6. Kuudes osa
Käytyäni suihkussa ja vaihdettuani puhtaat vaatteet ylleni, havahduin siihen, että raatihuoneen kello löi kaksi kertaa. Tunnit kahdentoista ja kahden välillä olivat taas hävinneet jonnekin. Minulle tuli kiire lähteä lounaalle.
Palatessani takaisin, huomioni kiinnittyi verannan kappaverhoon. Se kulkee koko seinän mittaisen ikkunarivistön päästä päähän, ja tekee vielä mutkan toisellekin seinälle verannan oven yläpuolella. Verhossa on äitini painamia kuvia, joissa lettipäinen nainen vilkuttaa taivaalla lentäville haikaroille. Toisessa kuvassa haikara pudottaa laskuvarjolla nyytin, josta pistää esiin pienen lapsen kasvot. Tajusin, että tämäkin on tavallaan eräänlainen omakuva hänestä itsestään.
Tilan kuuluisi oikeastaan olla perinteinen lasiveranta. Sellainen, jossa on valkoiseksi maalatut tuolit ja pöytä, jolle on aseteltu kukkakuvioinen pöytäliina ja sekä maljakko jossa on pioneja. Sen sijaan se onkin vain käytävä, jonka kautta pääsee kulkemaan ulko-ovelle tai terassille. Siitä on ajan mittaan muodostunut eräänlainen varasto ulkoiluvaatteille ja puutarhanhoitovälineille. Se on siis äitini uusi alakomero.
Uuteen verantaan on kuitenkin jätetty nurkkaus isoäitini huutokaupasta ostamalle antiikkiselle kirjoituspöydälle. Pöytä on samassa paikassa edelleen. Siinä on sorvatut jalat ja viisi laatikkoa. Sen kansi on pinnoitettu ruskealla nahalla, kuten ennen oli tapana. Sen pinta on juuri oikeanlainen käsin kirjoittamista ajatellen, toisin kuin nykyiset työpöydät jotka eivät kunnolla sovellu edes tietokoneella kirjoittamisen.
Istuin antiikkiselle pinnatuolille riisumaan kenkiäni, ja ajattelin, että se olisi täydellinen paikka kirjoittaa romaani, mikäli vain osaisi.
Seinällä, pöydän yllä, on kahdeksankulmainen ikkuna. Siitä ei näe ulos, vaan käytävälle, josta kuljetaan äitini makuuhuoneeseen. Ikkunasyvennyksessä on kaksi elefanttia ja sateenvarjoa pitelevä nainen. Ikkunaa ympäröivät lukuisat kehystetyt valokuvat äidistäni, sekä antiikkisia avaimia ja lukkoja.
Työpöydän vasemmalla puolella on kolmiosainen ikkuna, josta avautuu näkymä terassin humalaköynnösten vihreyteen. Ikkunan yläosa on kaareva ja sen keskiosassa on vinoristikko. Ikkunalaudalle on aseteltu kiviä, purjevene ja suuri ruskea kukkopilli.
Pöydällä on koreja, joista kaksi on täynnä kiviä. Kolmas on tupaten täynnä kirjeitä ja postikortteja. Pöydän kulmalla on korkea pino vieraskirjoja. Äitini vieraskirjoissa valokuvat näyttelevät tärkeintä osaa. Niissä on yhtä paljon äitini sepustuksia, kuin hänen vieraittensa kirjoitelmia. Laskeskelen että kirjoja on kertynyt yli kaksikymmentä niinä vuosina, joina äitini on talossa asunut.
Seinälle on ripustettu pärekori Suomen luonto lehdille, ja sen on myös paikka, missä äitini säilyttää pitkää, vaaleanvihreää kenkälusikkaansa.
Silloin kuin lankapuhelimia vielä oli olemassa, kirjoituspöydällä oli sellainenkin. Kolmireikäinen pistorasia puhelinta varten on seinässä vieläkin.
En jaksa muistaa meidän kotinumeroamme, mutta isoäitini puhelinnumeron minä muistan. Ehkä se johtuu siitä, soitin hänelle useammin kuin kotiin. Se oli sitä paitsi helppo muistaa: 169. Myöhemmin, kun puhelimia alkoi olla enemmän, numeroiden eteen lisättiin ensin kaksi ykköstä ja vuosia myöhemmin vielä kaksi kakkosta.
Laatikoita availlessani löysin kirjekuoria ja –paperia, käyttämättömiä postikortteja ja tusinoittain postimerkkejä.
Laatikoissa on teippirullia varmaan kymmenen, samoin kuin liimapuikkoja. Saksia on joka tarpeeseen. Pienistä kaarevakärkisistä aina pitkiin paperisaksiin. On oranssipäisiä fiskarsilaisia ja vanhoja kovassa käytöstä kuluneita, niitä joilla isoäitini leikkasi aikoinaan matonkuteita. Laatikossa on myös suuret mustat siksak-sakset, jotka saimme äitini ostamaan, kun oli muotia tehdä siksak-reunaisia onnittelukortteja luokkatovereille.
Keskimmäisestä laatikosta on valtava lajitelman kyniä ja tämän lajitelman jatkeena, vieraskirjojen vierellä, on muki, joka sekin on täynnä kuulakärkikynä.
Vasemmanpuoleisesta ylälaatikosta löysin tiliotteita ja laskuja. Laatikon perällä on vanhoja passeja, joiden etusivut on leikattu kahtia, sekä ajokortti. Ajokortti hämmästytti minua. En tiennyt äidilläni sellaista olevankaan. Onkohan äitini milloinkaan ajanut autoa tuon ajokortin hankkimisen jälkeen.
Oikean puoleisella seinällä on lipasto. Pitsiliinan päällä on posliinikissa, jonka etutassussa roikkuvat kaikki talon avaimet. Seinälle on ripustettu kaupungin puutarhayhdistyksen kunniapalkinto – puinen laatta johon on kiinnitetty kaksi kullattua lapiota ja harava. Sen vieressä on kehystetty kunniakirja, joka on myönnetty Etelä-Pohjanmaan vuoden kulttuuri henkilölle.
Rappusten alapäässä, ulko-oven vieressä, vastapäätä sadevarjokoria, kenkätelinettä ja hattunaulakkoa on kapea ovi. Sen takana jyrkät betoniportaat laskeutuvat alas talouskellariin.
Kellariin unohtuneet hillopurkit heitimme pois jo vuosia sitten, mutta yhä edelleen sillä tuoksuu omenoilta. Nyt hyllyillä ei ole kuin tyhjiä pulloja ja lasipurkkeja.
Betoniseinässä on ovi, jonka tiedän johtavan talon alustaan. Sitä ovea en ole koskaan avannut.
Raatihuoneen kellon lyötyä viisi, olin saanut lajitelluksi äitini makuuhuoneen loputkin valokuvat. Muovilaatikko äitini sängyn alla näyttäisi olevan aivan yhtä täynnä kuvia, kuin mitä se oli aloittaessani, mutta silti olen täyttänyt jo kolme kenkälaatikollista valokuvilla, jotka aion viedä mukanani.
Päätin keittää kahvia, jota varten korvapuustin paikallisesta K-marketista kellariravintolasta palatessani. Laitoin kahvin kiehumaan, ja koska keittiön ruokapöytä oli jo viety pois, istuin arkulle oven pieleen odottamaan kahvin valmistumista. Mietin, mitähän sekin oikein sisälleen kätkee. En oikeastaan edes halunnut tietää.
Vastapäisellä seinällä oli isoäitini aikoina kaksi komeroa ja niiden päällä seinästä seinään ylettyvä yläkomero. Oli mahdotonta sanoa, milloin nämä komerot oli tehty. Ne saattoivat hyvinkin olla alkuperäisiä. Niiltä ajoilta, jolloin merikapteeni rakennutti talonsa raatihuoneen viereen. Vuosien varrella ne olivat saaneet ylleen yhä vain uusia tapettikerroksia, ja hyllylevyihin isoäitini vaihtoi aika ajoin hyllypaperin.
Kun olin lapsi, olisin halunnut muuttaa yläkomeroon asumaan. Suunnittelin ripustavani kattoon narutikkaat, joita pitkin pääsisin kapuamaan piilopaikkaani. Vilkuttelisin isoäidilleni milloin mistäkin ovesta ja rakentaisin pieniruutuisen ikkunan ja ikkunalaudan johon laittaisin verhot ja pelargoneja.
Komeroiden väliin jäi tila siniselle keittiönkaapille, jossa oli paljon laatikoita ja yläosassa lasiovet. Kaapin päällä, meidän lasten ulottumattomissa, isoäitini piti viiliä tekeytymässä lasisissa jälkiruokakulhoissa.
Minä ja pikkuveljeni söimme puoliksi yhden niistä joka aamu. Koska kokonainen kulhollinen oli liian suuri pienen lapsen syötäväksi, kanelisokerikerrokseen vedettiin viiva, ja sitten me söimme kumpikin omaa puoliskoamme omalla lusikalla. Ensimmäinen lusikallinen oli kaikkein paras. Siinä oli enemmän kermaista kuorta kuin viiliä sen alla. Lusikalliset ikään kuin lohkesivat ja alkoivat vasta sen jälkeen hitaasti valua. Syömisessä oli pidettävä kiirettä. Jos hidasteli, viili valui vääjäämättä nopeammin syövän puolelle. Tämä tietenkin synnytti lukuisia riitoja, joihin isoäitiä tarvittiin sovittelijaksi.
Isoäitini viili oli tunnetusti hyvää. Aina joskus kävi niin, että ukonilma pilasi kaupunkilaisten viilit. Silloin naapurit tulivat pyytämään häneltä viilinsiementä. Sitä säilytettiin kivikellarissa talon alla, jonne eivät ukkosen voimat yltäneet.
Sinistä keittiökaappia ei enää ole. Nyt seinää täyttää keittiökalusteet, jotka olivat uusinta uutta kahdeksankymmentäluvulla. Niiden ovet ovat mäntyä. Siihen aikaan sellaiset olivat kovasti muotia. Ne näyttävät aivan aidoilta kokopuisilta peiliovilta, vaikka olivatkin suurimmaksi osaksi lastulevyä. Muutamista kohdin pintaviilu on alkanut repeytyä irti, paljastaen sen, mitä se alleen kätkee. Kahdeksankymmentäluvun lakkapintakin on alkanut hilseillä pois.
Vasemmalla, ruokasalin ovenpielessä on jääkaappi. Ikkunan vieressä, oikealla, on sähköuuni, jonka kello kilpailee äänekkyydessään sähkökeskuksen kellon kanssa. Se näyttää omaa aikaansa täysin piittaamatta raatihuoneen kellon lyönneistä.
Äitini ei ole koskaan ollut kovin hyvissä väleissä uunien kanssa. Hänen uuniruoistaan muistan oikeastaan vain joulukinkun, sekä lihapiirakan, jota tarjoiltiin lihaliemen lisukkeena. Kakut, leivonnaiset tai pitkään haudutetut liharuoat eivät olleet alkuunkaan hänen juttujaan. Äidin ruuanlaittotottumukset periytyivät hänen omalta äidiltään. Ymmärtäähän sen, että puuhellalla on vaikeaa tehdä vaativia uuniruokia. En muista koskaan tavanneeni ketään, joka väittää osaavansa valmistaa puuhellan uunissa aivan mitä tahansa. Tämä siitäkin huolimatta, että ne ovat tulleet uudelleen muotiin.
Vaikka uuteen keittiöön asennettiin remontin yhteydessä sähköuuni, en muista nähneeni isoäitini käyttävän tuota nurkassa tikittävää laitetta muuhun kuin pannujen ja patojen säilytykseen, ja olen myös melko varma siitä, ettei äitinikään ole. Kun kerran kysyin häneltä voisinko lämmittää valmisruoka-annokseni uunissa, sen sijaan, että tekisin sen paistinpannulla, hän tunnusti, ettei tiennyt, kuinka sitä käytettiin.
Kerran ehdotin hänelle, että uuni kannattaisi varmaan kytkeä irti sähköverkosta, koska sitä ei kerran käytetty. Tutkittuani asiaa ja huomasin, että uuni on kiinteästi asennettu ylä- ja alakaappien väliin, enkä keksinyt, miten se voisi onnistua. Niinpä uunin äänekäs kello sai jatkaa tikitystään.
Jääkaapin ja uunin välissä on tiskipöytä, sekä niin lyhyt työtaso, että mikroaaltouuni on vallannut sen miltei kokonaan. Tämä mikroaaltouuni on vain muutaman vuoden takainen hankinta. Se ostettiin äidille kodinhoidon vaatimuksesta. Heiltä kun ei oikein onnistunut valmisruoan lämmittäminen sähkölevyllä tai puuhellalla.
Jos äitini ei ollut sinut uunien kanssa ylipäätään, niin mikroaaltouunin kanssa hän oli sitä vieläkin vähemmän. Luulen, että hän jopa pelkäsi mikroaaltoja. Muistan, että lapsena meillä kuitenkin oli sellainenkin laite keittiön nurkassa. Sitä ei tosin juurikaan käytetty. Äitini lämmitti ruoan mieluummin valurautaisella paistinpannulla, johon hän asetti palan leivinpaperia, jotta ruoka ei tarttuisi pannuun.
Mikroaaltouunin yläpuolella on kaappi mausteille. Muistan nähneeni siellä ainakin kymmenen avaamatonta kanelipurkkia, joiden päivämäärät ovat menneet umpeen jo vuosia sitten. Sama pätee suurimpaan osaan muistakin mausteista. Kaakao ja teepakkauksiakin on tusinoittain, samoin kuin lasipurkkeja täynnä erilaisia yrttejä, joiden alkuperää oli mahdotonta lähteä edes arvailemaan.
Ruokahuoneen oven päällä on vihreä kello. Kun olimme lapsia, se oli suuressa vihreästä tupakeittiöstämme äitini rakennuttamassa talossa, siinä talossa, jonka pankki ulosmittasi lankoni lainojen lyhennykseksi.
Oven vieressä on kapea kaksilevyinen sähköhella, ja sen vieressä valkoinen puuhella, joka asennettiin kahdeksankymmentä luvulla aiemman aikansa nähneen tilalle.
Molempien hellojen yllä on suuri peltinen huuva. Seinä niiden takana on peitetty myrkynvihreillä laatoilla ja sille on ripustettu pannuja ja pannunalusia.
Koska keittiössä ei enää ole pöytää, eikä mattoakaan, näen, kuinka kulunut vanha puulattia on. Vihreänharmaaksi maalatussa lattiassa on kuluneita kohtia, joista näkee että aiempi maali on ollut tummanruskeaa. Äitini on vuosien saatossa merkinnyt ikkunan viereen oman paikkansa. Hänen sisätossunsa ovat kuluttaneet lattiaan kengänjäljet, kohtaan missä hänellä oli tapana istua. Maali on kulunut pois aina puupintaan asti.
Isoäidilläni oli ikkunan edessä valkoinen klaffipöytä. Sellainen jonka keskiosassa oli laatikot molemmin puolin. Laatikoissa säilytettiin ruokailuvälineitä. Lusikat olivat vasemmalla puolella, haarukat ja veitset oikealla. Ne olivat niitä sellaisia ruokailuvälineitä, joita nykyisin myydään kirpputoreilla kalliiseen hintaan. Ikään kuin sorvattuja, jotka on sen jälkeen litistetty littanaksi. Haarukoiden piikit olivat niin teräviä, että niillä sai helposti satimeen sen kaikkein vikkelimmänkin herneen.
Minulla on miellyttäviä lapsuusmuistoja aamiaisista tuon pöydän ääressä. Sellaisia, joissa kesäaamun aurinko paistoi omenapuun lehvistön lävitse sisälle keittiöön. Kärpäset pörräsivät edestakaisin avoimesta ikkunasta, ja tuoksui pelargonille sekä vadelmakiisselille. Ulkoa kuului katkeamaton lintujen viserrys. Puistosta kastautui puheensorinaa ja kaivon vääntöpyörän kitinää.
”Kipaisepa katsomaan mitä kello on”, isoäiti sanoi aamukahvinsa nautittuaan. Silloin minä juoksin ruokahuoneeseen ja katsoin ulos ikkunasta. Kahden lehtikuusen välistä näkyi raatihuoneen valkoinen torni ja sen kellotaulu. Piti osata kohdistaa katseensa tarkalleen oikein, nähdäkseen viisarien asennon, sillä satavuotiaat ikkunalasit vääristivät näkymän ja paloittelivat kellotaulun moneen osaan.
Sitten minä kerroin hänelle ajan, jonka olin hiljattain oppinut lukemaan. Ja hyvissä ajon ennen seuraavaa kellonlyöntiä isoäiti oli jo pukenut takin ylleen ja kietaissut huivin kaulalleen. Lopuksi hän korjasi hiuksiaan peilin edessä, asetteli hatun päähänsä, laittoi kengät jalkaansa ja lähti pankkiin. Kun portti kolahti, juoksin paljain jaloin ulos puutarhaan. Minulla oli aikaa kokonainen ikuisuus leikkiä suuressa puutarhassa ennen kun hän palaisi töistä laittamaan ruokaa.
Ikkunaseinällä on äidin kahvi ja yrttiteehylly. Hyllyn alla, lipaston päällä, on kahvinkeitin ja leivänpaahdin. Muistan jo lapsuudestani äitini teesekoitukset. Ne pitivät sisällään lehmuksenkukkia, vadelman lehtiä, mustaviinimarjaa tai vaikkapa minttua.
Vilkaisen koristeellisten teepurkkien päivämääriä, jotka on kirjoitettu kauniilla käsialalla etiketteihin. Vanhimmat ovat yli kymmenen vuoden takaa.
