Alman kaikki kolme lasta olivat saapuneet kukin taholtaan viettämään viimeisen joulun kotitalossaan yhdessä äitinsä kanssa. Tämä joulu oli viimeinen siksi, että joulun jälkeen Alma siirrettäisiin hoivakotiin ja hänen omistamansa omakotitalo tultaisiin myymään.
Se ei suinkaan ollut Alman tahto. Itse asiassa hän ei ollut vielä täysin tietoinen koko asiasta. Tosin hänellä ei ollut tässä asiassa päätäntävaltaa. Näin oli allekirjoituksellaan varmistanut häntä tutkinut lääkäri, ja tätä päätöstä puolsivat hänen jälkeläisensä, jotka jo ahnaina odottivat suuren omakotitalon myyntiä ja tulevaa perintöään.
Viimeinen joulu kotona oli poikkeuksellinen, koska Alman lapset, Armas, Lyyti ja Aimo, eivät olleet enää vuosikymmeniin matkustaneet jouluksi kotikaupunkiinsa, joitain harvoja kertoja lukuun ottamatta. Alma oli ollut yksin aina siitä lähtien kun Kustaa kuoli viisitoista vuotta aiemmin. Ainoana seuranaan hänellä olivat seurakunnan pappi, kanttori ja seurakuntakodin kaksi R:ää – Riitta ja Raija, sekä viime vuosina kodinhoidon thaimaalaisnaiset.
Alma oli muistisairas. Hänelle jokainen uusi päivä oli uuden alku, seuranaan vain muistot lapsuudesta, lastensa syntymät ja joitakin hajanaisia muistikuvia opiskeluajoilta Helsingissä.
Hän eli yhä yhteiseloa Kustaansa kanssa. He kävivät aamiaispöydässä pitkiä keskusteluja, kunnes Alma havahtui siihen, että mies olikin jo kiirehtinyt työpaikalleen tupakkatehtaalle.
Iltaisin he katsoivat yhdessä tv-uutiset ja jakson jostain englantilaisesta sarjasta, eikä silloin juuri puhuttu. Tämän jälkeen molemmat panivat maaten, kumpikin omalle puolen petiä. Samalle puolen ja samaan sänkyyn, jossa he olivat nukkuneet aina siitä lähtien, kun heidät vihittiin ja he muuttivat ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Tosin koti oli tuolloin toinen kuin nyt.
”No mikäs tuuli teidät tänne lennätti?” Alma päivitteli Lyytin ja Torstin kolistellessa sisälle verannan rappusia raskaine kantamuksineen.
Hän halasi tytärtään äidillisen pontevasti, ja heti perään tämän puolison, kun mies oli ensin laskenut verannan lattialle kaksi suurta Prisman kestokassia täynnä juomia ja elintarvikkeita.
”Me tultiin viettämään joulua”, Torsti sanoi ja istui penkille riisumaan lumisia talvisaappaitaan.
”Jokos nyt on joulu?” Alma kysyi ihmeissään.
Armas ja hänen vaimonsa Vieno saapuivat tuntia myöhemmin. He toivat edellisenä yönä paistamansa ja yhäkin lämpimän joulukinkun, sekä konjakkipullon, jonka Armas laittoi ihailtavaksi ruokasalin vitriinikaappiin.
”Mitenkäs tekin tänne tulla tupsahditte?” Alma päivitteli.
”No kun nyt on joulu”, Vieno selitti etsiessään keittiön kaapeista tarjoiluvatia, joka olisi kyllin arvokas hänen joulukinkulleen.
”Jouluko nyt jo on? Vastahan me poltettiin kokkoa Luodolla.”
”Äiti, ei Luodon mökkiä oo ollu enää vuosiin. Säähän myit sen jälkeen kun isä kuoli.”
”Niinkös minä tein?”
Alma näytti miettivän kovasti ja kysyi sitten: ”No, entäs Kustaan verkkovene? Käyttääkö sitä kukaan enää?”
”Äitii! Jos et ny viittis jankuttaa aina tota samaa. Kyllä sä tiedät, et se poltettiin kokossa jo sillon kun me oltiin pieniä.”
”Niinkö. Siinä oli niin hyvä moottorikin. Oikein kolmipyttyinen Wickström. No, meneehän niitä laivojakin.”
Aimo tuli valmiiseen pöytään, kuten hänellä oli aina ollut tapana. Lennot kuulemma myöhässä ja kommunikaatio vaikeuksien vuoksi taksikuski oli vähällä ajaa hänet väärään kaupunkiin.
”Hyvää joulua kaikille. Etenkin sulle äiti. Kattokaas mitä mä toin, perinteisen ranskalaisen joulukakun. Sen nimi on Pannetone.”
Kun Alma halasi nuorimmaistaan, näki heti, että äidillä ja Aimolla oli aivan erityinen suhde.
Aimo kertoi tulleensa suoraan uusimman elokuvansa kuvauksista Korsikalta, samalla kun hän availi viinipullon toisensa perään yhtä tottuneesti kuin ranskalainen bistroisäntä.
Armas väitti taas – kuten aina hän aina teki – että Aimon henkilöhahmot olivat jäykkiä ja epäuskottavia. Edes juopot eivät osanneet juoda luontevasti.
Väittely jatkui joulupöytään asti, kunnes Alma katkaisi sen sanomalla: ”Maistakaas nyt tätä rosollia. Tein sen isotädin reseptillä ihan teitä varten. Sen salaisuus on sinapissa.”
Keskustelu loppui kuin seinään. Kaikki läsnäolevista tiesivät, että Vieno oli ostanut rosollin City-marketista. Eikä mitään isotätiä tiettävästi ollut olemassakaan.
Almallakin oli hieman epäilevä ilme kasvoillaan. Ehkä hän huomasi itsekin erehtyneensä, ja vaihtoi siksi puheenaihetta.
”Muistattekos te sen joulun kun satoi lunta niin, että liiterin katto romahti ja sähköt menivät poikki koko kaupungista. Lunta oli niin kosolti, että joulupukki ajoi meiltä lähtiessään rekensä jokeen, ja naapurin isännän piti mennä hinaamaan sen ylös traktorilla.”
”Ei se kyllä ihan noin menny”, Armas sanoi. ”Ei se katto jouluna sortunu. Se tapahtu helmikuussa. Eikä ne sähköt sen vuoksi katkennu, vaan syy oli vuoden 1977 sähkölakko.”
”On se hyvä kun jollakulla on faktat hallussa”, Vieno sanoi.
Hän ja Armas työskentelivät samassa lakiasiaintoimistossa Helsingissä, missä he olivat alunperinkin tavanneetkin. Heillä molemmilla oli pakkomielteenä puuttua toisten huolimattomuuksissaan lausumiin pikkuseikkoihin ja korjailla virheellisiä faktatietoja. Se oli ärsyttävää mutta muut olivat jo oppineet jättämään tällaiset huomautukset omaan arvoonsa.
”Sen mä kyllä jotenkin muistan, et se joulupukki ajo risteyksestä ulos”, Lyyti sanoi. ”Mut mulla ei oo pienintäkään käsitystä, minkä ikäinen mä silloin olin.”
”Naapurin isäntä se oli, eikö mikään joulupukki. Äänestäkin sen kuuli. Ja viinalle se haisi ku trokarin kosla. Siitäkin sen tunnisti. Mua niin hävetti, kun sä Lyyti istuit sen syliin ja kerroit kuinka kiltti tyttö sä olit ollu.”
”Niin ja sää menit sohvan taa piiloon.”
”Sitten se anto meille ne samat lahjat, joita me oltiin jo käyty jo kurkkimassa isän ja äidin vaatehuoneessa.”
”Miks mä en muista tollasta ollenkaan?” Aimo kysyi.
”Sää olit niin pikkunen vielä. Nukuit, söit ja paskansit, niinku isä aina sano.”
”Mää olin naapurin Jarmon kanssa kattomassa kun ne hinas Mersun joesta. Ukko päästeli ärräpäitä, kun selvis, että sen palkkiopullot oli menny tuusannuuskaks.”
”Et sä Aimo sit muista sitäkään kun äiti puki meidät tontuiksi ja me mentiin kunnalliskotiin viemään lahjoja vanhuksille. Sä nukuit pärekorissa lahjapakettien alla. Äiti oli pukeutunu joulupukin muoriksi ja sillä oli suuri puulusikka vyöllä. Mua niin hävetti. Joulupukin muori! Joulupukkihan sen olis pitäny olla. Luuliko äiti et ne vanhukset oli ihan tyhmiä?”
”Luulitko Alma?” Torsti kysyi ja nauroi katketakseen. Lyytin kertomus oli ollut varsin kuvaileva aina ilmeitä myöten.
Alma ei vastannut. Hänen silmänsä liikkuivat. Selvästikin hän eli mielessään muistoja lapsuutensa jouluista.
”Entäs se äidin jääkinkku? Muistattekste sen?”
”Mikä ihmeen jääkinkku?”
”Sillon ennen kinkut ostettiin tuoreina ja pantiin suolaantumaan ennen joulua. Sit tuli pakastekinkut, ja isä osti sellasen.
Äiti paisto sen niinku oli aina tehny. Ihan hieno se oli sinappi ja korppujauho kuorrutuksella, ja neilikoilla, mutta sisältä ihan raaka.”
”Hahhah, ja iskä nimitti sen jääkinkuksi.”
”Äiti väitti et ihan hyvää se on, ja söi hampaat irvessä.”
”Joulun jälkeen me sit syötiin viikkotolkulla lihamakaronilaatikkoa, lihapiirakkaa, lihasoppaa, pyttipannua, ja mitä ikinä äiti vain keksikään siitä kinkusta tehdä.”
”Isä tulee junalla rintamalta”, Alma huudahti yhtäkkiä ja nousi seisomaan. ”Meidän pitää mennä rautatieasemalle vastaan.”
Keskustelu taukosi. Vieno ja Torsti katsoivat ihmeissään anoppiaan. Tämä taas katseli hämmentyneenä ympärilleen ja kohdisti viimein katseensa Aimoon ja sanoi: ”Menepäs sinä Matias lämmittämään sauna, jotta isä pääsee syöpäläisistä eroon, ennen kuin astuu tupaan.”
Matias oli Alman veli, joka oli kuollut kymmenen vuotta aiemmin. Sisaruksia oli ollut kaikkiaan kuusi, ja Alma nuorimpana oli heistä ainoa, joka yhä eli.
”Äiti! Matias on kuollu. Kyllä sä sen tiedät. Olit itse hautajaisissa.”
”Niinkö? Mihinkä hän kuoli?”
”En tiedä. Kai sillä joku sairaus oli.”
Vaimonsa nalkutukseen hän kuoli, Armas ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen.
Aterian päätteeksi he siirtyivät salin puolelle, ja Armas korkkasi tuomansa konjakkipullon.
Alman silmiin alkoi nousta läsnäolevampi katse, samalla kun kimalteleva neste hänen böömiläislasissaan hupeni.
Keskustelun lomassa, jaettiin joululahjoja. Alma sai Armakselta ja Vienolta ylellisen aamutakin, joka varmaankin tulisi olemaan hoivakodin mummojen kateuden aihe. Lyyti ja Torsti olivat hankkineet äidille yöasun, ja Aimo oli ostanut pehmeän ja lämpimän torkkupeiton sekä suuren rasiallisen suklaakonvehteja.
”Minullakin on teille joululahja. Se on teille kaikille yhteinen. Sitä on nääs vähän vaikea jakaa kolmeen osaan, sillä se on taulu.
Tai ehkä sen voisikin leikata kolmeen osaan. Yksi pala kullekin. Mutta se ei olisi enää sama asia, eihän?” Alma sanoi ja nauroi.
Syntyi syvä hiljaisuus. Tilanne oli hämmentävä ja epätodellinen. Ei niinkään siksi mitä Alma oli juuri sanonut, vaan siksi, miten hän sen sanoi. Näytti siltä, kuin muistisairaus olisi äkisti pyyhkiytynyt pois ja äiti olisi jälleen oma entinen itsensä. Leikkimielinen ja hieman salamyhkäinen. Sellainen josta ei aina tiennyt puhuiko hän totta vai ei.
”Kysykääs äidiltä”, isällä oli ollut tapana sanoa, kun he utelivat sellaista, jota oli työläs lapselle selittää.
”Taulu? Mikä ihmeen taulu?” Lyyti sai kysytyksi.
”Menepäs sinä Aimo makuukamariin ja ripusta seinältä se taulu – Se maisemakuva sängyn jalkopäästä.”
Aimo toi olohuoneeseen kookkaan öljyvärimaalauksen puhallellen pölyjä taulun kehykseltä. Se esitti peltoaukeaa, jolla miehet niittivät viljaa ja naiset sitoivat korsia lyhteiksi. Kauempana seisoi punainen heinälato.
Ei mikään erinomainen taideteos – vain yksi tuhansien joukossa. Aina on ollut taidemaalareita joita kiinnostaa maalaisromantiikka, ja kuten tässä kyseisessä maalauksessa, Pohjanmaan lakeudet. Taulun maalanneen taiteilijan signeerauksesta ei saanut mitään selvää. Kaipa hän itsekin oli hävennyt tekelettään.
Jostain syystä taulu oli aina ollut Almalle rakas. Se oli aiemmin roikkunut olohuoneen seinällä, mutta Kustaan kuoleman jälkeen Alma oli siirrättänyt sen makuuhuoneeseensa.
Lapset katsoivat toisiaan ihmeissään. Oliko tämä taas yksi äidin muistisairauden tuottamista harhatiloista.
”Dag kuoli viime vuonna, joten nyt mikään ei estä minua kertomasta.”
Vallitsi syvä hiljaisuus. Kenelläkään lapsista ei ollut pienintäkään aavistusta siitä mitä Alma sanoillaan tarkoitti, ja kuka ihme tämä Dag oli.
”Käännäpäs se taulu toisin päin.”
Taulun takapuolta peitti ruskea suojapaperi, joka oli reunoistaan teipattu taulun kiilakehykseen liimapaperinauhalla. Taulun yläreunaan oli kirjoitettu äidin kauniilla käsialalla seuraava teksti: ”Perinnöksi rakkaille lapsilleni Armaalle, Lyytille ja Aimolle, sitten kun minusta aika jättää.”
”En minä vielä ole kuollut, vaikka toinen jalka onkin jo haudassa. Tai oikeammin pää”, Alma sanoi ja naurahti. ”Mutta annakin sen teille jo nyt.”
”Revi, Aimo, se paperi pois. Sen taulun voitte heittää roskiin, ei se ole minkään arvoinen. Sen sijaan se mikä on sen sisällä, on arvokas – ainakin minulle.”
Aimo alkoi varoen irrottaa teippausta, ja pian selvisi, että suojapaperi kätki alleen toisen kehystetyn taulun, joka sopi täydellisesti suuremman maisemamaalauksen kehyksen sisälle.
”Ole nyt varovainen, ettei se vain vahingoitu”, Alma sanoi. Hänen äänessään oli nyt se sama äidillinen paatos, jonka he kolme muistivat lapsuudestaan.
Pienempi taulu oli kiinnitetty puukiiloilla suuremman taulun kehykseen, ja Aimo joutui vääntämään veitsen kärjellä, jotta sai sen irrotetuksi.
Maalaus jonka Aimo otti esiin, esitti nuorta naista makaamassa alasti rantakalliolla. Se oli maalattu levein, voimakkain siveltimenvedoin tavalla, joka häivytti yksityiskohdat valon ja värien yltäkylläisyyteen. Vaikutti aivan siltä, kuin se olisi maalattu vasta eilen, niin kirkkaita taulun värit olivat.
Laineiden heijastamat valonsäteet leikittelivät naisen vaalealla iholla, hiuksista saattoi päätellä, että tämä oli juuri noussut kalliolle uituaan ensin järvessä, ja taiteilija oli jollakin tavoin saanut ikuistettua hänen silmiinsä ilkikurisen katseen, joka kertoi paljon enemmän kuin mitä sanoin saattoi kuvailla.
Yksityiskohtien niukkuudesta huolimatta, ei jäänyt epäselvyyttä siitä, kuka tämän maalauksen nuori nainen oli. Lapset olivat kyllin usein nähneet perhekuvapotretit salin lipaston päällä, tietääkseen miltä heidän äitinsä nuoruudessaan näytti.
”Minun täytyy nyt tehdä teille tunnustus”, Alma sanoi antaen katseensa kiertää lapsesta toiseen. Nämä katsoivat lähes kirjaimellisesti suu auki vuoroin maalausta ja vuoroin äitiään.
”Kesällä 1945 tapasin norjalaisen taideopiskelijan, joka oli tullut Suomeen Akseli Gallen-Kallelan ja Eero Järnefeltin innoittamana. Maailmansota oli juuri päättynyt, ja elettiin rauhan ja ystävyyden aikakautta.
Hän oli meillä vuokralaisena muutaman viikon ja maalaili päivät pitkät verkkoveneitä kalasatamassa, sekä rannalla leikkiviä lapsia.
Dag hänen nimensä oli. Dag Thorsen.”
Vanhat muistot häivähtivät Alman kasvoilla.
”Minä istuskelin joka päivä katselemassa sitä kun hän maalasi, ja sillä tavoin me tutustuimme. Norja kuulosti minusta ylväämmältä kuin ruotsin kieli, vaikka joskus oli hieman vaikea ymmärtää hänen sanojaan.
Ja niin minä sitten rakastuin häneen.
Kun Dag lähti Kolille, minä karkasin hänen mukaansa. Vuokrasimme hirsimökin järven rannalta ja siellä hän maalasi tämän taulun.
Lopulta kuitenkin koitti aika palata takaisin koulunpenkille, kumpikin meistä tahoillemme.
Muistan vain, että erotessamme itkin kovempaa kuin mitä isäni minulle raivosi. Me emme enää koskaan tavanneet, mutta lähtiessään Dag lahjoitti minulle tämän taulun muistoksi yhteisestä kesälomastamme.
Kun sitten valmistuin ylioppilaaksi, aloin seurustella paperossitehtaan patruunan pojan kanssa. Me menimme naimisiin muutamia vuosia myöhemmin. Ja sitten synnyitte te kolme.
Ei mutta nyt minun kyllä pitää mennä tarpeilleni,”
”Mä googletin sen taiteilijan”, Vieno sanoi ahneuden kiilto silmissään. ”Ton teidän joululahjataulunne arvo voi olla miljoonia. Yks tän taiteilijan varhaisista työstä on myyty huutokaupassa kymmenellä miljoonalla – eurolla siis.”
Kaikki kolme lasta alkoivat kilvan etsiä tietoa äitinsä nuoruudenrakastetusta, eikä kukaan heistä nähnyt Almaa, ennen kuin tämä, pysähtyneenä salin ovelle, kysyi: ”Mikäs puhuri teidät on tänne lennättänyt.”
”Me tultiin viettämään joulua sun kanssa, äiti.” Lyyti sanoi.
”Joulukos nyt jo on? No, hyvää joulua vain sitten itse kullekin. Minä panen nyt maate kamarin puolelle. Älkää valvoko pitkään. Huomenna on koulupäivä.”
