Perjantai 10:06
”Hei äiti. Hyvää huomenta.”
”Mikko soittaa! Voi kun kiva.”
”Mitä sulle kuuluu?”
”Tässä minä vaan makoilen päiväpukeissa ja katson telkkaria.”
”Soitin muistuttaakseni siitä että tänään ne tulee hakemaan sitä taulua, niin kuin sovittiin.”
”Ketkä tulee?”
”Ne sieltä Rauman taidemuseosta. Niitä on kaksi ja ne paketoi sen taulun ja vie sen Kosti Koskisen näyttelyyn.”
”Niin minkä ne vie?”
”Sen taulun jonka sulla on eteisen seinällä.”
”Kenenkäs taulu sanoit että se on?”
”Kosti Koskisen.”
”Miten sinä sen voit tietää?”
”En minä sitä tiennytkään, mutta kun Tea soitti ja sanoi että kannattaisi soittaa ja kysyä olisivatkohan he kiinnostuneita, ja niinhän ne olivat.”
”Jaa-a, ja mitäs sinä puuhailet?”
”Töissä olen. Korjailen yhtä vanhaa taloa museossa.”
”On se hyvä, että töitä piisaa ja rahaa tulee. Keitäs teitä on siellä kotosalla?”
”Aivan kahdestaan me ollaan.”
”Mitä se Maija tekee töikseen?
”Opettaa.”
”Mitä se opettaa?”
”Historiaa.”
”Ja siellä Englannissako ne on ne teidän pojat?”
”Sielläpä hyvinkin.”
”No jokos niillä on jälkikasvua?”
”Ei vielä. Kuule mun täytyy nyt lopettaa.”
Perjantai 10:46
”Huomenta. Täällä Risto Kivimäki Rauman taidemuseosta. Pysähdyimme kahville ja ajattelin ilmoittaa, että meiltä menee tunnin verran ajaa sinne äitisi luo.”
”Hei vaan. Minä jo soitin hänelle ja muistutin tulostanne.”
”Meillä ei tainnutkaan olla puhetta osoitteesta.”
”Sinne on helppo löytää. Ajatte vain pitkänsillan yli ja torin läpi. Sitten kun tulette raatihuoneelle käännytte oikealle ja se on heti siinä. Toinen talo oikealla.
”Kiitos. Soitan uudelleen jos tulee jotain.”
”Hyvä, ja hyvää päivänjatkoa.”
Perjantai 13:30
”Hei vaan.”
”Hei.”
”Kuule kun täällä kävi kaksi miestä ja vei sen Kosti Koskisen taulun sieltä eteisestä. Mitä miehiä ne mahtoi olla? Tiedätkö sinä siitä asiasta mitään?”
”Tiedänpä hyvinkin. Ne oli Rauman taidemuseosta ja ne tuli hakemaan sen sinun taulusi näyttelyyn.”
”Jaaha, jaaha. Niillä kun oli sellaiset maskit naamalla, niin enhän minä niitä tuntenut.”
”Älä ole huolissasi. Kaikki on sovittu jo kauan sitten. Saithan sinä siitä kuitin etkö saanutkin?”
”En minä vaan tiedä. Tässä pöydällä on kyllä tällainen paperi jossa lukee ”Aluesairaala”, sekös se on.
”Ei se, se ole, mutta kyllä sinulla sellainen jossain on.”
”Mistä ne oikein tiesi tulla täältä sitä taulua hakemaan?”
”No kun Rauman taidemuseossa on se Koskisen näyttely ja minä soitin sinne ja kysyin josko heitä sattuisi kiinnostamaan.”
”Niin, mutta mistä sinä tiesit että siellä on Kostin näyttely?”
”No katson kun Tea soitti ja kertoi, että ne ovat kyselleet tunteeko joku jonkun, jolla on Koskisen tauluja, ja minä sitten soitin sinne. Mistä se taulu oikein on meille tullut?”
”Voi kun minä en millään jaksa muistaa, mutta kyllä se varmaan Koskisen on.”
”Niin on.”
”Mitä sinä oikein puuhailet kun sieltä kuuluu tuollaista pauketta?”
”Korjaan yhtä taloa museossa.”
”On se hyvä, että töitä piisaa ja että palkka juoksee.”
”Joo, niinpä.”
”No nyt sieltä tulee joku nainen mustan laatikon kanssa.”
”Se on varmaan se kodinhoitaja, Liisa.”
”En tiedä kun sillä on tuollainen maski naamalla. Kai se sitten hän on.”
”Se toi sinulle varmaan ruokaa.”
”Minulla ei kyllä ole yhtään nälkäkään. Sitä tuntee itsensä ihan lehmäksi. Makaan vaan pilttuussa ja muut ruokkii ja pesee.”
”Eikös se ole hyvä se. Katsot vain telkkaria ja muut passaa.”
”Vaikea sanoa kun ei muista.”
”Ei sitä kaikkea tarvitse muistaakaan.”
”Keitäs teitä on siellä kotona?”
”Kuule mun täytyy nyt tehdä töitä. Puhutan myöhemmin lisää.”
Perjantai 14:05
”Hei vaan. Äiti täällä.”
”Hei.”
”Kuule kun tuosta eteisen seinältä on hävinnyt taulu. Ainakin muistaisin, että siinä sellainen oli. Minulla on mielikuva, että jotkut miehet sen vei pois, vaikka voihan se olla untakin. Tiedätkö sinä siitä jotain.”
”Tiedänpä hyvinkin. Ne veivät sen sinne Rauman taidemuseoon.”
”Ai jaa. Mutta mitenkäs minä saan sen sieltä takaisin, vai jääkö se sinne?”
”Ei suinkaan, älä siitä huolehdi. Museo on sen vakuuttanut sen siltä varalta jos se häviää tai rikkoutuu, ja ne tuo sen takaisin toukokuussa kun näyttely loppuu.”
”Onhan se hyvä, että sitä sitten muutkin katselee kuin minä.”
”On, on.”
”Vaikka enhän minä sitä niin usein katselekaan. Telkkariahan minä enimmäkseen katselen.”
”Niin sitä ykköskanavaa.”
”Mitenkä sitä aika oikein kuluisikaan ilman.”
”Hyvin se kuluu. Minä en ole telkkua avannut varmaan kuukausiin.”
”Mitä sinä sitten teet?”
”Netissä pyörin silloin kun en tee töitä, tai katson Netflixiä.”
”Niistä minä en ymmärrä mitään. Kun me oltiin lapsia isä luki meille ääneen kirjoja.”
”Nyt on niitä äänikirjojakin. Voisit sinä niitä kuunnella.”
”Se on teidän nuorten juttuja.”
”Kuule mun täytyy nyt tehdä vähän töitä.”
”On se hyvä kun on töitä, ei sitä kaikilla.”
Perjantai 14:32
”Hei Mikko. Äiti täällä.”
”Hei.”
”Siitä taulusta minä vaan soittelen, kun ne tuli ja vei sen, ja kun minä en nyt lainkaan muista minne. Tiedätkö sinä siitä asiasta jotakin?”
”Kyllä mä tiedän. Mun syytänihän se oikeastaan on. Minä soitin Rauman taidemuseoon ja kerroin että sinulla on Kosti Koskisen maalaus.”
”Mutta miksi?”
”No kun paikallislehdessä oli juttu jossa kerrottiin, että taidemuseo etsii Koskisen tauluja näyttelyä varten.”
”Kuinka sinä siitä tiesit.”
”No kun Tea soitti ja kertoi siitä lehtijutusta.”
”Jaha, Jaha. No mitä sinulle kuuluu?”
”Ihan hyvää. Entäs itsellesi?”
”Minun elämäni taitaa olla yhtä makuukammarin ja keittiön välillä kulkemista.”
”No kai sentään muistat aina välillä pysähtyä vessan kohdalla.”
”Miksi?”
”No eihän se elämä voi olla pelkkää syömistä ja nukkumista. Täytyyhän sitä aina välillä käydä… no kyllähän sä tiedät.”
”Hahahaa. On se hyvä että elämässä on huumoria vaikkei olekaan aamoria.”
”Juurikin niin.”
”Missä sun perhe on?”
”Maija on kotona ja pojat on siellä missä ne yleensä ovat.”
”Niin siellä Englannissako?”
”Sielläpä juuri.”
”Joko niillä on jälkikasvua?”
”Ei ole. Opiskelijanuoria ne vielä on.”
”Niin, enhän minä edes muista heidän nimiään. Ja onko sinulla töitä?”
”On. Kiirettä pitää.”
”Mitä sinä teet töiksesi?”
”Korjaan vanhoja taloja museossa. Ja nyt minun pitää lopettaa, kun pomo tuli juuri paikalle.”
Perjantai 16:09
”Hei Mikko. Äiti soittaa.”
”Hei.”
”En ole aivan varma, mutta voi olla että olen jo soittanutkin sinulle.”
”Kolme kertaa vasta.”
”No voi, voi. Tällaista se on. Kropassa ei ole mitään vikaa, mutta päänuppi ei vain pelitä.”
”Soititko siitä taulusta?”
”Mistäs tiesit? Onko joku sisaruksistasi kertonut? Se vietiin Rauman taidemuseoon näytteille. En yhtään kyllä tiedä miksi.”
”Aivan, minähän sen sinne hommasin.”
”Niinkö? ”
”Siellä on katsos Kosti Koskisen näyttely. Ilmoittivat lehdessä.”
”Mutta kun minä en ymmärrä sitä, että mistä he tiesivät että minulla on Kostin taulu?”
”No katsos kun Tea soitti minulle ja sanoi, että taidemuseolla on Koskisen näyttely ja että he etsivät sinne hänen taulujaan näytteille. Pyysivät soittamaan, mikäli sellaisia löytyisi, ja minähän soitin. Myöhemmin sieltä soitettiin ja pyydettiin lisätietoja ja tänään ne sitten tulivat hakemaan sen. Minä kerroin siitä sinulle jo ennen joulua.”
”Vain niin. Minä en kyllä yhtään muista mitään sellaista.”
”Ei se mitään vaikka et muistakaan, mutta siellä se sitten on esillä toukokuuhun asti.”
”No mitäs sinä puuhailet?”
”Tulin juuri kotiin.”
”Keitäs teitä siellä kotona on.”
”Vaimo se on tuolla tietokoneella jotain kirjoittelee.”
”Missäs pojat, siellä Saksassako ne on?”
”Ei vaan Englannissa.”
”Puhuukos ne lainkaan suomea?”
”Puhuu ne neljää kieltä. Eikös siinä ole ihan tarpeeksi?”
”No jokos niillä on jälkikasvua?”
”Ei vielä äiti, opiskelijoita ne vasta on?
”Mikä ikäisiä ne sitten on?”
”Miehen iässä kai, enhän minä sellaisia muista.”
”Kuules, nyt kun muistin, niin tiedätkö sinä mitä sille taululle on tapahtunut? Kun olen muistavinani, että jotkut miehet tuli ja vei sen. Ei kai ne vaan varkaita olleet?”
”Ei äiti, eivät ne olleet. Museosta ne olivat, älä huolehdi.”
”Ai jaa.”
”Nyt minun kuule täytyy mennä suihkuun. Puhutaan myöhemmin.”
Perjantai 17:32
”Hei äiti, minä täällä.”
”Mikkoko soittaa. Kiva kuulla sinunkin ääntäsi pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu. Keitäs teitä siellä on kotosalla?”
”Minä ja vaimoni vain. Kuule minä soitan siitä taulusta. Mitä jos ottaisit paperia ja…”
”Odotas kun haen. Kelpaisiko tällainen piirustusblokin sivu?”
”Mitä, joo, kyllä varmaan. Onko sinulla kynää?”
”Käykös tällainen tussikynä, ruskea?”
”Aivan hyvin.”
”Mitäs minä tähän nyt sitten piirrän? Sinun kuvasiko? Sen minä piirtäisin vaikka ulkomuistista. Muistan kun sinut tuotiin siihen rinnalle. Olit sellainen pieni nyssykkä. Kauheassa lumimyrskyssä sinne ajettiin, sinne synnytysosastolle.”
”Ei kun kirjoita siihen näin: ’Tämä taulu on lainassa Rauman kaupungin taidemuseossa ja tuodaan takaisin ensi toukokuussa.’ Sitten kiinnität sen siihen taulun paikalle, niin että kun ohi kulkiessasi näet sen, muistat missä se taulu on.”
”Mutta miksi ihmeessä minun siihen sellainen lappu pitäisi kiinnittää? Niin yksinkertaisenako sinä minua pidät? Kyllähän minä nyt sen tiedät että Risto Raumalta tuli hakemaan sen taulun Kosti Koskisen näyttelyyn. Olen sen sitä paitsi kirjoittanut päiväkirjaankin.”
”Ai jaa, no hyvä sitten.”
”Tiedätkös muuten mistä se meille tuli?”
”Niin mikä?”
”No se Kostin taulu.”
”Ei, en tiedä.”
”Niin, sinähän olit niin nuori silloin vielä. Katsos minä piirsin Kostille ne muutospiirustukset siihen sen piharakennukseen. Ja kun sillä teki vähän tiukkaa, se tarjosi minulle taulua palkaksi. Se oli sellainen kaupunkinäkymä – hienosti kehystetty kyllä. Silloin minä näin sen suuren kalataulun siellä verstaan seinällä ja ihastuin väreihin. Tunsin ne omikseni, ja niin me lyötiin kättä päälle.”
”Ai jaa, hyvä tietää sekin asia.”
”Keitäs teitä siellä kotona on?”
