Vieraslaji

Saara, joka oli aina niin avoin ja iloinen ihminen, purskahti hillittömään itkuun luettuaan viestin jonka olin juuri saanut.

En muista nähneeni häntä sellaisena kuin silloin kerran monen monta vuotta sitten. Sillä kertaa kyse oli aseellisesta ryöstöstä.

Itsekään en tiennyt, mitä ajattelisin tuon kirjeen lähettäjästä. Meistä ei varmaan koskaan tulisi kavereita. Miten voisinkaan olla sellaisen miehen kaveri, joka oli saanut vaimoni itkemään.

Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja suutelin hänen otsaansa yrittäen saada hänet rauhoittumaan.

”Kyllä me pärjätään. Me ollaan vahvoja”, sanoin.

”Mu-mu-mutta kun se uhkasi vangita mun pikkuiset.”

”Ei hän nyt suorastaan…”

”Älä viitsi. Sehän sanoo ihan selvästi, että on aiemminkin pyytänyt saalistavia kissoja viedäkseen ne jollekin valvojalle.”

Näin jo mielessäni Luken ja Laian vangittuina ahtaaseen häkkiin – yksin ja kauhuissaan – niin ihmisarkoja ja pelokkaita kuin ne olivat, ja ymmärsin hyvin vaimoni hädän.

Sain viestin keskiviikkona, ja kuten arvata saattaa loppuviikko oli täysin pilalla. Saara itki koko seuraavan päivän ja soitti minulle töihin ainakin viisi kertaa.

”Mitä me teemme?” hän aloitti joka kerralla.

Minä en todellakaan tiennyt mitä tehdä. Eihän vanhoja kissoja voinut mitenkään opettaa kunnioittamaan naapurin rajalinjaa. Ei koiraakaan voi, puhumattakaan kaikista niistä marjanpoimijoista ja muista uteliaista joita aina silloin tällöin metsässä kulki.

Mehän olimme muuttaneet metsään juuri siksi, että kissamme saisivat nauttia luonnosta samalla tavoin kuin me ihmisetkin.

Mutta se ei naapureillemme sopinut. He olivat päättäneet tuoda kaupungin metsän keskelle. Aidata oman palstansa, ja varmaan myös kastaa kaikki puutkin tehdäkseen tilaa nurmikolle, sekä asfaltoida pihatiet ja valaista koko tienoo tehokkailla valonheittimillä luodakseen sopivan kaupunkimaisen tunnelman.

Meiltä meni monta päivää, ennen kuin pystyimme jollakin tavoin reagoimaan asiaan. Uhkauskirjeet toimivat juuri siten. Ne lamaannuttavat uhrin. Sellaisen saatuaan on hyvin vaikeaa edes ajatella järkevästi, saati sitten reagoida järkevällä tavalla, kun tekisi mielisi vain huutaa ja räyhätä.

Viikonloppuna ryhdistäydyimme sen verran, että lähetimme kaikille naapureillemme viestin, jossa esittelimme kissamme oikein kuvien kanssa. Ajatuksena oli avata keskustelua rauhallisessa sävyssä, ja olla vastaamatta kovalla kovaa vastaan.

Saimmekin muutamilta naapureiltamme ihasteluja kauniista kissoista, ja yksi lähetti kuvan omistaan, mikä tuuditti meitä uskomaan, että tilanne nyt rauhoittuisi.

Onnettomuudeksemme olimme maininneet kissoista kertoessamme, että ne pitävät hiiret loitolla, ja ennen niin suuri kyykäärmekantakin on pienentynyt huomattavasti viime vuosina.

Kun muutamia päiviä myöhemmin saimme viestiimme vastauksen naapuriltamme, oli se, jos mahdollista, vieläkin pahempi kuin ensimmäinen.

Viesti oli pitkä, ja naapuri oli siinä numeroinut toistakymmentä kohtaa, miksi kissat olivat vahingollinen vieraslaji, ja kuinka käärmeet puolestaan olivat hyödyllisiä ja suojelun tarpeessa olevia eläimiä.

Hänen mukaansa kissa tappaa nautinnokseen, eikä elantonsa vuoksi. Ehkä se onkin totta, mutta mieleeni juolahti ajatus, että eikös metsästäjätkin tee juuri samoin. Muistin eräänkin innokkaan metsämiehen, joka kehuskeli saalistaneensa metson autonsa ovella. Tuskinpa tuohon tekoon oli syynä välttämätön metsokannan rajoitustoimenpide, vaan jotain paljon primitiivisempää – kuten kissoilla.

Etsin tietoa kissoista ja lajin haitallisuudesta. Yllätyksekseni sain huomata, että kissa todellakin kuuluu vieraslajeihin yhdessä minkin, kaniinin, kanadanmajavan, piisamin, supikoiran, valkohäntäpeuran ja rotan kanssa. Homo sapiens puuttui listalta. Vieraslaji sekin on Suomessa, ja paljon kissaa haitallisempi.

Kirjeessä hän painotti useaan otteeseen sitä, että voidakseen tappaa kyykäärmeen, kissan on ensin täytynyt ahkerasti harjoitella muilla eläimillä. En tiedä tappaako kissa käärmeitä, mutta muistan jostain lukeneeni, että samalla kun kissa vähentää jyrsijäkantaa, niin käärmeiden elinmahdollisuudet pienenevät.

Kirjettä lukiessani mieleeni muistui isäni opit. Olin tuolloin kuuden vanha ja rakensimme omakotitaloa kivikkoiseen mäensyrjään, jossa eli tuhottomasti kyykäärmeitä.

”Lapset, aina kun käärmeen näette, hakekaa teräslapio, ja humauttakaa siltä pirulaiselta pää irti.” Ja niinhän me sitten teimme.

Yksi viimeisiä muistojani isästäni on, kun hän istuu kiikkutuolissa vanhan pappilan tuvassa suuri keltainen kissa sylissään. Sen nimi oli Karvinen.

Tilanne oli siis ajautunut jonkinlaiseen pattitilanteeseen. Ainut tie ulos oli mielestäni tavata kasvotusten, ja puhua asiat selväksi. Mikäli osapuolet linnoittautuvat kumpikin omalle metsäpalstalleen puolustamaan rajojaan ja lähettelemään sähköposteja, ei minkäänlaista kompromissiratkaisua saataisi koskaan aikaan.

Me halusimme heidän ymmärtävän sen, että kun kissavanhuksemme olivat tottuneet juoksentelemaan vapaina pitkin metsiä tapailemassa muita alueen kissoja, eivät ne varmaankaan enää oppisi kunnioittamaan tonttien rajoja. Vahvasti epäilen etteivät ne muutenkaan oppisi. Voisimme omasta puolestamme yrittää rajoittaa kissojemme ulkoilua minimiin, vaikka kesäisin ikkunoiden ollessa auki, se olisi kyllä liki mahdotonta.

En ollut lainkaan varma siitä, tyytyisikö naapurimme tähän. Hän näytti vakaasti päättäneen loukuttaa kaikki vieraslajien edustajat palstallaan, kenties liito-oravia lukuun ottamatta.

Päätimme siis ehdottaa tapaamista, ja saimmekin heiltä myönteisen vastauksen. Sovimme ajankohdaksi lauantaiaamun. Sen jälkeen naapurin isäntä on kierrellyt kuvailemassa kissanjälkiä vastasataneessa lumessa.

En tiedä mitä tuleman pitää, mutta yritän pitää mielessä isäni toisenkin ohjenuoran: ei naapuruussuhteita kannata lähteä rakentamaan lakikirja kädessä.