Leo oikaisin metsikön läpi ja puoliksi liukui alas jyrkkää rinnettä. Hän käveli autojen välitse Sepen grillille. Se oli tupaten täynnä kuten aina. Piti livahtaa työmaalta hieman etuajassa saadakseen istumapaikan.
Leo osti kahvin possumunkilla ja istui ikkunan viereen. Edellinen asiakas oli jättänyt siihen Turun Sanomat. Heti etusivulla oli uutinen murhasta, joka oli järkyttänyt kaupunkilaisia ja koko maata.
Tapauksesta oli kaikesta päätellen uutta tietoa, koska siitä kertova uutinen oli jälleen noussut etusivulle.
Uhrin henkilöllisyys selvinnyt, otsikko ilmoitti. Kukahan se tyttöparka on? Toivottavasti ei ainakaan kukaan kaarinalainen, Leo ajatteli.
Uhrin nimi suorastaan pomppasi hänen silmilleen: Helena Revala. Nimi oli ensikuulemalta vaikuttanut hauskalta, kuten nimen omistajakin oli ollut, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen Leo oli toivonut, ettei hänen tarvitsisi koskaan enää kuulla tuota nimeä uudelleen. Mutta tuossa se nyt oli.
Helena Revala, paloittelusurman uhri. Lehti palautti lukijoiden mieleen tapauksen yksityiskohdat. Jalka oli löytynyt aivan ensimmäiseksi. Se oli heitetty mereen telakka-alueen ja Pikisaaren välisellä ruovikkoisella, asumattomalla rantakaistalla.
Poliisin antamien tietojen mukaan vasen jalka, jonka luut löytyivät, oli paketoitu jätesäkkiin. Mustia muovinkappaleita löytyi lähistöltä. Säkkiin oli laitettu painoksi kiviä ja se oli heitetty rannalta mereen. Säkki ei kuitenkaan ollut jostain syystä uponnut, sillä jokin petoeläin oli raahannut jalan metsään, josta sen löysi koiraansa ulkoiluttamassa ollut mies.
Tekninen tutkinta paljasti, että uhri oli saanut surmansa joskus syyskuun loppupuolella, joten löytynyt ruumiinosa oli todennäköisesti maannut metsässä koko talven. Saattoi hyvin kuvitella, mitä siitä oli jäljellä.
Uutinen siitä, että Hirvensalosta oli löydetty ihmisen jalka, oli milteipä hirveämpi, kuin jos rannalta olisi löytynyt kokonainen kuollut ihminen.
Se, että jalka kuului naiselle, aiheutti suoranaisen joukkohysterian. Jossain liikkui murhaaja, joka paloitteli uhrinsa – tässä tapauksessa naisia. Se ei ollut mikään tavallinen vihapäissään tehty tappo. Vaati nimittäin luonnetta ja kokemusta paloitella ruumis, oli se sitten eläin tai ihminen.
Epäilykset kohdistuivat välittömästi teurastajiin ja heti sen perään metsästäjiin. Siis henkilöihin jotka olivat tottuneet käsittelemään ruhoja.
Poliisi sai suuren määrän ilmiantoja, mutta ne eivät johtaneet muuhun kuin joidenkin salasuhteiden paljastumisiin.
Turkulaiset – etenkin naiset – lakkasivat ulkoilemasta. Hirvensalon asukkaat kurkistelivat peloissaan ikkunoistaan aina kun joku liikkui kadulla.
Kun Moikoisten lastenkodista katosi kuusitoistavuotias tyttö, oltiin varmoja, että tämäkin löydettäisiin paloiteltuna. Onneksi tyttö kuitenkin palasi omin jaloin sunnuntai iltana. Eräät tiesivät kertoa, että hän oli pakomatkallaan menettänyt ainoastaan neitsyytensä.
Tämä joukkopsykoosi olin siinä mielessä varsin typerä, että murhahan oli tapahtunut syksyllä, ja ruumiinosa oli löytynyt vasta keväällä, joten murhaajalla olisi ollut ylen määrin aikaa tappaa talven mittaan vaikka kuinka monta naista. Sitä paitsi Turussa ei tunnettu ainoatakaan joukkomurhaa. Ei ainakaan kuluvan vuosisadan aikana.
Kevään mittaan Hirvensalossa suoritettiin useita laajamittaisia etsintöjä, jotka eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta. Toukokuun alussa löytyi Vähäjoesta käsi, Koroisten voimalan läheisyydestä. Tämä luonnollisesti laajensi etsintäaluetta huomattavasti.
Kesän mittaan löytyi ruumiinosia Littoistenjärvestä, Piikkiönlahdelta ja Kemiöstä, Santasaarentie päästä. Murhaaja oli siis ripotellut murhatun naisen kappaleita erittäin suurelle alueelle, mikä osoitti hänen taholtaan huomattavaa suunnitelmallisuutta ja teki tapauksesta mediaa ja yleisöä kiinnostavan.
Toisaalta, pienellä lisäpanostuksella, hän olisi onnistunut kätkemään jäänteet huomattavasti paremmin. Vaikutti aivan siltä kuin hän olisi halunnutkin niiden tulevan löydetyiksi. Kaikkia ruumiinosia ei suinkaan löydetty, eikä kenties löydettäisi koskaan. Näihin kuului muun muassa uhrin pää.
Mutta päivän uutinen – noin vuosi murhan jälkeen – oli se, että poliisi oli vihdoinkin saanut selvitettyä uhrin henkilöllisyyden. Tatuoinnit käsivarressa olivat kuulemma olleet ratkaiseva tekijä.
Turun sanomien mukaan Helena oli kuollessaan toisen vuoden opiskelija Turun yliopistossa. Hän oli ilmoittanut sisarelleen lähtevänsä ystäviensä kanssa Tukholmaan viikonlopuksi, mutta ei ollut kuitenkaan noussut laivaan, eikä häntä oltu sen jälkeen nähty.
Helenan vanhemmat tekivät tyttärestään katoamisilmoituksen kun tytär ei saapunut kotiin, Pelloon, äitinsä syntymäpäiville, eikä tähän oltu saatu yhteyttä. Oletetusta katoamisajankohdasta oli tuolloin kulunut jo kaksi viikkoa, joten jäljet ehtivät kylmetä.
Tuolloin poliisi kuulusteli Helenan ystäviä, mutta he eivät tienneet mihin tämä olisi saattanut joutua. He kertoivat myös, ettei mitään Tukholman matkaa oltu edes suunniteltu.
Helenaa etsittiin jonkin aikaa, mutta kun häntä ei löydetty, mediakin unohti hänet. Kunnes nyt, vuotta myöhemmin, selvisi ettei Helena ollut kadonnut vapaaehtoisesti, vaan hänet oli raa’asti murhattu.
Spekuloitiin myös sillä, oliko Helenalla ollut katoamishetkellään poikaystävää. Olihan tunnettu tosiasia, että henkirikoksen tekijä löytyi useimmiten uhrinsa lähipiiristä ja oli kaikella todennäköisyydellä aviomies tai poikaystävä. Mutta tässä tapauksessa sellaista ei näyttänyt olleen.
Joku kyllä muisti Helenan puhuneen tapaamastaan miehestä, mutta asia jäi huhupuheiden asteelle, eikä mitään varmaa tietoa saatu.
Uutinen järkytti Leoa siksi, että hän tunsi uhrin, mutta ennen kaikkea siksi koska hän, kaikista maailman ihmisistä, oli tavannut Helenan miesystävän ja tutustunut mieheen suorastaan liiankin läheisesti.
Leo pohti asiaa lopun päivää miettien pitäisikö hänen mennä kertomaan asiasta poliisille vai ei.
Kun hän töiden jälkeen meni työkaverinsa kanssa oluelle ravintola Lapalomaan, Kaarinan keskustassa, Leo kysyi Kallulta mitä tämä hänen sijassaan tekisi.
Kallu tahtoi tietenkin tietää, mitä oli tapahtunut – kaikkihan me olemme uteliaita – ja kolmatta olutta aloiteltaessa Leo alkoi kertoa traagisista kokemuksistaan Bratislavassa.
Oli heinäkuinen perjantai-iltapäivä, kun Leo saapui Bratislavan rautatieasemalle. Juna tuli Wienistä, jossa Leo oli viettänyt viimeiset kaksi päivää kahden Broadway tanssijattaren seurassa tutustuen Itävallan pääkaupungin nähtävyyksiin.
Junamatka oli yllättävän lyhyt – alle sata kilometriä – mutta matka rautaesiripun toiselle puolelle, kommunistiseen Tšekkoslovakiaan, tuntui pidemmältä kuin mitä olikaan.
Vain muutama harva matkustaja laskeutui junasta. Kukin kiirehti taholleen, ja pian asemalla seisoi Leon lisäksi vain kaksi muuta matkustajaa. Mies ja nainen näyttivät yhtä lailla turisteilta, kuin Leo itsekin, tietämättä mitä tehdä ja minne mennä.
Nimi Bratislava oli Leolle tuttu vain jääkiekosta. Se oli tarttunut mieleen hänen jääkiekkovuosiltaan. Silloin kun hän vielä kuvitteli, että hänestä tulisi ammattilainen.
Leo ei tiennyt yhtään mitään kaupungin loistokkaasta historiasta Itävalta-Unkarin ajoilta. Bratislavan linna ja Pyhän Martinuksen katedraali olivat hänelle tuiki tuntemattomia paikkoja. Eikä hän edes tiennyt sitäkään, että Bratislava on Turun ystävyyskaupunki.
Silloin Leo kuuli kuinka pariskunta aloitti keskustelun suomenkielellä ja meni tervehtimään maanmiehiään.
Nainen sanoi nimekseen Helena ja esitteli kumppaninsa nimellä Torsti. Hän kertoi heidän tulleen Munchenistä Salzburgin kautta Wieniin.
”Pitäisi käydä vielä Prahassa”, Helena sanoi.
Torsti ei ollut kovin puhelias. Hän piti kättään tiukasti Helenan vyötäröllä kuin varmistaakseen, ettei tämä karkaisi.
Helena ehdotti, että he kaikki kolme ottaisivat taksin ja lähtisivät yhdessä etsimään majapaikkaa ja näin he myös tekivät.
Taksinkuljettaja oli puhelias ja hyvin avulias, mutta koska hän ei puhunut juuri lainkaan englantia, Leolle jäi lievä epäilys siitä, ymmärsikö kuljettaja ollenkaan, mihin he tahtoivat mennä. Vaikka toisaalta sana, hotelli, oli kyllä sama lähes kaikissa kielissä.
Joillakin ihmisillä on tapana selittää kaiken aikaa, mitä ovat tekemäisillään, tai mitä he ajattelevat. Etenkin silloin kun ovat hermostuneita. Tämä taksinkuljettaja oli epäilemättä yksi näistä. Hän suolsi loppumatonta sanavirtaa, ja vaikka kukaan heistä kolmesta ei ymmärtänyt, hän puhua pulputti silti.
Kun he olivat käyneet jo kahdella hotellilla, ja kuljettaja palasi molemmilla kerroilla tyhjin toimin antaen ymmärtää ettei vapaita huoneita ollut, Torsti väitti, että kaikki taksinkuljettajat tahtoivat vain huijata asiakkaitaan kiertelemällä turhia lenkkejä ja rahastaakseen näin suuremman summan asiakkaaltaan.
Leon kokemus oli aivan päinvastainen. Kaikki hänen tapaamansa taksikuskit – niin kotimaassa, kuin ulkomaillakin – olivat järjestään olleet hyviä ja avuliaita ihmisiä. Eikä hänellä ollut ammattikunnasta mitään pahaa sanottavaa.
Torsti vaati, että Leon olisi mentävä miehen mukaan varmistamaan tämän puhuvan totta. Leosta se tuntui naurettavalta. Vastahan he olivat tavanneet, ja Torsti jo luuli voivansa käskyttää häntä.
Leo oli vastaamaisillaan, että miksi tämä ei itse mennyt, jos kerran oli niin varma siitä, että heitä huijattiin, muttei halunnut olla epäkohtelias.
Vasta paljon myöhemmin Leo ymmärsi syyn. Eihän Torsti olisi mitenkään voinut jättää tyttöystäväänsä kahden Leon kanssa. Mitä pidempään Leo asiaa mietti, sen varmempi hän oli siitä, että asia oli juuri näin.
Tietenkin taksinkuljettaja oli kertonut heille totuuden. Tässäkään hotellissa ei ollut vapaita huoneita. Virkailija selitti huonolla englannillaan, että kaupungissa oli meneillään kansainvälinen konferenssi, jonka vuoksi Bratislavan kaikki hotellihuoneet oli varattu jo kuukausia etukäteen. Varmistaakseen asian, hän soitti muutamille kollegoilleen toisissa hotelleissa, joissa tilanne oli täysin sama.
Virkailijan ja taksinkuljettajan välille syntyi pitkä keskustelu kielellä, jota Leo ei ymmärtänyt, mutta jonka hän oletti olevan slovakkia, mikäli sellainen kieli ylipäätään oli olemassa. Lopuksi virkailija teki vielä yhden puhelun, jonka päätteeksi hän selitti kuljettajan vievän heidät erääseen paikkaan kaupungin ulkopuolella.
”Hotel no, sleep yes”, mies vakuutti.
Se tuntui Leosta tilanteen huomioon ottaen tyydyttävältä ratkaisulta, mutta Torstin epäilyt huiputuksesta nousivat jälleen esiin. Onneksi Helena meni Leon puolelle ja Torstin oli pakko myöntyä.
Paikka johon he saapuivat, oli lähiö täynnä harmaita, monikerroksisia kivitaloja. Synkän rakennusrykelmän laidalla oli matalampi rakennus, jonka eteen he pysähtyivät. Keski-ikäinen nainen seisoskeli tupakkaa poltellen oven vierellä odottamassa, sillä välin kun he maksoivat taksin. Kyyti oli yllättävän halpa ottaen huomioon kaiken sen ajan, joka oli kulunut kiertelyyn hotellilta toiselle, ja siksi Leo sujautti omasta puolestaan hieman ylimääräistä vaivan palkaksi.
Pyylevä nainen ohjasi heidät rakennuksen toiseen kerrokseen, huoneeseen jossa oli neljä kerrossänkyä.
Huone oli nuhjuinen, mutta vuoteissa oli puhtaat lakanat, sen tunsi ihollaan, tosin niissäkin tuntui olevan sama nikotiinin tuoksahdus, joka oli pinttynyt kaikkialle – tai kenties se oli tyynyissä.
Torsti näytti nyrpeää naamaa huoneen nähdessään. Aivan kuin se ei olisi hänelle riittävän hyvä, mutta lopulta hän valitsi kaksi ikkunan puolesta vuodetta.
Nainen oli utelias ja tahtoi tietää, mistä vieraat olivat kotoisin, ja kun hänelle selvisi heidän olevan Suomesta, hän kertoi, että rakennuksessa oli aito suomalainen sauna. Jos he vain haluaisivat, sen saattoi varata alakerran ravintolasta.
Leo innostui asiasta. Hän oli saunamiehiä. Saunoi vähintäänkin pari kertaa viikossa. Talvella hänellä oli tapana käydä saunasta uimassa Saarronniemessä pari kertaa kuukaudessa.
”Kai mekin mennään”, Helena sanoi ja vilkaisi Torstiin. Tämän naamasta näki, ettei idea ollut hänen mieleensä.
”Sieltähän voi saada vaikka jalkasienen tai jotain vielä pahempaa”, Torsti yritti vastustella.
”Älä viitsi. Ei kai saunasta nyt sentään mitään sellaista. Kyllä kuumuus tappaa kaikki pöpöt”, Helena vakuutteli.
Torstin auttanut muu kuin suostua, ja kun Helena lisäksi ehdotti, että he menisivät sinne kaikki kolme yhdessä, Torstin oli enää mahdotonta perääntyä.
”Saunotaan niin kuin Suomessa on tapana”, Helena sanoi ja teki selväksi, ettei hän halunnut mennä saunomaan yksikseen.
Nainen oli puhunut suomalaisesta saunasta. Sähkökiuas oli kyllä valmistettu Lapin kylässä, Satakunnassa, mutta siihen sen saunan suomalaisuus sitten päättyikin.
Tila oli kolkko, pitkänmallinen, betoniseinäinen huone, jota valaisi kaksi loisteputkivalaisinta. Huoneen toisessa päässä oli teräsrunkoiset lauteet. Ne oli päällystetty jollakin vaalealla puulajilla, mutta kaiken aikaa piti varoa koskettamasta polttaviin metalliputkirakenteisiin. Saunassa tuoksui hyvin voimakkaasti jokin klooripitoinen pesuaine, joten ainakaan sieltä ei saisi Torstin pelkäämää jalkasienitartuntaa.
Kiukaita oli saunassa itse asiassa kaksi. Ne oli kytketty sähköverkkoon siten, että ne lämpenivät vuorotellen. Aina muutamien minuuttien välein kuului napsahdus, kun toinen kiukaista kytkeytyi päälle ja toinen sammui. Tätä seurasi epärytminen napsahtelu vastusten kuumetessa tai viiletessä.
Koska kiukaissa ei ollut kiviä, ei niihin voinut oikein vettäkään heittää. Torsti kyllä yritti. Hän toi vettä käsissään pesuhuoneesta ja viskasi sen kiukaalle. Kuului sihahdus ja huone täyttyi kitkerällä hajulla. Ei siis auttanut muu kuin värjötellä kuivassa, hieman yli seitsemänkymmenen asteen haaleassa kuumuudessa.
Huoneen toisessa päädyssä oli ovi, joka aukeni aidatulle patiolle, jossa sijaitsi kylmävesiallas. Heti aidan takana oli vilkkaasti liikennöity pikatie. Vaikka saunan löylyt eivät olleetkaan minkään arvoisia, niin Leosta tuntui kuitenkin hyvältä pulahtaa kylmään veteen. Se ikään kuin huuhtoi pois pitkän junamatkan ja loputtoman taksiajelun rasitukset ja sai hänet tuntemaan itsensä uudestisyntyneeksi.
Lauteilla Torsti oli pitänyt visusti huolen siitä, että oli kaiken aikaa Leon ja Helenan välissä. Leon mieleen nousi kuva alati valppaasta paimenkoirasta, joka ajoi kaikkialle säntäileviä lampaita tiettyyn suuntaan. Tässä tapauksessa lampaita oli tosin vain yksi, Helena, ja Torsti oli tietenkin se paimenkoira.
Vasta kylmävesialtaassa Leolle tarjoutui tilaisuus vilkuilla Helenaa. Tämän vaaleat, kiharat hiukset, pyöreät kasvot, punakat posket sekä alati nuhaisesta vaikuttava olemus eivät olleet herättäneet juurikaan Leon mielenkiintoa. Mutta nyt, jouduttuaan kasvotusten Helenan pyöreän takamuksen kanssa, tämän noustessa altaasta, Leo tunsi äkillistä, voimakasta, seksuaalista vetoa tähän naiseen. Tahtomattaan hän pani merkille lisää yksityiskohtia alastomasta Helenasta.
Naisen vaalea iho rusotti oudon eroottisella tavalla. Enkä se johtui kylmän veden vaikutuksesta, tai kenties kalpeasta loisteputkivalaistuksesta. Olematta laiha tai lihava, hänessä oli eräänlaista nuoren tytön pehmeää pyöreyttä.
Tämän kaiken Leo pani merkille sinä hyvin lyhyenä hetkenä, jonka hän ehti silmäillä Helenaa, ennen kuin Torsti työntyi tikapuille ja katkaisi häneltä näköyhteyden.
Samassa rakennuksessa oli myös ravintola, jossa myöhäisestä ajankohdasta huolimatta, saattoi tilata ruokaa.
Illallinen ei tosin ollut kovin kaksinen. Se koostui paistetusta juustosta, ranskalaisista perunoista ja voimakkaan makuisesta kastikkeesta. Ateria nautittiin runsaan oluen kera. Velké pivo oli helppo oppia ja muistaa, ja Leo kittasikin niitä useampia. Mikäli ruoka ei kovin kaksista ollutkaan, olut sen sijaan sitä oli.
Kesken illallisen valot himmenivät ja salin katossa oleva diskopallo alkoi pyöriä.
Jälkeenpäin Leo muisti vain lyhyitä katkelmia siitä, mitä illan ja yön aikana oli tapahtunut. Hän muisti tanssineensa Abbaa slovakkialaismummeleiden kanssa. Hän muisti haikean slaavilaisballadin ja Helenan kuuman hengityksen hikisellä kaulallaan. Slivovican kimaltelun laseissa kun he nostelivat maljoja vuoroin Slovan Bratislavalle ja vuoroin TPS:lle.
Ja ennen kaikkea Leo muisti unen, jossa oli suudellut Helenan täyteläisiä huulia ja hyväillyt pehmeitä ja pyöreitä rintoja naisen keinuessa pyörivin liikkein hänen yllään.
Aamulla Leo heräsi pirteänä huolimatta kevyestä jomotuksesta ohimolla. Kaikesta päätellen paikallinen luumubrandy oli vaikutuksiltaan vähäisempää kuin mallasviski.
Myös Torsti liikehti vuoteessaan, mutta Helena oli vielä sikeässä unessa.
Leo sanoi käyvänsä suihkussa ja lähtevänsä sen jälkeen lenkille.
Kun hän palasi suihkusta, Torsti oli jo täysissä pukeissa ja sanoi lähtevänsä hänkin lenkille yhdessä Leon kanssa.
Vasta kun Leo meni pukeutumaan, hän huomasi vuoteensa vieressä käytetyn kondomin ja lattialle levinneen spermatahran ja ymmärsi, että se, mitä hän oli kuvitellut eroottiseksi uneksi, olikin tapahtunut todellisuudessa.
Hän siirsi huomaamattomasti varpaillaan kondomin piiloon yöpöydän ja sängyn väliin miettien olikohan Torsti kenties ehtinyt nähdä sen. Läiskälle lattialla hän ei voinut mitään.
Vaitonaisina he juoksivat ohi harmaiden kerrostalojen ja tulivat puistomaiselle asuma-alueelle, jossa oli kaksikerroksisia rakennuksia. Sieltä matka jatkui kävelytielle jokirantaan, jota reunusti tiheä metsikkö. Joen toisella rannalla näkyi teollisuusrakennuksia, autonromuja sekä joutomaata, joka toimi kaikesta päätellen kaatopaikkana.
Torsti ei ollut yhtä tottunut juoksija kuin Leo. Hänen vauhtinsa hidastui ja hän pyysi Leoa pysähtymään hetkeksi.
”Se kaikki tapahtui nopeasti. Muistan vain stiletin, jonka terä ponnahti esiin kahvan sisältä ja sen kuinka auringonvalo heijastui sen terästä.
Siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa.
Minulle on kerrottu, että koiraansa ulkoiluttanut mies löysi minut Pikku-Tonavasta tarrautuneena rantapensaikkoon. Hän oli raahannut minut kuivalle maalle ja soittanut ambulanssin. Kun sitten heräsin, olinkin jo Tyksissä. Oli kulunut kaksi viikkoa.”
”Kuule, kyllä sinun pitää mennä kertomaan tuo tarina poliisille. Ne ei nimittäin tiedä, että sillä Helenalla oli poikaystävä. On varmaa, että hän on tappanut Helenan. Ja tiedä vaikka monta muutakin naista”, Kallu sanoi. ”Sitä paitsi, se mieshän puukotti sinuakin. Voit nostaa samalla syytteen häntä vastaan.”
Hetken asiaa mietittyään Leo kulautti tuoppinsa tyhjäksi, röyhtäisi ja poistui sanaakaan sanomatta baarista.
Hän ylitti Pyhän Katariinan tien ja suuntasi kohti poliisiaseman ovea.
