3. Kolmas osa

Aamulla auringonvalo tulvi sisälle huoneeseen rullaverhon läpi. Köynnöskasvien lehdet tanssivat monitasoisina varjoina kankaan pinnalla. Raatihuoneen kello kilkatti kahdeksan kertaa samalla rytmillä kuin se oli tehnyt jo lapsuudessani.

Tunsin oloni pitkästä aikaa levänneeksi ja rauhalliseksi. Tässä huoneessa on hyvä nukkua, ajattelin. Ehkä se johtui auringosta, tai saattaa olla, että vanhalla puurakennuksella oli siinä osansa.

Huoneesta avautuu näkymä katetulle terassille, joka sekin on kasvillisuuden valtaama siinä määrin, että sen kautta on liki mahdotonta kulkea puutarhaan. Humalaköynnökset kasvavat pitkin katosta kannattavia pilareita ja jalavan oksat työntyvät läpikuultavan pleksikatteen alle.

Ikkunan edessä on äitini työpöytä. Se on sama työpöytä, joka hänellä oli jo lapsuudenkodissani. Luulen, että hän hankki sen silloin, kun naruviivain korvasi edeltäjänsä hakaviivaimen. Tämä oli vallankumouksellinen keksintö, joka mahdollisti jopa toistensa kanssa yhdensuuntaisten, vinojen viivojen piirtämisen. Sen avulla saattoi myös piirtää aivan kuinka pitkiä rakennuspiirustuksia tahansa.

Näistä asioista ei nuorempi sukupolvi enää tiedä mitään. He ovat perillä ainoastaan piirustusohjelmista ja tulostimista. Minun äitini oli viimeisiä ammattikuntansa edustajia, joiden ei enää tarvinnut opetella tietokoneiden käyttöä.

Tietyssä mielessä kehitys on ajautunut väärille raiteille. Ennen vanhaan ei tarvittu kuin piirustuslauta, kynä ja viivoittimia, jotta arkkitehti sai siirrettyä loistavat ideansa aivoistaan paperille. Näin oli toimittu vuosisatoja. Nykypäivän arkkitehdin on pakko investoida melkoinen omaisuus jo pelkkiin välineisiin ja ohjelmiin. Nämä ohjelmat ovatkin sitten niin kehittyneitä, että piirtävät saman tien kokonaisen lähiön täyteen samanlaisia tylsiä laatikoita melkeinpä yhdellä napinpainalluksella.

Minun äitini piirustuspöytä on oikeastaan vain suuri, ikilevypintainen puulevy, jossa on kapeat puiset reunalistat. Sen ylle kumartuneena olin tottunut näkemään äitini tekevän työtään aina iltamyöhään, hänen hankkiessa lisätuloja joilla ruokkia lapsikatraansa.

Pöytälevyn toista päätä kannattelee puinen pukki, ja sen toinen pää on tuettuna valkoisen kaapiston päälle. Aikanaan niin moderni pöytävalaisin toimii yhä, mutta siihen ei enää saa uusia loisteputkia, sillä ne kaikki on jo korvattu ledeillä.

Enää ei pöytää täyttä puolivalmiit piirustukset ja paperirullat, vaan sen päälle on kertynyt kaikenlaista tavaraa. Lähettämättä jääneet edellisen vuoden joulukortit ovat nipussa osoitekirjan välissä yhdessä joulumerkkien kanssa. Puoliksi kirjoitettu kirje jollekulle jota en tunne on kirjoitettu kauniille kirjepaperille tikkukirjaimin, suorin rivein ja tavutettuna siten, että kummankin puolen marginaalit ovat yhtä leveät. Piirustuslehtiön sivulla on piirros nuoresta tytöstä, jonka tunnistan veljeni tyttäreksi. Pöydän kulmalla on pino Suomen Luonto-lehtiä ja niiden vieressä avattuna kirja: Suomen luonnonkasvit.

Kaikki nämä aloitetut, mutta kesken jääneet projektit, ovat alkaneet hautautua käsinelaatikoiden, hoitokirjanpitovihkojen, voidepurkkien ja kauppalaskujen alle. Niiden alta saattaa vain vaivoin nähdä sen, mikä äitini on ollut, kun se miksi hän oli tullut peittää alleen kaiken muun.

Ikkunaseinällä, työpöydän oikealla puolella, on valkoinen lastulevyhylly, joka on täynnä mappeja ja pahvilaatikoita. Suurin osa niistä näyttää olevan peräisin äitini työuran ajalta. Arkistolaatikoiden sisältöä en lähde edes arvailemaan.

Ylimmällä hyllyllä näen äitini päiväkirjoja yhdeksänkymmentäluvulta. Olin vuosia sitten pyytänyt häneltä tuon aikakauden päiväkirjat perinnöksi, uskoen, että hän on niihin kirjoittanut kaiken sen, mistä minulle ei oltu kerrottu. Siinä ne nyt olivat kuin minua odottamassa. Siistissä rivissä ja aikajärjestykseen aseteltuna kaiken muun kaaoksen keskellä.

Vasemmalla puolella työpöytää on lukittu lääkekaappi. En tiedä mitä se pitää sisällään, enkä myöskään sitä, missä sen avainta säilytetään.

Sänky on ikkunaa vastapäätä kakluunin vierellä. Sen pääpuolella on seinään kiinnitetty hylly, joka on aivan täynnä kirjoja. On suoranainen ihme, että ne kaksi ruuvia, joiden avulla hylly on hirsiseinään kiinnitetty, jaksavat kannatella sen painon.

Vastapäisellä seinällä, katonrajassa on myöskin hylly, joka on sekin kirjoja täynnä. Näen siellä Harry Potter sarjan, Näkijän Tarun, useita Muumikirjoja, Nalle Puhin ja paljon muita lastenkirjoja.

Ketähän varten äitini on niitä säästänyt? Hän oli nähnyt omien lastensa kasvavan, näiden lasten, sekä myös lastenlasten, mutta lastenkirjat ovat visusti tallessa hänen makuuhuoneessaan lasten ulottumattomissa.

Näistä kirjoista olin päättänyt ottaa osan itselleni, koska veljiäni ne eivät kiinnostaneet. Heidänkin lapsensa olivat jo kasvaneet ulos satukirjoista. Ja sitä paitsi, eiväthän lapset nykyisin enää edes kirjoja lue.

Olin ajatellut lahjoittaa ne paikalliseen katukirjastoon. Näitä oli viime aikoina alkanut ilmestyä kaupunkikuvaan. Ei monia, mutta joitakin kuitenkin, ja minun naapurustossani on yksi. Ne ovat kuin viimeinen hätähuuto lukutaidon pelastamiseksi.

Kirjahyllyn alla on suuri, kehystetty valokuva äidistäni. Kuvassa hän istuu pärekorimyyjän markkinapaikan edessä vanha hatunreuhka päässään.

Vasta nyt havahduin huomaamaan, että kaikki valokuvat hänen asunnossaan esittävät häntä itseään. Lukuun ottamatta yhtä seinää ruokahuoneessa, jolle hän on koonnut kuvat lapsenlapsistaan ja näiden lapsista, mormoni sisareni jälkikasvun ollessa yliedustettuna.

Mieleeni nousi muistikuvia lapsuudesta ja siitä, kuinka äitini tahtoi aina poseerata pyytäen jonkun ventovieraan ottamaan itsestään kuvan, ja paisti meitä kanssaan samaan kuvaan. Aivan kuin hän ja hänen lapsensa olisivat se nähtävyys, eikä esimerkiksi kuninkaanlinna Tukholmassa. Voisin luetella useita vastaavanlaisia tilanteita, jolloin olen tuntenut lähes myötähäpeää hänen käytöksensä vuoksi.

Valokuvan alla on naulakko, jossa roikkuu äitini koruja. Ne on koristeltu puuhelmillä, linnun sulilla, miniatyyri tuohivirsuilla, sekä kuinkapa muutenkaan, pienillä kivillä.

Lattialla kakluunin ja oven välissä on valkoinen lipasto, jonka muistan jo lapsuudestani. Se oli äitini huoneessa, ja hän säilytti siinä lyijytäytekyniään ja erilaisia viivoittimia – suoria sekä outoja kaarevia. Oli värikyniä, tusseja ja piirustuslehtiöitä, sekä kumilenkkejä, nastoja ja klemmareita. Laatikostossa oli myös erikokoisia rapidograafeja, sekä sapluunoita, joilla kirjoitettiin tekstit rakennuspiirustuksiin.

Me lapset emme saaneet koskea laatikoiden sisältöön. Mutta aina joskus kiusaus lainata äidin hienoa värikynäsarjaa tai tussikyniä kotitehtävien tekemiseen, oli liian suuri. Piti vain muistaa laittaa ne samaan paikkaan takaisin, jottei äiti huomaisi.

Aavistukseni siitä, että löytäisin tämän kaiken laatikoita availlessani, osui oikeaan. Ironista on, että äidin työssään käyttämät välineet ovat edelleen käyttökunnossa. Tietokoneita olisi samassa ajassa tarvittu jo useita.

Nurkassa on valkoinen kakluuni, jonka sisälle oli isoäitini aikana asennettu sähkövastus, samoin kuin kaikkiin muihinkin talon uuneihin. Uunin vieressä on kytkin, josta vastuksen saa lämpiämään enemmän tai vähemmän, riippuen siitä minkälaisia kelejä on odotettavissa. Nyt kytkin näyttää nollaa.

Äidistäni ei koskaan ollut seuraamaan lämpötilojen vaihteluja. Hän valitsi kytkimestä mieluummin isomman numeron kuin pienemmän, ja siksi asunnossa oli aina talvisin tukahduttavan kuumaa.

Näin usein painajaisia, joissa muistisairas äitini menehtyi tämän jo antiikkisen lämmitysjärjestelmän aiheuttamaan tulipaloon. Sellaista on oikeastikin tapahtunut. En ollut sitä omasta päästäni keksinyt. Ei mikään ihmisen tekemä sähkölaite kestä ikuisesti. Nämä uudemmat vähemmän kuin vanhemmat.

Isoäitini aikana kakluuneja lämmitettiin ainoastaan öisin. Yösähkö oli nimittäin päiväsähköä halvempaa. Tätä varten sähkökeskukseen oli asennettu kello, joka määräsi lämmityksen alkamisen ja loppumisen ajankohdat. Tänä päivänä lämmitetään ympäri vuorokauden, mutta jostain kumman syystä kelloa ei kuitenkaan ole poistettu, se on yksinkertaisesti vain ohitettu.

Keskus sijaitsee pihakamarin seinän takana, ullakon rappusten alle jäävässä ahtaassa komerossa. Siellä kello on mitannut tarpeettomana aikaa jo vuosikymmeniä äänekkäästi raksuttaen. Sen käynti on niin äänekästä, että vieraalta kestää aikansa tottua siihen. Se häiritsee nukahtamista yhtä lailla kuin raatihuoneen kello, joka muistuttaa itsestään aina puolen tunnin välein.

Keitin kahvia mutteripannulla, jonka olin tuonut tullessani. En iljennyt koskea äitini ajan patinoimaan kahvinkeittimeen. Se on yksi niitä sellaisia laitteita, jonka suunnittelija ei ole huomioinut käyttäjää, vaan ainoastaan tuotannon edullisuutta. Sitä on nimittäin täysin mahdotonta puhdistaa. Laite lorauttaa aina silloin tällöin kaiken tuotoksensa työpöydälle, ja tiputtelee kahvia lämpölevyn päälle.

Kun olin syönyt aamiaisen raatihuoneen kello löi kahdeksan kertaa. Oli tullut aika tarttua tehtävään jota varten olin tullut.

Oli aloitettava jostain, ja päättelin, että pihakamari olisi se oikea paikka. Olin nähnyt äitini sängyn alla kolme suurta, pyörällistä laatikkoa ja minua kiinnosti kovasti tietää, mitä ne pitävät sisällään.

Avasin ensimmäisen. Se oli täynnä piirustuksia. Olin yllättynyt jo pelkästään siitä, kuinka valtavat määrät julisteita äitini oli ennättänyt tehdä pikkukaupungin suomalaiselle seurakunnalle, koululle ja avoimet pihat organisaatiolle.

Oli kutsuja äitienpäivälounaille, myyjäisiin, koulunäytelmiin, teatteriesityksiin, pääsiäisjumalanpalveluksiin ja kaikenlaisiin kissanristiäisiin.

Onnittelukortteja oli jos jonkinmoisia. Oli taidokkaasti leikattuja joulutonttuja, jotka olivat enemmänkin siluettitaidetta, kuin niitä tavanomaisia, muodottomia joulukoristeita, jotka mielsi tontuiksi vain sen vuoksi, että ne oli leikelty punaisesta kartongista. Joulutonttujen lisäksi löysin ikkunoihin liimattavia, torvea soittavia enkeleitä ja käsittämättömän monimuotoisia joulutähtiä.

Löysin myös seurakunnalle tehtyjä rakennuspiirustuksia ja suunnitelmia liittyen kirkon ja seurakuntakodin sisustukseen.

Ei siis ollut mikään ihme, että hänelle myönnettiin jotakin vuosia sitten läänin kunniapalkinto.

En tiennyt mitä tehdä kaiken tämän paperimäärän kanssa. En tietenkään voinut ottaa sitä säilyttääkseni. Mitä minä olisin tehnyt äitini vanhojen piirustusten kanssa. Hänelle niillä ei enää olisi käyttöä, eikä muille muuta arvoa kuin kenties tunnearvo. Yhden tai kaksi niistä voisin kenties ottaa mukaani.

Olisi kuitenkin sääli, mikäli tämä kaikki, jonka tekemiseen äitini on nähnyt niin paljon vaivaa ja käyttänyt paljon aikaa, päätyisi noin vain kierrätykseen. Se tuntui vähän samalta kuin kokonainen elämäntyö työnnettäisiin kerralla polttouuniin, ja siitä jäisi jäljelle ainoastaan tuhkaa ja hiilidioksidia.

Siksi tein päätöksen valokuvata äitini piirustukset. Levitin yksi toisensa jälkeen paperiarkit huoneen vaaleanvihertäväksi maalatulle puulattialle, kohdistin kameran varoen, ettei paljaat varpaani osuisi kuvaan. Jatkoin näin kuva toisensa perään, kunnes havahduin siihen että raatihuoneen kello löi kaksi kertaa.

Muistin kuulleeni kahdentoista lyönnit, mutta koska sen jälkeen puoli yhdeltä, yhdeltä ja puoli kahdelta kello löi vain kerran, en ollut huomannut ajan kulua.

Olin saanut laatikon sisällön miltei kokonaan kuvattua ja mietin, jatkaisinko loppuun asti, mutta aamiainen oli jäänyt niukaksi, ja nälän tunne vaati minua lopettamaan. Siksi päätin mennä torin laidan kellariravintolaan syömään lounasta.