Artus valmistautui iltaan kuten aina ennenkin. Hän kylpi suuressa ja ylellisessä kylpyammeessa, joka oli sijoitettu maisemaikkunan eteen. Ikkunasta avautui näköala Madridin kattojen ylle. Rakennus oli lyhyen kävelymatkan päässä hänen työpaikaltaan ja mikäli ikkuna olisi suunnattu vain hieman enemmän itään, Artus olisi saattanut nähdä suurten tornitalojen lomitse palan sen rakennuksen seinää, jossa hänen työpaikkansa sijaitsi. He olivat ostaneet tämän asunnon sen jälkeen, kun tyttäret olivat lähteneet opiskelemaan kumpikin tahoilleen. Vuosia sitten hänellä ja Alicialla oli tapana täyttää lattia kynttilöillä, sammuttaa valot ja kylpeä yhdessä katsellen pääkaupungin valoja. Se oli hyvin romanttista ja juuri sitä varten tämä kylpyhuone oli heidän kattoasuntoonsa rakennettukin. […]
murha
Liisa Näsi kirjoitti näin blogissaan Reunamerkintöjä: ”Sanotaan, että kirjan alku myy kirjan ja sen loppu myy seuraavan kirjan. Kirjan DNAn tulee sisältyä jo ensimmäiseen virkkeeseen ja kappaleeseen.” Tämä varmaan kuvastaakin hyvin kirjallisuuden nykytilaa. Dekkareita lukiessani olen tullut siihen johtopäätökseen, että lähes aina demoninen murhaaja tappaa jonkun mahdollisimman raa’asti jo ensimmäisessä kappaleessa, ja uhkaa tapaa seuraavassa kaikki muutkin. Tarinan loppuratkaisu riippuu siitä miten tarinan sankari, eronnut ja psykoottinen rikostutkija onnistuu saamaan tapauksen selvitetyksi. Ja mitä kirjan loppuun tulee, on tapana jättää pahis henkiin, ja sillä saadaan myytyä se seuraava kirja. Kun olin nuori jaksoin lukea sivun sieltä, toisen täältä, sattumanvaraisesti noukkimastani kirjasta ja sillä perusteella tein päätökseni lainaanko sen vai en. Sillä tavoin tutustuin moneen kirjailijaan, joita en olisi milloinkaan löytänyt kirja-arvosteluja lukemalla. Muistan vieläkin Rauman kirjaston mukavat nojatuolit joissa saatoin viettää tunteja kirjoja lukien. Siksi kysyisinkin teiltä arvoisat kirjallisuuden asiantuntijat, pitäisikö minun räjäyttää hirvi jo heti ensimmäisessä kappaleessa, vai onko romaanin alku näin hyvä?
Sitä voisi kuvitella, että tavatessaan sukulaisensa ensimmäisen kerran, tilanne olisi edes jossain määrin tunteellinen. Tästä tapaamisesta, sen sijaan, kaikki tunteellisuus oli kaukana. Niin pian kun isotätimme sai tietää, keitä me olimme, hänen jo ennestään katkeroitunut ilmeensä synkkeni entisestään. Soletat oli niitä ihmisiä, joiden kasvoilla oli pysyvä teatterinaamio, sellainen jollaisia antiikin Kreikassa käytettiin kuvastamaan roolihahmojen tunnetiloja. Martina vitsaili jälkeenpäin, että nainen nautti päivittäin viinin sijaan viinietikkaa, mikä selitti hänen etikoituneen luonteensa. Vanhainkoti oli viihtyisä. Sen huoneet olivat tilavia ja puhtaita. Ikkunasta avautui näkymä istutusten täyttämään puutarhaan. Se ei ollut niitä sellaisia laitoksia, jonne vanhuksia sijoitettiin sukulaistensa hylkääminä odottamaan lähtöä. Soletat ei […]
Leo oikaisin metsikön läpi ja puoliksi liukui alas jyrkkää rinnettä. Hän käveli autojen välitse Sepen grillille. Se oli tupaten täynnä kuten aina. Piti livahtaa työmaalta hieman etuajassa saadakseen istumapaikan. Leo osti kahvin possumunkilla ja istui ikkunan viereen. Edellinen asiakas oli jättänyt siihen Turun Sanomat. Heti etusivulla oli uutinen murhasta, joka oli järkyttänyt kaupunkilaisia ja koko maata. Tapauksesta oli kaikesta päätellen uutta tietoa, koska siitä kertova uutinen oli jälleen noussut etusivulle. Uhrin henkilöllisyys selvinnyt, otsikko ilmoitti. Kukahan se tyttöparka on? Toivottavasti ei ainakaan kukaan kaarinalainen, Leo ajatteli. Uhrin nimi suorastaan pomppasi hänen silmilleen: Helena Revala. Nimi oli ensikuulemalta vaikuttanut hauskalta, kuten […]