Hetteitä

Vihreää merenrantaheinikkoa täplittivät harmaat kivenmurikat. Jotkut kivistä olivat jokseenkin kurpitsan kokoisia, toiset näyttivät siltä, kuin harmaakarvainen lammas olisi käynyt makuulle mättäiden väliin. Sinne tänne oli ajautunut kuolleita korsia ja ajopuunkappaleita, sekä auringon haalistamia muovipulloja sekä muuta roinaa.

Kauempaa katsottaessa rantaniitty vaikutti pehmeältä kuin pihanurmi. Se houkutteli kävelylle kohti ulompana siintävää avovettä, missä joutsenpariskunta ulkoilutti viittä harmaata poikastaan. Mutta se ei olisi ollut hyvä ajatus, sillä vaikka näyttikin tasaiselta ja helppokulkuiselta, se oli todellisuudessa petollinen ja täynnä ansoja. Kivet olivat vaarallisen liukkaita ja mättäät kätkivät mutaisia syvänteitä, joihin jalka saattoi upota aina reittä myöten.

Näin aurinkoisena loppukesän aamuna, rantaniitty näytti Birgitistä sydäntä sykähdyttävän kauniilta, ja toi hänen mieleensä tuhansittain muistoja lapsuusvuosien pitkiltä ja aurinkoisilta kesiltä. Lapsena heillä oli tapana juoksennella kiveltä kivelle ja kilpailla siitä, kuka uskalsi loikata niille uloimmille. Katsellessaan tätä maisemaa kallionlaelta, Birgit huomasi ihmeekseen, että se muistutti tavattomasti tuvan seinälle ripustettua ryijyä, jonka isoäiti oli nuoruudessaan kutonut, ja joka oli roikkunut seinällä aina siitä lähtien.

Kauempana laakeaa maisemaa rikkoi kaksi suunnattoman suurta kivenlohkaretta. Niin suurta, että ne olivat ainakin kahden aikuisen miehen korkuisia. Mistä ihmeestä sellaiset lohkareet olivat aikojen alussa rojahtaneet juuri heidän rantaansa, Birgit oli usein lapsena pohtinut. Toisen he olivat ristineet Åkeksi, koska se muistutti etäisesti kalastaja Åken kasvojen profiilia, terävine luomineen ja kotkannenineen. Toinen oli nimeltään Ämmä. Se taas näytti kumaraselkäiseltä muorilta leveine hameineen.

Birgit kohotti kameransa ja suuntasi sen kohti Åken uurteisia kasvoja. Juuri silloin suuri merilokki liukui etsimen ruudulle. Kymmenen kuvan sekuntivauhdilla kamera raksutti kuvasarjan, jossa lokkivanhus laskeutui taidokkaasti kivenmurikalle, Åken hiusrajaan. Se taitteli mustat siipensä kupeilleen ja tarjosi kuvaajalle itsestään täydellisen profiilin tuimine katseineen ja jykevine nokkineen. Tottunein liikkein Birgit etsi zoomilla täydellisen rajauksen, valitsi lähes suurimman aukon ja tarkensi kameran merilokin valkoiseen rintaan, ja teki tuon kaiken samanaikaisesti. Laukaistuaan ensimmäisen kuvan, hän otti vielä muutaman lisää eri valotusarvoilla, ja katsoi vasta sitten ottamiaan kuvia. Kuten useimmiten viime vuosina, hän oli tyytyväinen tulokseen, mutta jatkoi kuitenkin vielä kuvaamista, tietäen, että joskus sattuma sai aikaan parempia kuvia, kuin mihin valokuvaaja kaikella ammattitaidollaan kykeni.

Hänen nuoruudessaan vesi oli ympäröinyt Åkea ja Ämmää. Birgit muisti soutaneensa niiden ympäri Johanin kanssa. Mutta nyt ne seisoivat kuivalla maalla. Rantaviiva ei ollut enää siinä kallion kupeessa, missä Birgit muisti sen lapsuudessaan olleen. Isä oli raivannut valkaman kohtaan, jossa kallio muodosti askelmia ja rakentanut lankuista laiturintapaisen. Valkamaan mahtuivat vierekkäin isovene ja ruuhi. Nyt ei laiturista ollut enää jälkeäkään, eikä valkamasta. Eikä mitään venettä saisi tuotua rantaan lähimaillakaan. Maa oli vallannut meren itselleen.

Tämä oli se maisema, jonka Birgit oli nyt päättänyt nimetä omakseen, palattuaan synnyinkonnuilleen neljännesvuosisataisen maailmanmatkansa päätteeksi. Niin vähän oli muuttunut täällä viimeisellä rannalla, mutta samalla niin tavattoman paljon.

Kyläkauppa oli suljettu ja kauppiaan asunto oli tyhjillään. Se oli kauppa, johon Birgit oli pyöräillyt Johanin kanssa, ostamaan isoäidiltä saamillaan penneillä lakritsipatukoita. Niiden värilliset käärepaperit toimivat setelirahoina heidän leikeissään. Valomainos kaupan seinällä, oli rikkoutunut, mutta yhäkin siitä saattoi lukea sanan: Valio. Uusi kauppa oli naapurikylässä. Eikä näitä kyliäkään ollut oikeasti enää olemassa, vaikka nimet silti säilyivät. Ne oli kaikki liitetty kaupunkiin jo aikoja sitten. Nyt kunnantalolle piti ajaa neljänkymmenen kilometrin matka. Auto piti olla, ei sitä muuten minnekään päässyt.

Täällä ei ollut palveluita, ei postia, ei baaria, eikä kyläkoulua. Kyläraitti oli hiljaisempi kuin koskaan. Paitsi sunnuntaiaamuisin, jolloin mummoja ja vaareja nousi kivenkoloista ja pellonojista kerääntyäkseen kirkonmäelle jumalanpalvelukseen. Mutta kaikesta huolimatta, juuri tänne Birgit oli päättänyt asettua asumaan, karistettuaan Jerusalemin pölyt harteiltaan.

Hän ostaisi lampaita ja perustaisi lammastilan. Vanha navetta hoitaisi lampolan virkaa – ainakin näin aluksi. Myöhemmin sitten nähtäisiin, kuinka liiketoiminta laajenisi. Merenrantaniitty saisi luvan muuttua lammaslaitumeksi. Miksi ei, olivathan kaikki naapuritkin panneet vesijättömaansa ylämaankarjalle, joka tallasi ja paskoi pilalle arvokkaan ja omaleimaisen ekosysteemin. Sinne niitä mahtuisi hänenkin mailleen tuhansia mäkättäjiä – vähintäänkin.

Hän ostaisi muutaman lammaskoiran – sellaisen pitkäkarvaisen englanninlammaskoiran. Hankkisi netistä miehen, ja mikäli vielä kykenisi, muutaman rasavillin kakaran juoksentelemaan pitkin maita ja mantuja. No saihan niitä adoptoituinakin, jos ei oma kroppa enää pelittäisi.

Suunnitelmat olivat selkeän yksinkertaiset. Toteutettavissa askel askeleelta, vaikka paljon työtä se vaatisi. Pihamaa oli raivattava. Metsät hoidettava. Puolilaho torppa kunnostettava. Mutta se kaikki oli jotakin konkreettista, johon saattoi tarttua, ja josta ennen kaikkea sai tyydytystä, kun työ olisi tehty. Toisin kuin se Pulitzer, joka kylläkin toi mainetta ja kunniaa – ja miksei rahaakin – mutta aina, kun hän katsoi kuvaa, mieleen nousi kaikki se kauheus, joka pikkutytön silmistä kuvastui.

Birgit laski vanhan ja paljon maailmaa nähneen Nikon D-nelosensa moottorisahan viereen, ja istuutui tavaratilan laidalle. Hän kaivoi repustaan termospullon ja kaatoi höyryävää kahvia kuppiin. Sitä juodessaan, hän katseli arvostelevasti työnsä tulosta. Puolet lehdosta oli jo harvennettu. Rungot oli pätkitty sopivan mittaisiksi poiskuljetusta silmällä pitäen. Siihen oli mennyt koko alkuviikko, joten työtä kyllä riittäisi. Siinäpä olisi polttopuita muutamaksi vuodeksi. Ei nyt vielä ensitalveksi, mutta seuraavaksi.

Rainer varmaan suostuisi ajamaan ne pihaan, jos vähän suostutteli. Olihan hän tehnyt yhtä sun toista Birgitin auttamiseksi – ainakin aluksi. Piti vain toivoa, että mies olisi ajokunnossa. Hänelle tuo viina kun tuntui niin kovasti maistuvan. Eipä silti, ei Birgit itsekään pulloon sylkäissyt. Heillä oli ollut ratkiriehakkaita saunailtoja, ennen kuin Birgit oli saanut oman saunansa piipun muuratuksi, ja vielä sen jälkeenkin.

Rainer lauleskeli juovuspäissään ruotsiksi surumielisiä kappaleita, jotka hän oli oppinut joskus ennen sotia. Hänellä oli – se oli myönnettävä – syvä ja vivahteikas lauluääni. Oli kuulemma joskus viisikymmenluvulla oikein esiintynytkin Ruotsissa. Birgit lauleskeli israelilaisia lauluja, joita Nava oli hänelle opettanut. Niissä oli hyvä rytmi, ja he säestivät laulantaa vihdanläiminnällä. Suomalaisista lauluista hän ei muistanut ainuttakaan. Päätteeksi, Rainer vihtoi Birgitin ja Birgit puolestaan Rainerin, minkä jälkeen olikin hyvä istua verannalle katselemaan sarvipäitä aitauksessaan, ja ihailemaan auringonlaskua.

Juotuaan kahvin ja ruuvattuaan kupin termospullon korkiksi, Birgit nousi ryhtyäkseen töihin. Ensiksi hän viilasi terän. Se oli jossain vaiheessa karahtanut kiveen, ja yksi hammas oli vioittunut. Pitäisi varmaan vaihtaa koko ketju, hän ajatteli. Täytyypä muistaa seuraavalla kauppareissulla. Vaikka olihan hän ajatellut samaa jo ennen edellistäkin matkaansa keskustaan. Birgit kiersi bensakorkin auki ja kaatoi tankin täyteen. Sitä loiskahti auton tavaratilaan. Olisi pitänyt olla varovaisempi hän harmitteli, nyt auto haisisi bensalta monta päivää.

Laittaessaan korkkia kiinni, Birgit näki peruutuspeilistä, että joku käveli pellon poikki häntä kohti. Kävelytyylistä näki heti, että tulija oli Rainer. Miehellä oli pitkä askel ja hyvä ryhti, aivan toisin kuin monilla ikäisillään. Häntä oli vaikeata uskoa kahdeksankymppiseksi. Sanoivat että Rainer oli nuorena ollut kuin itse Tauno Palo. Naisten housut kastuivat jo pelkästä katseesta. Olikin siis outoa, ettei hän ollut löytänyt itselleen vaimoa. Saattoihan olla, että rima oli liian korkealla. Pahat kielet taisivat kyllä kertoa, että Rainerin torpalla oli juossut hameväkeä kaikki nämä vuodet, jotka hän oli kylällä asunut, otettuaan perintömaat haltuunsa isänsä kuoltua.

Mitähän miehellä mahtaa mielessä olla, Birgit ajatteli, ja nosti kätensä tervehdykseksi. Rainer ei tervehdykseen vastannut. Mahtoi olla vieläkin vihainen siitä viimekertaisesta. Hän oli tunnettu äkkipikaisuudestaan, mutta nyt ei ainakaan siitä enää voinut olla kysymys. Monet kylällä hieman pelkäsivätkin Raineria. Ihmekös tuo, kun tällä oli tapana kävellä haulikko selässä pitkin kyläraittia. Monia pelotti jo pelkkä aseen näkeminen.

Birgit ei näihin säikkyihin kuulunut. Aseita hän oli tottunut näkemään jo pienestä asti. Isä oli innokas metsästäjä ja oli opastanut tytärtään aseenkäytössä yhtä lailla kuin Johaniakin. Birgitin uravalintana oli ollut mennä poliisikouluun, ja olisi hän käynyt armeijankin, mikäli se hänen aikanaan olisi ollut mahdollista.

Poliisina hän ehti kuitenkin työskennellä vain muutaman vuoden, kun valokuvaaminen vei hänet mennessään. Ensin Afganistaniin, ja sieltä Iranin kautta Israeliin. Tarkalleen ottaen hänet vei mukanaan ruotsalainen sotakirjeenvaihtaja Anders, johon Birgit tutustui lomamatkallaan Egyptissä.

Suhde Andersiin oli lyhyt mutta kiihkeä. Sen kestäessä Birgit huomasi pitävänsä paljon enemmän valokuvaamisesta, kuin miehestä – tai miehistä ylipäätään. Anders oli miehekäs ja osasi käyttäytyä kuten kavaljeeri ikään, mutta hän joutui pönkittämään heikkoa itsetuntoaan huumaavilla aineilla. Paineen alla, hän muuttui itsekkääksi ja väkivaltaiseksi, kohdellen kaikkia läheisiään, kuin nämä eivät olisi paskankaan arvoisia.

Birgit kuvitteli usein mielessään tilanteen, jossa he olisivat kahdestaan palavassa lentokoneessa, jossa oli vain yksi laskuvarjo. Hän oli varma siitä, että Anders, katumusta tuntematta, ottaisi sen itselleen, keinoja kaihtamatta.

Iranissa Birgit tutustui ruotsalaiseen Ullaan, ja samoin kuin oli käynyt Andersinkin kohdalla, heidän välilleen syttyi kiihkeä suhde. Tosin tällä kertaa se kesti paljon pidempään.

Ulla teki juttuja useille ruotsalaisille ja kansainvälisille uutistoimistoille. Hän oli jo vuosia toiminut kirjeenvaihtajana maailman eri kriisialueilla. Ei suorastaan sotatoimialueilla, mutta kuitenkin hyvin lähellä niitä. Ulla kirjoitti sodan runtelemasta maasta, kärsivistä siviileistä ja haavoittuneista sotilaista.

Kerran Ulla sanoi, että hän oli nähnyt elämänsä aikana niin paljon kuolleita, että jos ne kaikki pinottaisiin samaan paikkaan, niin niistä muodostuisi kasa, joka olisi korkeampi kuin Eifel torni. Ei hän kertonut sitä ylpeilläkseen tai saadakseen huomiota – hän ei ollut sellainen. Ulla kertoi tämän vain siksi, että hän oli umpijuovuksissa, ja siksi, että kaupunkia jossa hän oli edellisenä päivänä haastatellut sairaalahenkilökuntaa, oli yöllä pommitettu. Kuka oli pommittanut ja miksi, sillä ei ollut väliä, mutta sillä oli, että koko sairaala oli tuhoutunut.

Ulla sai Birgitin ymmärtämään, mikä valokuvaajan työssä oli tärkeintä, ja osoitti ne kohdat, joissa hänen olisi petrattava. Birgit ei ollut saanut koulutusta valokuvaajana. Se mitä hän tiesi, sen kaiken hän oli itse oppinut. Mutta lopulta, hän oli törmännyt samaan, mihin niin monet muutkin. Paremmilla välineillä ei saanut parempia kuvia. Vaikka kuinka paljon rahaa sijoittaisi laitteisiin, se ei kuitenkaan taannut parempaa lopputulosta.

Selittäessään, millaisia kuvia hän kulloinkin juttuihinsa tarvitsisi, Ulla sai Birgitin näkemään ihmiset ja tapahtumat, jotka suorastaan vaativat tulla ikuistetuiksi kameran muistikortille, sen sijaan, että hän vain tiirailisi objektiivin läpi, miettien oikeaa linssivalintaa ja valotusta. Näin heistä tuli työpari.

He muuttivat yhteen asumaan Ullan ahtaaseen asuntoon Teheranissa. Seuraavat viisi vuotta olivat työntäytteistä aikaa. He matkustelivat paljon ja tekivät töitä kuin hullut. Rahaakin tuli sen verran, että sillä saattoi elää hyvin, Iranin hintatasolla.

Mutta oikeastaan he eivät tunteneet muita kuin ulkomaalaisia virkaveljiä ja bisnesmiehiä. Ulkomaalaiset elivät maassa aika suljettua elämää. Pohjoismaalaiselle blondille ei ollut helppoa sulautua yhteisöön, eikä varsinkaan, jos oli satakahdeksankymmentä senttinen – siis monia miehiä pidempi. Ullaa elämä eristyksissä vaivasi enemmän kuin Birgittiä. Hän puhui aina vain useammin Östersundista ja mökistään Storsjönin rannalla. Eräänä päivänä Ulla ilmoitti, että nyt hänelle riitti. Hän painuisi ensimmäisellä lennolla Arlandaan, keskittyisi paapomaan sisarensa lapsia, ja kirjoittamaan kirjaansa jostakin niistä loppumattomista Lähi-idän kriiseistä joita hän oli ollut todistamassa.

Tietenkin Ulla maanitteli Birgittiä mukaansa.

”Siellä me elettäisiin kuin herran kukkarossa. Kansankoti pitää kyllä huolen omistaan. Roudataan Absolutia Systemistä, nautitaan yöttömistä yöistä ja tapetaan hyttysiä.”

”Onko sulla siellä saunaa?” Birgit kysyi.

”No ei tietenkään. Se on teidän finskien haihatuksia, se.”

”No en mä sitten.” Birgit sanoi.

Totta puhuen, he alkoivat olla aika lailla kyllästyneitä katsomaan toistensa naamoja. Ulla pakkasi laukkunsa ja Macinsa ja säkillisen muistitikkuja, ja toteutti sen, minkä oli uhannut tekevänsä.

Elämä Teheranissa ilman Ullaa ei enää ollut minkään arvoista. Hetken Birgit mietti, lähtisikö sittenkin Ullan perässä Storsjönin rannalle, tai kenties Suomeen. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta, mutta lähdettävä oli silti. Puoli vuotta harhailtuaan, Birgit päätyi lopulta Jerusalemiin. Siellä hän tutustui Navaan.

Birgit ei juurikaan pitänyt yhteyttä sukulaisiinsa. Joskus hän puhui puhelimitse veljensä Johanin kanssa, muta vain hyvin harvoin. Ei siksi, etteivätkö he olisi väleissä, ei vain oikein ollut mistä puhua. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän ja Johan olivat tavanneet ainoastaan kolme kertaa.

Erään joulun Birgit ja Nava olivat viettäneet Johanin vastavalmistuneessa ökytalossa Sipoossa. Kumpikin oli tiennyt jo ensimmäisen päivän päätteeksi, ettei se tulisi toistumaan. Birgit ja Johanin vaimo Eva eivät tulleet toimeen keskenään. ”Te olette niin kovin erinapaisia persoonia”, Johan sanoi jouluaterian päätteeksi, kun he istuivat takan edessä juomassa portviiniä ja katselemassa kuinka lapset availivat joululahjojaan. Se kuulosti kovin tieteelliseltä, mutta sellaiseltahan Johan oli aina kuulostanut. Tai ainakin siitä lähtien, kun hän voitti peruskoulun tiedepalkinnon. Vaikka ehkä se oli vain kuvittelua. Todellisuudessa Birgit oli aina salaa ihaillut veljeään.

Evan kasvojen ilmeestä tuon lausahduksen saattoi lukea seuraavalla tavalla: ”Niin, minä olen filosofian maisteri, ja sinä puolestasi tuollainen koditon maailmanmatkaaja, tyhjäntoimittaja ja kaikenlisäksi lesbo.”

Mikäli Birgit olisi joutunut puolustautumaan näitä väitteitä vastaan, hän olisi ilomielin ominut itselleen maailmanmatkaajan arvonimen sekä myös lesbon, mutta tyhjäntoimittaja hän ei missään nimessä ollut. Pulitzerejahan ei tiettävästi filosofian maistereille jaeltu, olivatpa he sitten kuinka oppineita tahansa.

Nava ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mistä muut puhuivat, muta hän kyllä huomasi jännitteen Birgitin ja Evan välillä. Nava oli kovin herkkä aistimaan toisten tunnetiloja. Hänen kovan kuorensa alla asusti herkkä ja tunteellinen juutalaisnainen. Nava oli sitä paitsi joutunut tekemään paljon uhrauksia elämässään, voidakseen elää haluamallaan tavalla, paljon suurempia kuin Birgit. He olivat outo pari. Birgit, satakahdeksankymmentä senttinen lyhyttukkainen ja lihaksikas blondi, ja Nava puolestaan pieni mutta jäntevä nainen, jolla oli tyypillistäkin tyypillisemmät juutalaisen kasvonpiirteet.

Äiti nökötti pöydän päässä omissa maailmoissaan, eikä osallistunut keskusteluun. Aina välillä hän muisti kysyä, missä oltiin ja joko pian lähdettäisiin kotiin, kun elikot pitäisi ruokkia ja lypsää.

Viisi vuotta aiemmin, kun Johan oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan, sisarukset olivat tavanneet Kyproksella. Heillä oli siellä oikein hauskaa. He puhuivat lapsuudestaan ja kaikesta siitä mitä oli sen jälkeen tapahtunut. Brigit kertoi elämästään Teheranissa, matkoistaan Lähi-idässä, Etelä-Afrikassa ja Marokossa. Johan kertoi urastaan, IT-alan noususta ja tulevasta tietoteknisestä vallankumouksesta.

Puolitoista vuotta Kyproksen lomamatkan jälkeen, he tapasivat pikaisesti isän hautajaisissa. Birgitille tuli täytenä yllätyksenä, että isä oli jo pitkään sairastanut syöpää. Hän ei ollut juurikaan pitänyt yhteyttä vanhempiinsa – miksi olisikaan. Eivät hekään häneen. Sellaista se elämä oli. Jokainen etsi itse oman paikkansa maailmasta.

Ja vuosi sitten Johan oli soittanut ja kertonut äidin kuolemasta. Birgitin elämä oli tuolloin yhtä sekavaa kaaosta. Hän oli haudannut Navan vain muutamaa kuukautta aiemmin, ja siksi, istuessaan lentokoneessa matkalla Suomeen, hänestä alkoi tuntua, ettei enää välttämättä palaisikaan takaisin Jerusalemiin.

Hautajaisissa nousi esiin torppa, ja se mitä sille tehtäisiin. Omaksi yllätyksekseen Birgit sanoi muuttavansa sinne asumaan – mikäli Johanille vain sopisi.

Johan katsoi häntä kuin mielenvikaista.

”Millä sinä siellä perämailla aiot elää?” Johan kysyi ihmeissään.

”Perustan lammastilan.” Birgit vastasi, kun ei muutakaan keksinyt.

”Lammastilan? Mitä sinä lampaista tiedät?”

”Lampaat on sympaattisia olentoja, ja niiden liha on hyvää. Kaiken lisäksi niistä saa villaa”, Birgit vastasi.

Se olikin suurin piirtein kaikki, mitä hän lampaista tiesi. Mielessään Birgit näki ravintolan Ma’alot Dafnassa. Vesi nousi kielelle, kun hän vain ajattelikin grillattuja lampaankyljyksiä. Ihminen joka sanoi olevansa vegaani, ei varmaankaan ollut eläessään maistanut lammasta, sillä muutoin hän ei olisi vegaani.

Niin Birgit sitten muutti asumaan vanhaan kotitaloonsa. Vanhahan se todellakin oli. Talon oli rakentanut hänen isoisänsä äidin isä vuonna 1863 – vuosiluku oli kaiverrettu tuvan seinään.

Vasta kun oli asettunut asumaan tähän taloon, Birgit ymmärsi, kuinka askeettisesti hänen vanhempansa olivat koko ikänsä eläneet. Eteiseen oli kuusikymmenluvulla rakennettu pikkuruinen sisävessa. Se oli niin pieni, että sinne juuri ja juuri mahtui vanhanaikainen wc-istuin. Sen kansi oli musta ja keskeltä haljennut, ja sisältä se oli värjäytynyt ruskeaksi. Vastapäiselle seinälle oli kiinnitetty allas, jonka hanasta tuli vain kylmää vettä. Vesijohdolla oli tapana jäätyä, mikäli vettä ei kovimmilla pakkasilla lorottanut hanasta.

Tämä vessa-asia oli oikeastaan se ainoa epäkohta, jonka Birgit muisti lapsuudestaan. Kuinka vaikeata murrosikäisen tytön oli ollut laittaa itseään kylmällä vedellä, pienen kehyksettömän peilin edessä, neljänkymmenen watin lampun hämyvalossa. Jopa Teheranin kylpyhuoneet olivat paremmin varustettuja.

Tuon pahanhajuisen loukon Birgit purki aivan ensimmäisenä. Antoi suunnatonta tyydytystä, särkeä lekalla säpäleiksi ikäloput saniteettikalusteet, repiä seiniltä rumat sisustuslevyt ja pilkkoa kappaleiksi jätelaudoista kyhätty runko.

Sen jälkeen hän rakennutti yhteen talon huoneista, siihen jonka ikkuna antoi itään, tilavan ja valoisan kylpyhuoneen. Hän sisusti sen vähän samaan tapaan, kuin heidän kylpyhuoneensa Jerusalemissa. Seinälle hän ripusti sen suuren peilin, jonka Nava oli ostanut kirpputorilta ja restauroinut kärsivällisesti ja rakkaudella alkuperäiseen asuunsa, sekä asennuttanut siihen hiotun peililasin. Nytkin katsoessaan siitä itseään, Birgit oli näkevinään Navan alastoman ruumiin suihkun jäljiltä omaansa vasten. Peili oli ainoa huonekalu, jonka Birgit toi mukanaan Jerusalemista. Hän paketoi sen laudoista tehtyyn laatikkoon ja lähetti sen merirahtina Suomeen.

Aloitettuaan remontin, Birgit koetti pitää itsensä jatkuvasti työn touhussa. Sillä tavoin oli helpompaa unohtaa se, mitä oli tapahtunut. Näin jälkeenpäin ajatellen, muutto Suomeen oli oikeastaan ainut vaihtoehto. Birgit enää nähnyt voivansa asua kaupungissa, jossa hänen rakastettunsa oli syntynyt elänyt, ja kuollut niin traagisella tavalla.

Se oli aivan tavallinen tiistai aamu. Birgit oli kotona työhuoneessaan kirjoittamassa, kun hän kuuli naapurinmuijien keskustelevan valokuilussa. Hän erotti sanan sieltä, toisen täältä. Puhuivat pommista kauppahallissa. Birgit aukaisi uutissivuston koneeltaan, ja sai huomata, että uutinen kulki nopeammin suusta suuhun ja ikkunasta ikkunaan, kuin mihin tietotoimistot kaikesta teknologiasta huolimatta pystyivät.

Kun uutinen lopulta päivittyi ruudulle, Birgit tajusi, että isku oli tapahtunut kauppahallissa, jonne Nava oli tuntia aiemmin lähtenyt ostoksille. Se oli ollut itsemurha isku. Nainen, oli huutanut jotakin arabiaksi, ja räjäyttänyt itsensä. Vielä ei tiedetty montako uhria kaikkiaan oli, mutta joitakin kuolleita kylläkin.

Birgit oli jossain määrin tottunut näihin tämänkaltaisiin uutisiin. Eihän tämäkään isku sattunut omalle kohdalle, niin ei koskaan käynyt. Se ei vaikuttanut omaan elämään. Ne olivat arkipäivää, joihin oli vain sopeuduttava ja joiden kanssa oli opittava elämään. Mutta tällä kertaa kävi toisin. Yksi uhreista oli Nava. Hän oli haavoittunut päähän ruuvista, joita pommiin oli laitettu tuhovoiman lisäämiseksi, ja kuollut matkalla sairaalaan.

Rainer oli ylittänyt pellonojan ja noussut tienpientareelle. Hänellä oli yllään ikivanha lappuhaalarinsa. Se oli joskus ollut sininen, mutta sinistä väriä ei juurikaan enää erottanut ruoste- ja vaseliinitahrojen alta. Haalareita ei varmaankaan oltu koskaan pesty, ja Birgit oli varma, että ne pysyisivät pystyssä, mikäli ne laittaisi seisomaan seinää vasten. Rainerin olalla keikkui vanha metsästyshaulikko.

Siinä, että Rainer oli ottanut haulikkonsa mukaansa, ei ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Hän piti siitä arvovallantunteesta, jonka aseen kanssa kuljeskelu antoi. Nythän oli kai jokin metsästyskausikin jo alkanut. Täällä sydänmailla aseita näki tavan takaa. Birgit ei siitä hätkähtänyt. Hänhän oli työskennellyt sotatoimialueilla vuosikymmeniä. Aseet eivät olleet pahoja, vain niiden käyttäjät olivat. Birgit ajatteli usein, että hän oli omalla Nikonillaan saanut tuotua enemmän asiaansa esille, kuin kaikki muslimitaistelijat yhteensä.

Mutta se, mikä Rainerissa oli niin outoa, oli hänen vaatetuksensa, ja juuri se herätti Birgitissä kummastusta. Vaikka hän kuljeskelikin pihapiirissään millaisissa retkuissa tahansa, ei hän milloinkaan lähtenyt kylälle laittamatta päälleen parastaan. Hän oli maineestaan hyvin tarkka. Ja sitä paitsi, jos hän kerran oli menossa metsälle, niin olisihan hän varmaankin pukeutunut metsästysasuun, ei vanhoihin ryysyihin.

Birgit laski tankatun ja viilatun moottorisahansa kannon nokkaan ja sulki auton takaoven. Hän jäi odottelemaan Raineria, ennen kuin jatkaisi raivaustyötä, sillä miehellä näytti selvästikin olevan jotakin mielessään.

”Terve naapuri!” Birgit huusi.

Mies ei edelleenkään vastannut hänen tervehdykseensä. Mistähän tuuli nyt puhaltaa, Birgit pohti. Rainerilla oli huonot päivänsä ja ehkä tämä oli yksi niistä. Sellaisina päivinä oli parasta jättää äijä omiin oloihinsa, jottei saanut niskaansa ryöppyä kirouksia ja huoritteluja. No toisaalta, sekään ei saanut Birgitiä pois raiteiltaan, mutta se viimeviikkoinen oli kyllä mennyt hieman liian pitkälle.

Toisaalta Birgit oli antanut Rainerille anteeksi jo melkein heti. Koko asia ei ollut vaivannut hänen mieltään moneen päivään. Hän ei ollut edes muistanut sitä, ennen kuin vasta nyt Rainerin nähdessään. Olivathan he sitä paitsi olleet umpihumalassa kumpainenkin, mikä tietenkin oli melko lailla lieventävä asianhaara. Pahempiakin asioita tapahtui.

Ja mikäli Birgit oikein muisti, tilanne oli ollut lähinnä koominen. Hän muisti nauraneensa niin, että kyyneleet valuivat silmistä, vaikka ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt. Ehkä Rainer ei ottanut asiaa yhtä kevyesti kuin hän itse. Kuka tahansa muslimi hänen naapurustossaan Teheranissa, olisi oikopäätä ampunut hänet siihen paikkaan. Tai mikä pahinta, hänet olisi kivitetty julkisesti torilla. Tai ei kai nyt sentään Teheranissa. Jossain syrjäseuduilla sellaista kerrottiin yhä tapahtuvan.

He olivat kuitenkin tulleet erittäin hyvin toimeen keskenään, hän ja Rainer, kuin hyvät naapurukset konsanaan. Vaikka ikäero heidän välillään oli suuri – Rainer oli täyttänyt jo kahdeksankymmentä ja Birgit itse oli vasta puolivälissä viidettäkymmenettään – heillä ei ollut ongelmia ymmärtää toisiaan. Huolimatta siitä, että Rainer olisi voinut olla hänen isänsä, tai ehkä juuri siitä syystä, Birgit tunsi miestä kohtaan tietynlaista kaverillista kiintymystä.

Rainer ei ollut koskaan maininnut asiasta sanallakaan, mutta Birgit oli kuullut kylillä kerrottavan, että Rainer olisi uhonnut testamenttaavansa maansa, talonsa ja sarvipäänsä Birgitille, lapseton kun oli. Hänestä kun aika kuitenkin jättäisi aiemmin. Pitäkööt torppansa, Birgit oli ajatellut. Hän ei ollut niitä ihmisiä, joita maallinen omaisuus kiinnosti.

Kun Rainer nosti katseensa, Birgit näki miehen silmistä sen, mitä tulisi tapahtumaan, jo ennen kun tämä nosti haulikkonsa ja ampui. Saman katseen hän oli nähnyt aiemminkin. Se oli ontto katse, joka oli täynnä vihaa. Varmaankin myös naisella, joka tappoi Navan, oli tuo sama katse silmissään.

Yhtäkkiä Birgit näki Navan kävelevän häntä kohti pitkin rantaniittyä. Ei, hän ei kävellyt, vaan leijui vihreän hetteen yli, yli harmaiden kivien ja hänen tummat hiuksensa hulmusivat tuulessa. Mutta sitten maisema muuttui. Rantaniitty muuttui suunnattoman suureksi ryijyksi, joka ulottui aina horisonttiin asti, pehmeäksi villalangasta kudotuksi ryijyksi. Nava juoksi kohti Birgitiä ottaen tanssiaskelia juostessaan. Birgit kuuli hänen nauravan, ja hänen kasvoiltaan kuvastui ilo – jälleen näkemisen riemu.

”Tule tanssimaan kanssani”, Nava huusi ja pyörähteli niin, että hameen helmat hulmusivat.

”Niin, Birgit, tule tanssimaan meidän kanssamme”, huusivat Åke ja Ämmä, jotka pyörähtelivät Navan ympärillä, niin sulavasti kuin kivenmurikat vain voivat.

Birgit yritti nousta, mutta tunsi itsensä täysin voimattomaksi. Hän ei tuntenut lainkaan käsiään eikä jalkojaan. Sitten kuului toinen laukaus ja kaikki musteni.

Mies katsoi hetken maassa makaavaa ruumista. Hän rykäisi kuuluvasti ja sylkäisi tämän päälle. Sanaakaan sanomatta mies laskeutui kalliolta alas rantaheinikolle. Hän seisoi hetken asettaan roikottaen ja lähti sitten kävelemään hieman horjuen kohti vesirajaa. Sinne päästyään, hän istahti raskaasti suurelle kivelle.

Merilokki oli havahtunut unestaan kuultuaan terävän pamauksen, jota seurasi heti perään toinen. Se ojenteli hetken laiskasti siipiään, suki nokallaan muutaman vallattoman sulan takaisin ruotuun, ja jäi sitten majesteettisen ylväänä tarkastelemaan ympäristöään. Hieman kauempana näkyi istuvan vanha mies kivellä, aivan hiljaa ja liikkumatta. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi.

Sitten syysaamun rauhan rikkoi pamaus, ja mies kaatui selälleen hetteeseen. Merilokkivanhus levitti siipensä ja nousi raskaasti korkeuksiin, kadoten lopulta pilvienraosta pilkistävän auringon kimallukseen.