Hacerse el sueco

Kesken oppitunnin Atten puhelimesta kajahti La Valse D’Amelie Orchestral Version. Se soi aivan liian kovaa, ja kaikki kääntyivät katsomaan äänen suuntaan. Atte oli aivan varma siitä, että oli laittanut älähäiritse-tilan päälle, mutta jostain syystä puhelin nyt kuitenkin soi.

”Bed and breakfast Aurinkoranta, Atte Aurinkoinen puhelimessa”, Atte vastasi miltei kuiskaten kulkiessaan vaivautuneena penkkiriviä pitkin kohti auditorion ovea.

Vaikka kurssilla oli osallistujia covid-epidemian vuoksi vain neljäsosa siitä, mitä tilaan olisi mahtunut, Atte joutui kuitenkin ohittamaan heistä neljä lähietäisyydeltä. ”Anteeksi”, hän toisteli. Ohitettavat nostelivat jalkojaan ja käänsivät päätään poispäin toivoen ettei mahdollinen virus vain huomaisi heitä.

”Onko tämä hotelli Aurinkorannassa?” nainen kysyi selvällä suomen kielellä, vaikka puhetavassa olikin jotain murteellista. Atte ei tosin osannut sijoittaa puhujaa millekään tuntemalleen murrealueelle.

”Kyllä, mutta ei tämä mikään hotelli ole, vaan bed and breakfasti”, Atte kuiski puhelimeen.

”Kuuluu huonosti, voitteko puhua hieman kovempaa.”

”Pieni hetki, olen nimittäin koulutuksessa”, Atte selitti.

”No niin, nyt voin puhua”, hän sanoi suljettuaan vihdoin auditorion oven takanaan.

”Milloin haluaisitte majoittua?”

Vaikka hän käyttikin tällaista puhuttelumuotoa, Atte ei suinkaan teititellyt puhuessaan asiakkaille puhelimitse. Hän oli nimittäin jo saavuttanut iän, jolloin häntä nuorempien oli mietittävä pitäisikö häntä teititellä vai eikö. Atte vain yksinkertaisesti oletti, että tulijoita oli kaksi.

Kaksi heitä tavallisesti olikin, sillä B&B Aurinkorannan huoneet olivat kaikki kahden hengen huoneita. Joskus tulijat tosin yrittivät saada mahdutettua samaan huoneeseen lapsia, koiria tai jopa äidin, mutta Atte karsi kaikki tällaiset tulokkaat jo heti kättelyssä.

Joskus vieraat tosin onnistuivat huiputtamaan häntä, ja ilmestyivät paikalle pienen ihan, kiltin koiransa kanssa, joka haukkui jokaista oven kolahdusta vähintäänkin parikymmentä minuuttia yhtä soittoa, ja saattoi vieläpä raiskata viattoman, huoneen sävyyn sovitetun koristetyynyn. Tai sitten asiakkailla saattoi olla sellainen aivan ihana parikuukautinen sylivauva, josta ei tietenkään tarvinnut varausta tehdessään mainita, sillä sehän oli ikään kuin äidin jatke – jonkinlainen lisävaruste. Olihan tämä pikkuinen suuren valveillaoloajastaan kytkettynä äitinsä UMB¹-porttiin. Paitsi tietenkin silloin kun oksenteli valkoisille lakanoille, joiden saaminen jälleen valkoisiksi vaati jopa parikin pesukertaa ja suuret määrät tahranpoistoaineita. Tämä suloinen ja kaikkien rakastama ihmisenalku jaksoi nuoresta iästään huolimatta konsertoida suurimman osan yötä ja tuotti kaiken aikaa valtaisat määrät tymäköitä vauva-aromeja.

”Me tullaan tänään torstaina ja oltaisiin sunnuntaihin asti”, nainen sanoi.

Voi ei, Atte ajatteli, juuri tuo päivä oli erittäin huono. Hänellä itsellään oli kokous, josta vapautuisi vasta kahdeksan jälkeen, ja vaimolla oli opetustunteja iltayhdeksään saakka. Käyttäen hyväkseen tätä aikatauluongelmaan, hän yritti saada majoittautumisen vaikuttamaan mahdollisimman vaikealta siinä toivossa, että asiakas päättäisikin majoittua jonnekin muualle. Se oli toiminut ennenkin, vaan ei toiminut tällä kertaa.

”Ei se mitään, tulemme laivalla, joten mekin pääsemme sinne vasta illalla.”

”Pieni hetki varmistan vielä puhelimen kalenterista onko meillä vapaata”, Atte sanoi. Hän oli keksinyt toisenkin keinon häätää vaikeat asiakkaat jonkun toisen majoitusalan yrittäjän hoteisiin.

”Voi, voi, huomasin juuri että lauantain ja sunnuntain välinen yö onkin jo täyteen buukattu. Valitan suuresti.”

”No ei sille voi mitään, me olemme sitten lauantaihin asti.”

Nämä tällaiset samana päivänä majoittuvat olivat ongelmallisia, ja Atte oli useammin kuin kerran väittänyt, että heillä oli täyttä, sen sijaan että olisi hyväksynyt asiakkaan, joka jostain kumman syystä oli alkanut miettiä yöpymistään vasta kun se oli ajankohtaista. Tällaisilla ihmisillä ei voinut kaikki olla aivan kohdallaan, eikä Atte halunnut itselleen tämän kaltaisia asiakkaita.

Atte tahtoi vain hyviä ja mukavia asiakkaita. Sellaisia joiden kanssa oli mukava jutella aamiaisella, jotka olivat siistejä ja hiljaisia, joka kirjoittivat ylistävään sävyyn vieraskirjaan ja ennen kaikkea pitivät B&B Aurinkorannan arvosanan yhdeksikön yläpuolella. Näitä tällaisia asiakkaita eivät olleet likaiset ja pahalta haisevat haalarimiehet, tupakalta löyhkäävät turkkilaiset, ökyautoilla ajavat venäläiset, bilettävät parikymppiset nuoret naiset, kahden auton pariskunnat ja ne jotka häipyvät saman tien keskustan hotelliin huomattuaan saapuneensa keskelle metsää.

Juuri siksi Atte piti niin kovasti Airbnb:stä, jossa sekä majoittaja että asiakas näkevät etukäteen toistensa arvostelut, ja jonka kautta asiakkaat tekevät normaalitapauksessa varauksensa jo päiviä, viikkoja ja jopa kuukausia etukäteen. Toinen melkein yhtä hyvä palvelu oli Booking.com, joka tosin lähettelee asiakkaita sen paremmin valikoimatta, paitsi niitä jotka eivät ole maksaneet etukäteen.

”No hyvä on sitten,”Atte myöntyi, kun ei muutakaan keksinyt.

”Meillä on vapaana kaksi huonetta. Toisessa on parisänky ja toisessa kaksi vuodetta”, Atte selitti.

”Se missä on kaksi vuodetta”, nainen sanoi, ”paljonko maksaa?”

Atte kertoi huoneen hinnan ja kysyi halusivatko he myös aamiaista.

”Aamiainen maksaa kuusi ja puoli euroa hengeltä ja se on monipuolinen ja runsas.”

”Katsotaan sitä sitten myöhemmin”, nainen sanoi, eikä vaikuttanut kovinkaan kiinnostuneelta vaimo Annan superaamiaisesta.

”Niin, onhan tämä paikka keskustassa?” nainen kysyi.

Ahaa, Atte ajatteli. Hän luulee, että olemme keskustassa. Nyt minä pääsen hänestä eroon.

”Ei sinne päinkään. Me olemme ihan metsän keskellä. Rauhallinen paikka luonnon helmassa.”

”Vai niin”, nainen sanoi ja kuulosti hieman pettyneeltä, ”kuinka kaukana keskustasta”, hän kysyi.

”Kaksitoista kilometriä”, Atte sanoi lisäten toiveikkaana muutaman ylimääräisen kilometrin.

”Jaaha, ei sen kauempana.”

”Tervetuloa sitten vain”, Atte sanoi, ”millä nimellä teen varauksen?”

”Suntila”, nainen vastasi. ”Millä lailla haluatte maksun? Käykö käteinen?”

”Käteinen käy kyllä oikein hyvin”, Atte vastasi.

Jossain syvällä Atten alitajunnassa alkoivat herätyskellot soida, mutta hän tuli tietoisesti ajatelleeksi asiaa vasta jälkikäteen. Miksi nainen tahtoi nimenomaan maksaa käteisellä ja vasta lauantaina? Atte mietti tätä hetken mutta unohti sitten koko asian palattuaan takaisin oppitunnille.

Syötyään myöhäisen illallisen ja siivottuaan keittiön, Atte otti mukavan asennon olohuoneen nojatuolissa ja katseli YouTubesta muutaman America’s cupin osakilpailun vaimoaan odotellessaan. Tällä kertaa kyseessä oli svedut vastaan kiwit. Paljon on muuttunut niistä ajoista kun kuunari America voitti 1851 sen ensimmäisen kilpapurjehduksen.

Nyt yli sata vuotta myöhemmin nämä alukset kulkevat ilmassa kantosiipiensä varassa jopa yli neljänkymmenen solmun nopeudella. Alkuperäisen kuunari American miehistö ei varmaan tunnistaisi niitä purjealukseksi lainkaan.

Kun Anna vähän yhdeksän jälkeen saapui, he laittoivat pyörimään Netflix-sarjan ”Lukkojen takana”, viimeisen kauden kolmannen jakson.

”Koska sanoitkaan, että tämä Suntila tulee. Kellohan on jo puoli kymmenen”, Anna sanoi äkkiä.

”En oikeastaan tiedä”, Atte vastasi, ”ymmärsin että he tulevat laivalla, laivahan saapuu kahdeksan maissa.”

”Silloinhan heidän pitäisi jo olla täällä.”

”No kai he sitten pian tulevat.”

Kun jakso loppui puoli yhdeltätoista, Atte alkoi olla huolissaan. Netissä kerrottiin selvästi, että sisäänkirjautumisaika oli viimeistään kello kymmenen. Mutta koska tämä Suntila oli soittanut Attelle suoraan, hän ei varmaankaan tiennyt tällaisista rajoituksista. Nainen ei ollut kysynyt, eikä Attekaan ollut ottanut asiaa puheeksi.

Tällaista sattui aina joskus. Oli asiakkaita, jotka kuvittelivat, että kaikissa majoituspaikoissa oli aina joku valveilla odottamassa heitä, tulivatpa he sitten mihin aikaan tahansa. Kerran Atte oli jopa joutunut soittamaan eräälle humalaiselle asiakkaalle sanoakseen, ettei tällä enää yhdeltä yöllä olisi mitään asiaa Bed and Breakfast Aurinkorantaan. Tylyä touhua, mutta ei asiakas sentään aina voi olla oikeassa.

Juuri silloin puhelin soi. Soittaja oli Suntila, ja vasta nyt Atte huomasi, että soittajan puhelinnumero oli ruotsalainen.

”Iltaa. Meiltä menee vielä puolitoista tuntia ennen kuin pääsemme tulemaan”, nainen sanoi kuin kyseessä olisi maailman luonnollisin asia.

”Se ei kyllä käy. Me olemme tuolloin jo nukkumassa”, Atte sanoi. Hänen äänensävynsä ei enää ollut se sama ystävällinen asiakaspalveluääni kuten yleensä. Rajansa kaikella, hänellä oli tapana ajatella. Keskustassa on kaikenlaista hotellia tarjolla, miksi tällaisten ääliöiden piti änkeä juuri heille, Atte mietti vihaisena. Siksikö että he olivat aakkosjärjestyksessä ensimmäisinä?

”Ei se mikään ongelma ole. Sovitaan vain jokin paikka mökin avaimelle.”

”Se ei kuule käy. Tämä ei ole mikään mökkikylä. Meillä on vain huoneita. Huoneita ja aamiaista, kuten nimikin kertoo”, Atte sanoi jo varsin vihaisena.

”No jos me sitten yritetään tulla mahdollisimman pian.”

Atte selvitti tilanteen Annalle, ja pyysi, että tämä jäisi valvomaan ja odottamaan asiakkaiden tuloa. Hän itse menisi kyllä nukkumaan, sillä hänenhän oli herättävä viideltä aamulla. Vastenhakoisesti Anna suostui.

”Mä luulen että ne on romaaneja”, Atte sanoi hetken mielijohteesta.

”Mistä sä niin päättelet?”

”Mulle vaan tuli sellainen olo. Jokin sen naisen puhetavassa. En mä tiedä.”

Hieman ennen yhtätoista Atten bisnespuhelin soi jälleen. Hän heräsi soittoon sitkeästä unesta. Soittaja oli taas Suntila.

”Me ollaan tässä nyt pyöritty jo puolisen tuntia. Eikä millään löydetä perille.”

Atte vastasi juuri unestaan herätetyn vihaisella äänellä. Hän oli jo melkein opastamassa asiakkaansa v-kirjaimella alkavalle paikkakunnalle, mutta hillitsi itsensä kuitenkin sen verran, että pyysi naista avaamaan karttapalvelun sillä älypuhelimellaan, joka hänellä varmaankin oli, ja etsimään sieltä B&B Aurinkorannan tarkan sijainnin. Se kun oli sinne merkittynä punaisena pallurana tarkalleen oikeaan paikkaan.

Sen jälkeen Atte nukahti nopeasti uudelleen heräten vasta kun hänen vaimonsa Anna tuli huoneeseen vihaisesti mutisten. Herätyskello näytti yhtä yöllä.

”Niitä oli kolme, ja olit oikeassa, romaaneja ne on.”

”Kolme, mutta minähän sanoi, että se on kahden hengen huone.”

”Kolme niitä on, ja se yksi on ihan kännissä.”

Sen pidemmälle keskustelu ei jatkunut, sillä molemmat kuulivat kuinka ainakin kaksi henkilöä nousi portaita ylös heidän asuntoonsa.

Anna ryntäsi puolipukeissa eteiseen.

”Tämä on meidän asuntomme. Teillä ei ole tänne mitään asiaa”, hän huudahti. ”Mitä te etsitte?”

”Vettä, tarvitsemme vettä”, toinen naisista sano kuin muina miehinä.

Kun hiljaisuus lopulta laskeutui, Atte ei enää saanut unta. Hän makasi valveilla ainakin tunnin kuunnellen yön hiljaisuutta säpsähtäen jokaista puutalon narahdusta.

Voi helvetti, hän ajatteli, meidän täytyy kestää näitä vielä toinenkin yö. Mielessään Atte kuvitteli nämä kolme naista bilettämässä heidän kauniisti sisustetussa ja hiljattain remontoidussa majoitushuoneessaan, eikä hän ollenkaan pitänyt tuosta ajatuksesta.

Näin ei kuitenkaan lopulta tapahtunut, sillä aamulla naiset poistuivat yksi toisensa jälkeen kimpsuineen ja kampsuineen, ja jättäen laskunsa maksamatta.

”En ole koskaan ennen ollut yhtä tyytyväinen maksamattomien asiakkaiden vuoksi”, Atte sanoi.

”Juu, totta puhut”, Anna vastasi ja käpertyi sohvalle Atten kainaloon.

1Universal Milk Bus.