.
”Mihinkäs mennään?” mies kysyi.
Clara sanoi osoitteen, ja mies, pitkiin ajomatkoihin tottuneena, suuntasi Ivalontielle.
Kuljettaja ei ollut kovin puhelias ja Clarakin istui ajatuksiinsa vaipuneena. Ivalon jäätyä taakse, kuljettaja yskähti ja sanoi: ”Mehän ollaan tavattu ennenkin?”
Clara säpsähti ajatuksistaan. Hän katsoi kuljettajaa, mutta mies ei vaikuttanut hänestä alkuunkaan tutulta.
”Ollaanko?” Clara kysyi.
”Ollaanpa hyvinkin. Siitä on varmaan jo kahdeksan vuotta tai enemmänkin. Toin sinulle matkalaukun jouluaattona ja sinä pussasit minua molemmille poskille.”
”Kummallista”, Clara sanoi, ”ajattelin juuri hetki sitten tuota jouluaattoa. Se oli ensimmäinen matkani Inariin, ja Suomeen.”
”Minun nimeni on Niikko”, mies sanoi ja hymyili nyt jo leveämmin tuuhean partansa takaa.
”Minä olen Clara”, sanoi Clara.
Tavallisesti Clara ei olisi vaihtanut näin montaa lausetta ventovieraan kanssa, mutta tuossa miehessä oli jotain tutunomaista, jotain sellaista joka rohkaisi häntä puhumaan. Ennen kuin Clara huomasikaan, hän oli kertonut miehelle itsestään kaikenlaista, aivan kuin he olisivat vanhoja tuttuja.
”Vai olet sinä naimisissa Määtän Jounan kanssa. Minä kävin koulua samaan aikaan hänen kanssaan, tosin pari luokkaa ylempänä. Olen häntä kaksi vuotta vanhempi. Olin samalla luokalla hänen serkkunsa Juhon kanssa”, mies kertoi.
”Sinä puhut oikein hyvin Suomea ulkomaalaiseksi”, Niikko sanoi, ja Clara tunnusti, että hänen äitinsä oli suomalainen ja kotoisin Inarista.
”Äiti puhui minulle suomea kun olin lapsi. Varmaan minulle on jäänyt jotain mieleen. Siksi minun on ollut niin helppo oppia”, Clara sanoi.
”Minkä niminen sinun äitisi on?” mies kysyi.
”Sanna”, Clara sanoi, ”Sanna Valle.”
Niikon suu loksahti auki. Hän unohti hetkeksi ohjata ja joutui tekemään paniikkijarrutuksen auton ajauduttua pois urasta. Mies ohjasi auton linja-auto pysäkille ja katsoi Claraa kasvoillaan järkyttynyt ilme.
”Onko sinun äitisi Sanna Valle”, mies kysyi särkyneellä äänellä.
Claraa alkoi pelottaa miehen outo käytös. Eikä hän tiennyt mitä vastata.
”Minunkin äitini nimi on Sanna Valle”, Niikko sanoi, ja Clara huomasi, että miehen poskelle vierähti kyynel, jonka hän pyyhkäisi nopeasti pois hihallaan.
”Minä muistan vain laulun jota äiti lauloi kun olin pieni”, mies jatkoi pitkän ja ahdistavan hiljaisuuden päätteeksi. ”En muista mitään muuta äidistäni. Vartuin ottovanhempieni kotona. He kertoivat, että isäni kuoli moottorikelkkaonnettomuudessa pian syntymäni jälkeen ja äitini katosi isän kuoltua. Olen etsinyt äitiäni jo vuosia ja kysellyt hänestä monilta ihmisiltä, mutta kukaan tiedä mitään.”
Niikko oli pitkään hiljaa puristaen rattia molemmilla käsillään.
”Ja nyt tulet sinä, ja sanot, että äidilläsi on sama nimi kuin minun äidilläni.”
Miehen kasvoilta paistoi hämmennys.
”Se tarkoittaa sitä, että sinä olet minun velipuoleni”, Clara sanoi miltei kuiskaten.
”Hyvää joulua sisarpuoli”, Niikko sanoi. ”Tämä on kyllä paras joululahja ikinä.”
Clara esiintyy ohimennen kirjassani Viimeinen syksy.
