2. Toinen osa.

Olin saanut aikaa syyskuuhun asti käydä läpi äidin tavarat. Sen jälkeen huutokauppias saapuisi ja veisi pois omaisuuden, jonka äitini oli elämänsä aikana ympärilleen kerryttänyt. Hänen huonekalunsa, taulunsa, kirjansa ja ne lukuisat mielenkiintoiset taide- ja koriste-esineet, joka tietyllä tavalla olivat osa hänen värikästä persoonaansa.

Tehtäväni oli lähes mahdoton jo pelkästään ajanpuutteen vuoksi. Minua odottava tehtävä hirvitti minua. Olin nähnyt siitä painajaisia useina öinä. Äitini asuntoon, sekä tontilla sijaitseviin muihin rakennuksiin, oli sukupolvi jos toinenkin säilönyt jos minkäkinlaista tavaraa aina kellarista ullakolle saakka.

Joku saattaisi sanoa, että äitini oli suoranainen romunkerääjä. Ehkäpä hän sitä olikin, mutta minä en usko, että hän itse näki asian näin. Hänelle jonkun toisen romu saattoi hyvinkin olla arvokasta raaka-ainetta. Siitä saattoi syntyä jokin niistä sommitelmista, joita äidilläni oli tapana rakennella.

Vanha ovi muuttui kyltiksi, johon hän sovitteli tekstin ruostuneista hevosenkengistä, työkaluista ja puuhellan osista. Vanha penkki, yhdessä kahden potkukelkan kanssa muuttui kiikkulaudaksi. Pihakeinua somisti kokonainen eläintarha markkinoilta ostettuja eläinhahmoja.

Nämä hänen taideteoksensa maatuivat sulassa sovussa puutarhakalustojen, grillin, istutuslaatikoiden ja piha-aidan kanssa.

Asetuin asumaan äitini makuuhuoneeseen. Huonetta kutsuttiin pihakamariksi. Lähinnä kai siksi, että se sijaitsi rakennuksen pihan puolella.

Kun olin lapsi, huoneen täyttivät isoäitini suuret kangaspuut. Niillä hän kutoi räsymattoja, ryijyjä ja kaitaliinoja tilauksesta sekä lahjoiksi sukulaisille.

Lapsuusmuistoissani näen isoäitini kurkottamassa varpaillaan polkimia ja pujottamassa taitavin sormin matonkudetta loimien väliin. Ja kuulen kuinka pirta paukahtaa kolmesti kudetta vasten. Ensin kovaa ja sitten kahdesti kevyemmin. Kuin tunnetun kappaleen alku soinnut.

Minä kyyristelin kangaspuiden alla ja kuvittelin sen olevan avaruusalus, jolla olin matkustamassa kohti tähtiä. Liikkuvat vivut olivat aluksen paukkuva ja koliseva moottori ja ilmassa leijuvat, auringonvalossa välkehtivät pölyhiukkaset tähtiä avaruudessa.

Kun tätini halvaantui, kangaspuut purettiin osiin ja vietiin piharakennukseen. Isoäiti siirsi makuuhuoneensa pihakamariin ja tätini puolestaan sijoitettiin kadun puoleiseen peräkamariin, jossa isoäitini oli siihen asti nukkunut.

Lääkärit sanoivat, ettei täti tulisi enää kävelemään, ja tuskin edes puhumaankaan. Mutta toisin kuitenkin kävi. Hän sisuuntui niin, että kuntoutti itsensä jälleen terveeksi. Tädin puhekykykin palautui kokonaan – tai miltei kokonaan. Konditionaalia hän ei enää oppinut muodostamaan. Hänen puheensa oli tämän jälkeen pelkkää imperatiivia.

Myös hänen käsialansa huononi merkittävästi. Hänen lääkärin käsialaansa oli aina ollut vaikeaa lukea, mutta nyt se huononi entisestään, enkä parhaalla tahdollanikaan pystynyt lukemaan kirjeitä j,oita hän minulle lähetteli. En kuitenkaan sanonut siitä hänelle.

Halvaantumisen jälkeen täti jäi eläkkeelle ja alkoi maalailla ikoneja. Hänestä tuli vuosien mittaan oikein taitava ikonimaalari. Hän myös kulki yhä edelleen veneellään mökilleen ulkosaaristoon, jonne hän kuitenkin asennutti puhelimen hätätilanteita varten. Sähköjä mökillä ei ollut, mutta puhelin oli.

Isoisäni kuoli jo ennen minun syntymääni. Hän sai sydäninfarktin. Saman kohtalon koki myös tätini. Ehkä se on perinnöllistä. Ajatus siitä pelottaa minua ja sen vuoksi olen pyrkinyt kokemaan kaiken kokemisen arvoisen jo nuorena, aivan kuin tätinikin teki.

Kun kotitalomme pakkohuutokaupattiin, nuorimman sisareni miehen ja hänen mormoniveljiensä vehkeilyjen vuoksi, äitini jäi ilman kotia. Hän jättäytyi ennenaikaiselle eläkkeelle ja muutti asumaan isoäitini piharakennukseen. Se on puulämmitteinen rakennus, jonne tulee vain kylmä vesi.

Äitini nimesi rakennuksen Kyöpeliksi. Sellaiseksi hän kai itsensä tunsi. Minulle on kerrottu, että valot paloivat makuukamarissa puiston puolella yökaudet. Hyvin sen ymmärtää, ettei hän saanut nukutuksi kaikkien taloushuoliensa keskellä.

Anna, äitini ystävätär, kertoi minulle, että äidilläni oli tuohon aikaan tapana tehdä pitkiä pyöräretkiä merenrantakyliin. Näillä retkiltään hän keräsi rannoilta kiviä ja palasi kotiin pyöränsä tavarakori niitä täynnä.

Äitini arvosti kauniita kiviä. Hän oli asetellut niitä kotitalomme puutarhaan istutusten ympärille ja kivennyt lattakivillä kulkureittejä. Kerrankin hän ylipuhui minut ja nuorimman veljeni Johanin täyttämään hiekkakuopalla kuorma-auton lavan pyörökivillä, jotka eräs autoilija sitten kuljetti pihallemme kiitoksena äitini avusta rakennusluvan saamiseksi.

Toisaalta pikkukaupunki, johon äitini oli eläkkeelle jäätyään muuttanut, oli otollinen paikka kivien keräilyyn. Ainakin minun nuoruudessani se oli sitä ollut, sillä kaupungin soratiet olivat täynnä pyöreiksi hioutuneita piikiviä.

Tutkimusmatkoillamme kaduilla ja kujilla minä ja Mats kilpailimme siitä, kumpi onnistui löytämään täydellisimmän, pyöreän ja kiiltelevän piikiven.

Koska Suomessa ei piikiveä luontaisesti ole, olenkin usein miettinyt, miten niitä saattoi olla pohjalaisessa pikkukaupungissa sellaisia määriä, että niistä oli kuulemma tehty kokonainen saari sataman edustalle. Sitten joku tiesi kertoa, että niitä oli tuotu Tanskasta purjelaivojen paarlastina.

Sen sijaan kivet, jotka valikoituivat äitini mukaan hänen retkiltään, eivät olleet näitä sileitä ja kauniita piikiviä. Ne olivat rujoja, epämuodostuneita ja teräväsärmäisiä.

Hänen asunnostaan löytyi koreittain kiviä. Niitä oli aseteltuna hyllyjen reunoille. Verannan ikkunanpokien väleissäkin oli kiviä. Kiviä löytyi mitä yllättävimmistä paikoista, kuten yöpöydän laatikosta tai hammasharjamukista.

”Kivien keruu oli äidillesi jonkinlaista terapiaa”, Anna kertoi. ”Niillä hän mielessään kivitti vävynsä ja sen turkulaisen kuntotalon ikkunat.”

Minulla ei ole tästä aikakaudesta paljoakaan muistikuvia. Varmaankin tuolloin seurasin tätini jalanjälkiä Tiibetissä tai asustelin Katmandussa.

Vuosia myöhemmin minulle selvisi, että minut oli kokonaan ohitettu perinnönjaossa silloin kun isoäitini kuoli.

Äitini luopui perinnöstään, jottei isoäitini talokin olisi mennyt samaa tietä kuin hänen omansa. Enoni teki puolestaan samoin. Ja koska tätini oli jo kuollut, isoäitini laitettiin kuolinvuoteellaan allekirjoittamaan testamentti veljieni ja serkkujeni hyväksi.

Miksi minut sitten ohitettiin? Sitä olen pohtinut kaikki nämä vuodet. En siksi, että olisin kovasti omaisuuden perään. Enemmänkin vain haluaisin tietää siihen syyn.

Anna kertoi minulle omat päätelmänsä. Hänen mukaansa näin meneteltiin, jottei minun intialainen aviomieheni ja meidän yhteiset lapsemme saisi sanavaltaa suomalaisen kiinteistön omistuksessa.

Tämä selitys tuntui minusta todella ontuvalta ja tuulesta temmatulta, sillä enhän minä edes ollut mennyt naimisiin. Saati sitten että olisin saattanut maailmaan lapsia. Sitä paitsi, kyse ei ollut mistään miljoonanomaisuudesta, vaan rapistuneesta kiinteistöstä pikkukaupungissa Pohjanmaalla.

Jos minulta olisi asiaa kysytty olisin hyvinkin voinut harkita sinne muuttamista. Meillä maailmanmatkaajilla on tapana palata juurillemme.

Äitini sai elinikäisen käyttöoikeuden isoäitini kiinteistöön, jonne hän muutti asumaan Kyöpelin puolelta. Hän maksoi asumisestaan pientä vuokraa, jota ilman talo olisikin rapistunut paljon nopeammin, kuin mitä se oli tehnyt näinä liki kolmenakymmenenä viime vuotena. Hän myös maksoi omasta pussistaan pikkuremontteja joiden tarpeellisuudesta omistajat eivät päässeet yksimielisyyteen.

Vouti oli kyllä vahvasti sitä mieltä, että äitini asui liian hulppeasti, Vaasasta kun saattoi vuokrata yksiön halvemmalla. Lopulta äitini sai kuitenkin jäädä asumaan synnyinkotiinsa. Pian tämän jälkeen hänen velkansa annettiin hänelle anteeksi ja häntä velkonut pankkikin ajautui vaikeuksiin ja se myytiin lopulta ruotsalaisille.