5. Viides osa

Nautittuani aamiaisen päätin lähteä tapaamaan Silviaa. Löysin helposti talon, jossa oletin hänen perheensä asuvan. Ohi kulkiessani olin usein miettinyt, kukahan siinäkin talossa oikein asui, mutta nyt minä sen tiesin.

Monien talojen pihoille saattoi kurkistella avoimista porteista, eikä kaikissa ollut portteja laisinkaan, mutta tämän talon portti oli aina kiinni. Se oli niin korkea, ettei sen ylitse voinut nähdä. Ymmärsin hyvin, että talon omistaja tahtoi pitää porttinsa suljettuna, sillä tavallaan se oli julkisivun jatke, yhtä kaunis ja koristeellinen.

Nyt ensimmäistä kertaa minulla oli tekosyy kulkea tuosta portista ja mennä koputtamaan talon ovea. Oven avasi nainen, jonka heti tunnistin lehtiartikkelin perusteella Sílvia äidiksi.

Kerroin kuka olin, ja esitin hänelle asiani. Yllätyin siitä, että hän kutsui minut sisälle kuin vanhan tuttavan, vaikka emme olleet koskaan ennen tavanneet. Hän kertoi olleensa aamiaispöydässä, ja kysyi, maistuisi minulle kupillinen teetä, johon mielihyvin suostuin.

Ulrika oli naisen nimi, ja hän kertoi tuntevansa oikein hyvin äitini. Hän oli töissä suomalaisessa koulussa. Samassa koulussa missä äidilläni oli tapana lukea satuja lapsille.

Olin toivonut tapaavani myös Sílvian, mutta Ulrika kertoi tyttärensä asuvan Barcelonassa, ja että tämä tulisi käymään Suomessa seuraavan kerran vasta syyskuussa.

Hän lupasi kuitenkin välittää terveiseni Silvialle, ja ehdotti, että syyskuussa tytär voisi käydä noutamassa äitini jäämistöstä jonkin muistoesineen. Vastasin, että syyskuussa se olisi liian myöhäistä, sillä talo olisi silloin jo tyhjennetty äitini tavaroista, ja mahdollisesti myyty.

”Tiesitkö, että äitisi oli Silvialle ikään kuin varaäiti”, Ulrika sanoi, kun jo tein lähtöä. Kun minä ja Silvia muutimme kaupunkiin, yhteiselämämme ei aluksi ollut kovin helppoa. Pikkukaupunki on niin kovin erilainen paikka asua verrattuna pääkaupunkiin.”

Kävellessäni kirkkopuiston halki, mietin Ulrikan viimeisiä sanoja ja pohdin mitähän Silvian isälle oli tapahtunut.

Perillä äitini talossa huomasin kuinka tunkkainen sisäilma siellä oli. Remontin yhteydessä kahdeksankymmentäluvulla, kaikki korvausilmaräppänät oli poistettu, kuten siihen aikaa oli tapana. Energiatehokkuus oli päivän sana. Ja koska kakluunit oli tukittu jo aiemmin, kun niihin oli asennettu sähkövastukset, mitään ilmanvaihtoa ei ollut.

Joku asiantuntija oli lukemassani lehtiartikkelissa selittänyt, että kun lämmin sisäilma poistuu rakennuksesta, korvausilmaa imeytyy sisälle rakenteiden läpi, tuoden mukanaan epämiellyttäviä tuoksuja ja kellarinhajua, mikäli talossa ei ole korvausilmaventtiilejä.

Kaipa se sitten oli juuri tuo kellarinhaju mikä huoneissa leijui. Tämä ajatus johdatti minut lapsuuteni pelottaviin muistoihin talon alla olevasta kellarista.

On merkillistä, että äitini ja enoni, jotka molemmat olivat rakennusalan ammattilaisia, eivät olleet ottaneet huomioon tällaista pientä yksityiskohtaa talon peruskorjausta suunnitellessaan.

Olin edellisenä päivänä tuulettanut aukaisemalla kaikki pihan puolen ikkunat ja ovet, mutta vanhan talon pistävä haju oli yön aikana vallannut huoneet uudelleen. Yöllä saatoin pitää avoinna ainoastaan yhtä ikkunaa, sillä hyttysverkkoja ei ollut kuin yksi. Kadun puolen ikkunoita en uskaltanut avata ollenkaan, sillä pelkäsin, että joku kapealla kadulla ajavista kuorma-autoista veisi ulospäin aukeavan ikkunanpokan mennessään.

Kellarin hajun lisäksi minusta alkoi tuntua siltä, että haisin itsekin. Oli totta, etten ollut peseytynyt edellisenä päivänä, eikä se johtunut pelkästään laiskuudesta. Olin nimittäin päättänyt, että ennen suihkuun menoa tekisin jotain kylpyhuoneelle. Sen lisäksi, että se tuoksahti epäilyttävästi, se myös näytti likaiselta. Vaikuttaa siltä, että kodinhoito on siivonnut kylpyhuonetta vuosikaudet kellotetun minimiajan puitteissa. Paitsi pinttynyttä likaa, myös pölyä ja villakoiria lymyilee joka paikassa. Päätin siivota perinpohjaisesti, ennen suihkuun menoa.

Näköjään tämäkin tehtävä lankesi minulle. Äitiäni, ja vielä vähemmän kodinhoitoa, likaisuus ei näyttänyt haitanneen. Eihän ihminen omia paskojaan näe, mutta toisten kyllä.

Kylpyhuone on ahdas ja tunkkainen huone, jossa ilma ei vaihdu ja lämpöpatteri posottaa täydellä teholla kesät talvet. Suihkuverhon erottama peseytymistila on nurkassa pesukoneen ja vessanpytyn väliin jäävässä kulmauksessa.

Istun tuolilla kylpyhuoneen avoimen oven edessä kumihanskat käsissäni tietämättä mistä aloittaa. Olen etsinyt lattiamoppia viimeiset puoli tuntia, mutta en ole sellaista onnistunut löytämään. Jahkailen, pitäisikö minun mennä ostamaan uusi. Sitten sanon itselleni, että ei ole minun tehtäväni haaskata vähiä rahojani kylpyhuoneen siivousvälineisiin talossa, joka ei edes ole minun.

Kylpyhuoneen ovessa on kahdeksankulmainen maitolasinen ikkuna. Kun valo kuultaa sen lävitse, tietää vessan olevan varattu. Seinät ovat puoliksi puupaneelia ja puoliksi sinapinkeltaista aaltopeltiä. Mikähän idea tuossa peltiseinässä oikein on. En ole nähnyt sellaista ennen. Lopputulos on ruma. Haluan ajatella, että äitini, joka sentään on työuransa aikana suunnitellut lukuisia lastentarhoja ja vanhainkoteja, on kaavaillut jotain kauniimpaa ja käytännöllisempää. Enostani en lähde sanomaan mitään. Arkkitehti-isoisäni on varmasti kääntynyt haudassaan lopputuloksen nähdessään.

Ulkoseinälle on ripustettu kaksi kaappia, joiden välissä on kaari-ikkuna. Aukaisemalla ikkunan kylpyhuoneen voisi helposti tuulettaa, mutta koska sen eteen, kaappien väliin, on kiinnitetty hylly, ikkunaa on ei voi avata.

Hyllyllä on korkea saviruukku, jossa kasvaa jonkinlainen eksoottinen vesikasvi. Se näyttää viihtyvän hyvin kylpyhuoneen trooppisessa lämpötilassa. Ruukun vieressä on hiiriperhe ja kiviasetelma.

Kaappien päällä on kokoelma monen koisia pottia. Toisessa kaapeista on pesuvateja ja toinen on täynnä pesuainepulloja, pesusieniä ja pyyheliinoja. Ainakin minulla on aineita joilla puhdistaa kylpyhuone, mutta joudun tekemään sen kontallani, kuten ennen vanhaan oli tapana. Tunnen kiitollisuutta rouva Viledaa kohtaan siitä, että keksi lattiamopin. Aivan varmasti hän oli nainen.

Ennen kuin aloin jynssätä kylpyhuonetta puhtaaksi, päätin kuitenkin ensin yrittää avata ikkunan. Siirsin pois hiiriperheen, kivet sekä kukkaruukun ja irrotin hyllyn. Ikkunanavaajaa ei vain löytynyt mistään, mutta lopulta sain sen aukaistua vanhalla ruostuneella ruuvimeisselillä. Se kävi helpommin kuin olin kuvitellut, mikä sai minut miettimään, kuka hullu oli kiinnittänyt hyllyn siten, että se esti ikkunan avaamisen. Eihän siinä ollut päätä eikä häntää.

Ulommaisen puitteen aukaiseminen ei sitten ollutkaan aivan yhtä helppoa. Siinä ei nimittäin ole minkäänlaisia salpoja, kuten sisemmässä puitteessa. Epäilin, ettei siinä ollut saranoitakaan. Minun oli pakko käydä ulkoa tarkistamassa tilanne, ennen kuin uskalsin kammeta sen auki ruuvimeisselillä. Selvisi, että ikkunan rakoihin tunkeutuneet, ulkoseinää peittävän köynnöksen kärhät, pitivät sen paikoillaan aivan yhtä tehokkaasti kuin paraskin salpa. Sain tehdä töitä ennen kuin se aukeni.

Vihdoin, ensimmäistä kertaa sitten kahdeksankymmentäluvun, kylpyhuoneen tuuletusikkunan teki tehtävänsä, eli tuuletti kylpyhuonetta.

Varustauduin kodinhoidon jättämillä mustilla kumihanskoilla ja kaadoin vähintään puoli pullollista pesuainetta veden joukkoon. Keittiön kaapista löysin kolme avaamatonta, kymmenen kappaleen pakkausta astianpesusieniä, ja aloin niillä kuurata kylpyhuoneen lattiaa ja sen sinapinkeltaisia seiniä.

Joku juoppo putkimies oli keksinyt kiinnittää vesijohdot lattianrajaan, sen sijaan, että ne kulkisivat katonrajassa. Seinä niiden takana oli värjäytynyt konjakkisinapin rusehtavaksi, koska sitä oli mahdotonta puhdistaa putkien vuoksi.

Lattiassa on myrkynvihreä muovimatto. Sellainen, jota oli valtakunnan kaikissa kylpyhuoneissa kahdeksankymmentäluvulla ja joka varaan aiheuttanut paljon enemmän kosteusvaurioita kuin mikään muu rakennusmateriaali. Mattoa myytiin monissa eri väreissä, ja se oli aina yhtä masentavan näköinen väristä riippumatta.

Kun krapula-aamuna istui pytyllä miettimässä elämän loputonta ankeutta, alkoi maton kuvioissa nähdä syksyisen harmaita rantamaisemia – saaria, lahden poukamia ja meren huuhtomia silokallioita. Toisin kuin laatoitetuissa lattioissa, joista erotti enimmäkseen eläin ja ihmishahmoja. Tässä myrkynvihreässä lattiassa en kuitenkaan erottanut muuta kuin pinttyneitä likatahroja.

Huomasin että lattiakaivon muovisen kannen reikiin oli takertunut hiuksia. Yritin nyppiä niitä irti, mutta se osoittautui hankalammaksi kuin luulin. Tuntui siltä, kuin rei’istä nousisi aina uusi hius poistamani tilalle.

Totesin, että olisi helpointa irrottaa kansi kokonaan ja pestä se tiskialtaassa. Tämä oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kansi oli suorastaan liimautunut kiinni. Tarvitsin jotain, jonka saisin tungettua nelikulmaiseen reikää, ja jolla sitten saisin kangettua kannen irti.

Katseeni osui mukiin, jossa oli puolen tusinaa erilaista hammasharjaa. Valitsin niistä sen jossa oli kaikkein kapein kärki ja aloin sillä vääntää kaivoa auki.

Kannen mukana nousi parikymmentä senttiä pitkä, pahanhajuinen ja vastenmielisen näköinen paakku hiuksia. Tästä päättelin, ettei lattiakaivoa oltu puhdistettu milloinkaan.

Minua oksetti. Aukaisin varmuuden vuoksi vessanpytyn kannen. Olinhan jo valmiiksi kontillani sen edessä. Jotenkin onnistuin pidättelemään niin pitkään, että sain hiuspaakun irrotetuksi. Survoi sen roskapussiin, ja heitin sinne myös kumihanskat sekä käyttämäni pesusienet. Vasta kun olin vienyt roskapussin ulos jäteastiaan oloni parani.

Peseydyttyäni lähdin kellariravintolaan syömään lounasta. Kävellessäni torin poikki mieleeni juolahti hauska ajatus. Jos äitini kotona tapahtuisi murha, ja poliisin teknisten tutkijoiden tehtäväksi tulisi selvittää asunnossa olleiden ihmisten henkilöllisyys kylpyhuoneen lattiakaivon hiuksista saatujen DNA-näytteiden perusteella, heiltä saattaisi tässä työssä vierähtää melkoinen tovi.

Äitini hiusten lisäksi sieltä löytyisi isoäitini, tätini ja enoni hiuksia. Minunkin DNA:tani sieltä löytyisi, kuten myös sisarusteni ja heidän jälkikasvunsa.

Kaikkien talossa mahdollisesti yöpyneiden tuttavien ja sukulaisten lisäksi, lattiakaivoon olivat jättäneet hiuksensa ainakin ne kaksitoista somalinaista, jotka äitini oli majoittanut jonkin pakolaisseminaarin ajaksi. Sekä myös italialainen taiteilija, joka oli asunut yhden kesän piharakennuksessa.

Amerikan serkun hiuksiakin siellä olisi, samoin kuin niiden saarenmaalaisten, joihin äitini tutustui, kun hän toimi virolaisten avustusjärjestössä, maan itsenäistyttyä.

Isoäitini aikoina, ennen kahdeksankymmentäluvun remonttia, uuden verannan tilalla oli paljon pienempi kuisti.

Nykyisen kylpyhuoneen kohdalla oli varastohuone, jota kutsuttiin yläkomeroksi. Sen seinät oli maalattu valkoisiksi ja kahdella seinällä oli hyllyjä, jotka oli päällystetty paperilla ja joiden etureunaa kiersi koristenauha. Komerossa tuoksui marjaisen happamalta.

Siellä isoäitini säilytti tyhjiä hillopurkkeja. Niitä oli erikokoisia ja niiden peltiseen kanteen oli painettu karhun kuva. Purkit kiiltelivät ikkunasta tulvivassa auringonvalossa. Lattialla, hyllyjen alla oli kaksi suurta pulloa pajukorissa. Niissä isoäitini valmisti viiniä. Mehumaija oli nurkassa ikkunan vieressä, ja samalla hyllyllä säilytettiin kaiken kokoisia teräs- ja emalikattiloita.

Kaikkein ylimmällä hyllyllä oli kokoelma tyhjiä lasipulloja. Kauniita ja koristeellisia, niin kovin erilaisia kuin tavalliset viinakaupan pullot, jotka olivat kaikki samalla muotilla tehtyjä, ja joiden alareunassa luki Alko.

Hyllyllä oli myös tummanruskeasta lasista valmistettuja lääkepulloja. Joissakin oli pikkuruinen luonnonkorkki, mutta kaikkein hienoimmissa oli lasikorkki ja tippanokka. Isoäitini lainasi niitä joskus minun leikkeihini.

Siinä kohdin missä on nykyisin kylpyhuoneen ovi, oli ennen vanhaan ikkuna, josta saattoi nähdä sisälle yläkomeroon. Talvisin isoäitini säilytti ikkunalaudalla voipakettia ja maitopussia, koska siinä oli viileämpää kuin talossa sisällä. En muista oliko hänellä jääkaappia lainkaan ennen kahdeksankymmentäluvun remonttia. Eipä kai se sellainen olisi keittiöön mahtunutkaan.

”Kipaseppa sinä nuoremmakses hakemaan maitoa kuistin ikkunalta”, isoäiti sanoi kun hän keitti kuparipannussa puuhellalla iltapäiväkahvia.

Katselin kuinka hän laittoi sokeripalan suuhunsa ja ryysti kahvia tassilta. Minulle isoäiti kaatoi tilkan kahvia kupin pohjalle ja täytti sen sitten maidolla. Join sitä sokerikorppua syöden ja tunsin itseni melkein aikuiseksi.

Yläkomero oli valkoisuudessaan puhtauden ja siisteyden ilmentymä toisin kuin alakomero kuistin portaiden alapäässä. Sitä ikkuna katonrajassa ja himmeän lasikupuinen lamppu eivät paljoa valaisseet, joten komerossa oli hämärää aurinkoisinakin päivänä.

Siitä huolimatta se oli lapselle kiehtova paikka, ja aina kun isoäidin silmä vältti, tein sinne tutkimusmatkoja.

Huone oli tupaten täynnä tavaraa. Sinne oli vuosien mittaan, ja varsinkin isoisäni kuoleman jälkeen, hylätty kaikki tarpeettomat esineet, joita ei mihinkään muualle saatu mahtumaan.

Isoisäni työkalut olivat ripustettuna seinälle. Jokaiselle oli maalattu mustalla maalilla oma paikkansa. Hyllyllä ikkunan alla oli ruosteisia maalipurkkeja ja lasipurkkeja joissa oli ruuveja ja nauloja.

Kun isoisäni kuoli, minä olin vielä niin pieni, ettei minulla ole hänestä muistoja. Hän on ollut minulle eräänlainen myyttinen sankarihahmo. Rakentaja, luonnontieteilijä ja sotasankari.

Esineet jotka minua alakomerossa kaikkein eniten kiinnostivat, olivat kattoon ripustettu ruosteinen ketjutalja, seinällä roikkuva, isoisäni tekemä, sukellusveneen pienoismalli, sekä sähköjohtojen posliiniset eristimet.

Suunnittelin mielessäni kiinnittävän ketjutaljan talon räystääseen. Sillä sitten isoäitini voisi nostaa painavan halkokorin suoraan keittiön ikkunasta sisälle, ja minä nostaisin eväskorin keittiöstä vinttihuoneeseen.

Miksiköhän sellaista ei oltu aiemmin keksitty tehdä, kun kerran ketjutaljakin oli olemassa.

Posliiniset eristeet sain pihaleikkeihini. Maalasin niille peltikattomaalilla kasvot pienellä vesiväripensselillä ja kuvittelin niiden olevan prinssejä, prinsessoja ja sähkömiehiä.

Sukellusveneen pienoismalliin en uskaltanut koskea. Sen rikkoivat veljeni vuosia myöhemmin.

Rappusten lisäksi, kuistille ei sitten muuta mahtunutkaan. Se ei ollut mikään sellainen lasiveranta, missä istuttiin kesäisin juomassa iltapäiväkahvia. Lukemassa hyvää kirjaa, lintujen laulua ja kärpästen pörinää kuunnellen.

Sellaiseen ylellisyyteen ei kahdeksankymmentäluvun remontin yhteydessäkään ollut varaa eikä mahdollisuuksia. Uusiin tiloihin piti mahduttaa kylpyhuone, jottei vanhan isoäitini tarvitsisi kantaa vettä saunanpataan, sillä sauna pihan perällä, olikin ainoa paikka, jossa saattoi peseytyä.

Suuri ylellisyys oli aikoinaan ollut sekin, kun ennen minun syntymääni eteiskäytävän nurkkaan oli mahdutettu sisävessa.

Se oli hämärä, vanhalta vessalta haiseva koppi, jonka lattiaa peitti ruskea korkkimatto ja jonka seinät olivat vaaleankellertäväksi maalattua lastulevyä. Sinne mahtui juuri ja juuri pönttö sekä lavuaari sitä vastapäätä. Talvella siellä oli kylmää kuin jääkaapissa, ja vettä piti lorottaa jatkuvasti, jotta putket eivät jäätyisi.

Selvää parannusta on siis tapahtunut verrattuna entiseen, joten aivan turhaan minä valitan äitini nykyisestä kylpyhuoneesta.