Mallaa kadutti että hän oli suostunut äitinsä vaatimukseen lähteä töihin tähän jumalan hylkäämään loukkoon.
Työ hotellilla oli helppoa mutta auttamattoman yksitoikkoista. Nyt kun heitä oli kaksi, sen tekemiseen ei oikeastaan kulunut edes koko päivää. Usein Malla luikahti huoneeseensa ennen aikojaan, tai päinvastoin suojasi Marian selustaa kun tämä lähti asioilleen. Se ei kuitenkaan onnistunut kovinkaan usein, sillä Alfonso oli vaativa johtaja jolta mikään pikkuasia ei jäänyt huomaamatta. Hän oli erityisen taitava keksimään lisätehtäviä aina silloinkin kun näytti siltä ettei mitään enää ollut tehtävissä.
Malla tunsi jo kylän kaikki kujat ja autiotalot kuin omat taskunsa. Hän oli kiipeillyt luostarikirkon torneissa ja ennen kaikkea hän oli juonut pullo kaupalla olutta kylän ainoassa baarissa. Se olikin aluksi tuntunut jännittävältä, sillä olihan hän vielä alaikäinen, mutta enää ei siinäkään ollut mitään hohtoa.
Ensi alkuun kaverit Suomessa lähettivät hänelle viestejä vähän liiankin usein, eikä Malla ehtinyt mitenkään vastaamaan kaikkiin. He lähettivät kuvia ja hauskoja juttuja jengin toilailuista.
Malla pysyi hyvin perillä siitä, kuka kenenkin kanssa seurusteli ja kuka oli jättänyt kenet. Viestien ja päivitysten tulva oli kai johtunut hänen muutossaan Espanjaan, joka oli vuoden tapahtuma. Sen ansiosta Mallasta oli hetkessä tullut kaveripiirin julkkis.
Vähä vähältä viestien määrä väheni, kunnes viimein, aivan liian pian, loppui miltei kokonaan. Hänen ystävänsä, siltä Mallasta ainakin vaikutti, unohtivat kokonaan hänen olemassa olonsa.
Malla sai näin huomata ettei hänellä oikeastaan ollut todellisia ystäviä. Vaikka hän ajoittain oli kuvitellut olevansa kaveripiirinsä kuningatar, niin nyt kun hän ei enää ollut paikalla, ystävät jättivät hänet oman onnensa nojaan.
Asiaa pohdiskeltuaan Malla joutui myöntämään itselleen, ettei hänellä ollut ainuttakaan naispuolista sydänystävää, kuten kaikilla tytöillä oli. Nekin joita hän oli sellaisiksi luullut, olivat vain niitä, joiden kanssa mentiin dokaamaan ja iskemään äijiä.
Ja mitä taas hänen miespuolisiin ystäviinsä tulin, niin useimpien kanssa hän oli seurustellut lyhyitä aikoja, ja oli nussinutkin yli puolia heistä. Myös he näyttivät unohtaneet Mallan.
Ainoa ihminen joka yhä vain kirjoitti säännöllisesti oli hänen äitinsä, mutta äitiä ei tietenkään voinut laskea mukaan. Malla jopa jätti avaamatta useimmat äitinsä viesteistä.
Yksinäisyys ei kuitenkaan masentanut Mallaa. Hänellä oli hyvin positiivinen maailmankatsomus, jota ei edes murrosikä pystynyt murentamaan.
Vittujako mä niistä mamiksista. Kyllä noita tuttuja aina uusia löytyy, hänellä oli tapana ajatella.
Mutta täällä autiomaassa se ei ollutkaan aivan niin helppoa. Oli ensiksikin kieliongelma. Täällä ei puhuttu englantia ja espanjan kielen oppiminen tuntui välillä tuskastuttavan hitaalta.
Vaikka hän jo osasikin sanoa kaikkein tavallisimmat asiat kuten: ”Hyvää huomenta.” ”Mitkä huoneet pitää siivota.” ”Minulla on nälkä.” Tai ”Yksi olut, olkaa hyvä.” Mutta miten ihmeessä saattoi sanoa vaikka: ”…ku mul on nii hirveen tylsää täällä korvessa… ei oo ketään kenen kanssa puhuu… lähtee kartsalle… vaik emmä tie mihin kartsalle sitä tääl oikeen vois mennäkään…”
Ja kaiken lisäksi nämä on aina niin vitun kohteliaita. Jotkut jopa teititteleekin. Ja aina pitää olla sanomassa jotain. Ne ei vain pysty olemaan hetkeäkään hiljaa. Mariakin hölöttää koko ajan jotain, aivan sama ymmärtääkö toinen vai ei, tai kuunteleeko.
Malla korkkasi taskumatin muotoisen viskipullon, johon hän oli kaadellut pohjia ja heittäytyi selälleen sänkyynsä naukkaillen siitä pitkiä ryyppyjä.
Hän antoi katseensa kiertää pitkin maalauksia pienen huoneensa seinillä. Ne olivat ajan haalistamia ja maali oli monin paikoin hilseillyt pois.
Seinämaalauksissa aukeni maisema vuorten ympäröimään laakson. Vuorilla oli lumipeite ja niiden juurella kasvoi tuuhea lehtipuumetsä. Kauempana oli taloja ja linna monine suippokattoisine torneineen. Oli myös ihmishahmoja, jotka olivat maalattu niin pieninä, että oli mahdoton erottaa, olivatko ne miehiä vai naisia. Etualalla oli varsin realistisesti piirrettyjä kukkia, perhosia ja leppäkerttuja.
Kukat ja metsä toivat Mallan mieleen lapsuuden kesät Täkykarissa. Hän muisti leppäkerttukesän. Malla oli tuolloin kuuden ikäinen. Sinä kesänä oli hirveän paljon leppäkerttuja. Tyynen meren pinnalla kelluin punaisina vanoina kuolleita leppäkerttuja. Veneen moottorin sätkytys tuntui epätodellisen kovalta peilityynellä merellä. Meri aaltoili pitkinä sileinä maininkeina painostavan kuumuuden alla. Malla makasi veneen keulassa ja katseli kuinka vene halkoi leppäkerttuvanoja.
Meri on sinivihreä lippu jossa on punaisia raitoja, Malla ajatteli.
Saaren rannatkin olivat leppäkerttujen valtaamat. Niitä kiipeili puissa ja kulki pitkin sileitä rantakallioita. Rantakasvit olivat niin täynnä leppäkerttuja että suorastaan notkuivat niiden painosta.
Malla oli kerännyt mukillisen leppäkerttuja ja kumonnut ne tuvan lattialle. ”Tää on mun eläintarha”, hän selitti innoissaan.
Mutta äiti ei ollut lainkaan yhtä innoissaan hänen aikaansaannoksestaan. Äiti oli huutanut ja läimäyttänyt kipeästi poskelle. Ja mikä pahinta äiti lakaisi hänen hienon eläintarhansa rikkalapioon ja vei sen kompostille. Malla ei tiennyt mikä oli sattunut enemmän läimäys vaiko eläintarhansa menettäminen.
Miksi äiti aina huusi hänelle, Malla oli usein pohtinut, muttei koskaan ollut löytänyt kysymykseensä vastausta.
Kesäisin Mallalla oli tapana paeta sisäsaaristoon optimistijollallaan. Hän nautti näistä yksinäisistä matkoistaan, vain tuuli ja aallot kumppaneinaan. Joskus hänestä tuntui, kuin hän muuttuisi yhdeksi veneensä kanssa. Hän saattoi sormenpäillään tuntea peräsinpinnan värinästä kaiken sen, mitä veneessä tapahtui jo sekunteja ennen kuin sen saattoi nähdä. Usein hän sulkikin silmänsä ja antoi veneen itsensä kertoa, mitä kulloinkin piti tehdä.
Kaksitoista vuotiaana Mallasta tuntui että hän oli saanut optimistijollastaan kaiken irti. Kaiken mitä siitä oli mahdollista saada. Hän yritti puhua vanhemmilleen että nämä ostaisivat hänelle laserjollan, mutta turhaan. Malla yritti myös ylipuhua isoisänsä, mutta tämä ei ehtinyt kuunnella tyttöä.
Sen sijaan että ne olis kannustanut mua, ne tyrkkäs mut partsikkaan, kun niillä muka on siellä paljo jollia, ja siellä muka opetettiin purjehtimaan, oli Malla usein ajatellut katkerana.
Hän oli myös pian ymmärtänyt vanhempiensa ajattelevan, että siellä myös opetettiin sosiaalisia ja moraalisia käyttäytymismalleja, joita heidän mielestään Mallalta puuttui.
Meripartiolla oli todellakin läjittäin antiikkisia kevytveneitä, joista puolet oli täysin käyttökelvottomia ja loppujenkin purjeet pilalle venytettyjä.
Ja mitä purjehtimisen opettamiseen tuli, niin siitä vastasivat lähes kokonaan vanhemmat partiolaiset, vartionjohtajat, jotka Malla hakkasi mennen tullen, vaikka nämä eivät sitä halunneetkaan myöntää.
”Sä koskit poijuun!” Ne sanoivat vaikka todellisuudessa Malla oli jättänyt ruhtinaalliset kymmenen senttiä poijun ja puominkärjen väliin. ”Sä et väistäny vaikka sun olis kuulunu!” Häntä syytettiin vaikka kaikki sen saattoivat nähdä, että tilaa jäi vielä ainakin puoli veneenmittaa, silloin kun toiselta jo meni hermot ja hän teki tarpeettoman sekä täysin naurettavan paniikkikäännöksen.
Mallan mielestä koko lippukunta oli joukko säälittäviä nynnyjä ja niinpä eräänä päivänä hän lähti hyvästejä sanomatta. Hän meni venevajalle, jossa hänen vanha optimistijollansa oli maannut edellisvuodesta. Purje oli siististi laskostettuna pussissaan hyllyllä ja masto ripustettuna vajan kattoon.
Malla repi purjepussin auki ja levitti purjeen vajan lattialle. Työpöydän laatikosta hän löysi puukon ja alkoi vihoissaan leikellä purjetta pieniksi palasiksi ja heitteli sitten palaset roskalaatikkoon.
Tämän tapahtuman jälkeen Malla ei koskaan enää puhunut purjehtimisesta, vaikka hän usein sitä kaipasikin.
Mitä vanhemmaksi Malla kasvoi, sitä useammin hän otti yhteen äitinsä kanssa. Isä yritti joskus sovitella heidän riitojaan, mutta aina kun hän sitä yritti, hän sai vain äidin vihat niskoilleen. Ja niin murrosikäinen Malla tunsi olevansa perheessään täysin yksin. Hän pakeni yksinäisyyttä kadulle, missä hän löysi seuraa kaltaistensa parissa.
Kyllähän hän sen ymmärsi että äiti vihastui kun hän jäi kiinni myymälävarkaudesta. Ja siitä kun hän ensimmäiseltä ryyppyreissultaan palattuaan oli nukahtanut haisevaan oksennuslätäkköön naapurin rappusille.
Ymmärsi hän senkin että äiti rankaisi häntä kun oli saanut hänet kiinni tupakan poltosta, ja senkin oli ihan hänen omaa syytään, kun hän oli jäänyt luokalleen, sillä olihan hän lyönyt täysin laimin kaiken opiskelun sinä vuonna.
Mutta Malla ei voinut mitenkään hyväksyä äitinsä vihamielistä suhtautumista poikakavereihinsa.
Äiti ei koskaan ollut hyväksynyt Mallan ensirakkautta, Pekua. Äiti katsoi tätä aina pahalla silmällä. Äiti keksi vähän väliä tekosyitä tulla lupaa kysymättä Mallan huoneeseen silloin kun Peku oli heillä kylässä.
Ja Malla muisti hyvin elävästi äitinsä raivonpurkauksen silloin kun rehtori oli yllättänyt hänet ja Sumin urheiluvälinevarastosta, jossa he olivat olleet iltapäiväpanolla. Asiaa oli tietysti pahentanut vielä se että he olivat molemmat olleet humalassa.
Äidin käytös vaikutti niin tekopyhältä. Joka päivä äiti tuijotti telkkariuutisista joukkomurhia ja terroristi-iskuja, mutta seksistä ei kotona saanut mainita sanallakaan.
”Make love not war”, Malla oli sanonut, ja äiti oli melkein hyppinyt silmille.
Mitä sille mun sukupuolielämä oikein kuului. Ja sitä paitsi kyllä mä osaan pitää varani, raskautta ja pöpöjä vastaan. Aina kortsu vaan munalle – se on must-juttu. Ja sitä paitsi mä kyllä laitan sen niille nopeemmin kun ne itse osaa. On kato tullu vähän harjoteltua.
Malla muisteli kaihoisasti Sumin suunnatonta elintä. Se oli kai perinyt sen joltain somalialaiselta neekeriesi-isältään. Sumi piti kovasti siitä kun Malla otti sen niin syvälle kurkkuunsa kun vain pystyi, vaikkei se nyt sen kokoluokan pötkylästä niin paljoa ollutkaan. Sumi ähki fiiliksissään, muttei hänestä juurikaan ollut iloa Mallalle, kun tyypiltä melkein aina tuli jo ennen, kuin Mallalla oli edes pöksyt kostuneet.
Hänen teki mieli soittaa Sumille. Viis siitä mitä se tulisi isälle maksamaan. Mutta hän oli taas kerran saanut ikäväkseen havaita ettei kylä ollut puhelimen kuuluvuusalueella. Hänen rakas kännykkänsä jonka hän oli saanut isältään syntymäpäivälahjaksi, kuusitoista täytettyään, oli mykkä kuin kivi. Täysin hyödytön kuollut kapine.
Malla tunsi itsensä vajavaiseksi ilman puhelintaan. Hän kantoi sitä mukanaan kuten aina. Katsoi siitä kellonajan kuten aina, ja toivoi kuulevansa tutun piippauksen merkkinä siitä, että oli saanut viestin, vaikkapa vain hymiön. Mutta laite oli ja pysyi mykkänä.
Se on suuttunut mulle, Malla mietti kerran ja hyväili sitä aivan kuin se olisi elävä olento.
Sumi oli ehdottomasti hänen paras kaverinsa. Hän sai Mallan aina nauramaan. ”Ota tyttö mustaa makkaraa?” hänellä oli tapana sanoa. Se oli tyhmä vitsi, mutta Malla oli nauraessaan tukehtua paksuun kulliin. Se juuri oli Sumissa erilaista. Sen kanssa kun saattoi puhua näistä asioista, eikä se koskaan ottanut pahakseen mistään, eikä suuttunut.
Pahinta kotona asumisessa olivat kotiintuloajat, äiti tai isä olohuoneessa odottamassa tuliko hän ajallaan kotiin vai ei. Isää vielä jotenkuten saattoi sietää. Hän toivotti vain hyvää yötä, eikä koskaan yrittänyt haistella henkeä saadakseen selville oliko Malla juovuksissa.
Niitä kotiintuloaikoja saattoi tietenkin rikkoa, jos vain sieti kuunnella äidin jäkätystä. Toisin oli täällä Santa Eugeniassa, jossa ei ollut mihin mennä, joten oli täysin saman tekevää mihin aikaan yöllä palaisi kotiin. Baarikin meni kiinni jo ennen puolta yötä.
Ei siis ollut mikään ihme että Malla oli usein loppuillasta baarin ainoa asiakas. Lukuun ottamatta Angelia, paikallista lammasfarmaria, joka asusteli viereisen nunnaluostarin raunioissa. Angel näytti suorastaan asuvan baarissa.
Angel istui aina samalla jakkaralla juttelemassa baarimikon kanssa. Enimmäkseen he juttelivat jalkapallosta, niin kuin lammaspaimen tai baarimikko tietäisi jotain jalkapallon hienouksista. Mutta Espanjahan oli maa, jossa jokainen oli jumalan armosta kaikkitietävä jalkapalloasiantuntija.
Siitä hetkestä jolloin Malla astui sisälle baariin, aina siihen hetkeen jolloin hän lähti, Angel tuijotti häpeilemättä Mallan jokaista elettä. Ahmi hänen vartaloaan katseellaan. Hän melkein kirjaimellisesti kuolasi Mallan perään.
Malla ei ukkorahjuksesta välittänyt, antoi hänen vain olla ja tuijottaa. Muutaman kerran Malla jopa hieman provosoikin tätä.
Rauha heidän välillään kuitenkin rikkoontui sinä iltana, jolloin Angel, kenties hieman tavallista enemmän humaltuneena ja huumaantuneena Atleticon voitosta, puristi vessasta tullessaan Mallan pakaroita lapiomaisilla kourillaan.
”Que tal chiquita…” mies sai sanotuksi.
Varmaankin hän kuvitteli olevansa joku James Bond.
Sen pidemmälle hän ei ehtinytkään, sillä puolitäysi olutpullo ilmestyi kuin tyhjästä hänen näkökenttäänsä, ja iskeytyi hämmästyttävällä voimalla ohimoon, saaden hänet näkemään tähtiä, jotka eivät olleet niitä tähtiä joita oli painettuna Estrella pullon etikettiin. Iskun seurauksena Angel putosi istualleen lattialle.
Baarimikko, Jesus nimeltään, alkoi röhöttää karheaa syvältä kumpuavaa nauruaan tilanteen koomisuuden vuoksi.
Kauan Angel ei lattialla istunut. Hän tointui jo ennen kuin Malla ehti siirtyä sivummalle, ja kävi käsiksi tarttuen häntä t-paidan rinnuksista.
”Saatanan huora!” Angel karjui ja kohotti suuren nyrkkinsä iskeäkseen sillä Mallaa.
”Aaangeeelll!” Karjaisi Jesus ja Angel kivettyi liikkumattomaksi.
”Minun baarissani et kyllä lyö minun asiakkaitani.”
”Mutta tämä huorahan sen aloitti”, Angel väitti vastaan.
”Kyllä se niin oli että sinä sen aloitit Angel ja sait aivan samalla mitalla takaisin, joten nyt voit päästää tytöstä irti.”
Angel totteli konemaisesti ja irrotti otteensa Mallasta.
Malla oli vain puoliksi ymmärtänyt miesten välisen sananvaihdon. Hän juoksi ovelle, jossa hän kääntyi ympäri ja huusi vastaoppimansa kirosanan: ”Cabrón!”
”Sea posible, esa maldita puta!” Malla kuuli takaansa muttei jäänyt katsomaan vaan lähti juoksemaan kohti hotellia.
Tapahtuneen jälkeen Malla ei enää jalallaankaan astunut tuohon baariin. Angel sen sijaan, aina kun hän näki Mallan, mitä ei niin pienessä kylässä voinut juurikaan välttää, huuteli tälle suureen ääneen hävyttömyyksiä ja teki rivoja eleitä, halventaen tyttöä kaikin tavoin. Tästä syystä Malla yritti vältellä Angelia parhaan kykynsä mukaan.
Tämä on ote kirjastani Eväsretki matonkudeniitylle. Siinä Malla miettii elämäänsä ja pähkäilee mitä hänen tulisi tehdä tulevaisuudessa. Elämä ei ole helppoa nuorelle naiselle, varsinkin kun huomaa että parhaat ystävät eivät ehkä sitteenkään olleet niin hyviä ystäviä.
