Hän oli koko ikänsä ajatellut, että ihmisen täytyi olla todellinen nero – suorastaan jonkinlainen yli-ihminen – saadakseen osakseen sellaisen kunnian. Hänen pitäisi uhrata elämänsä ja terveytensä sekä ihmissuhteensa tieteen alttarille ollakseen tuon kunnian arvoinen. Jokin Marie Curie tai Barbara McClintock.
Jana itse sen sijaan? Olihan hänellä saavutuksensa, patenttinsa, väitöskirjansa, ja joitakin kansainvälisiä tunnustuksia, mutta hän ei ollut milloinkaan arvostanut itseään kovin korkealle tieteen saralla. Hän oli vain tehnyt sen, mihin oli kyennyt. Ja kaiken tuon lisäksi hän oli mennyt naimisiin rakastamansa miehen kanssa, elänyt täysin normaalia elämää, synnyttänyt tyttären ja pojan. Hänellä oli harrastuksensa, jotka totta puhuen veivät luvattoman paljon hänen aikaansa. Hän jopa syyllistyi siihen perisyntiin, että lähti tyttöporukassa ulos juhlimaan aina silloin tällöin. Hän jopa piti siitä, että sai istua kotisohvalla katsomassa Kauniita ja rohkeita tai Kotikatua.
Jos hänen perheensä mielipidettä kysyisi, heidän arvosanansa äidistä ja puolisosta ei varmankaan olisi kovin mairitteleva, siitä Jana oli varma. Oli täysin totta, että hän teki liikaa töitä. Turhia ja tarpeellisia kokouksia tuntui olevan aina vain enemmän. Ulkomaanmatkat ja seminaarit olivat nekin lisääntyneet viime vuosina. Ne olivat väistämätön seuraus vastuullisesta asemasta. Sille ei yksinkertaisesti vain voinut mitään. Ja totta oli sekin, että aivan liian usein hän unohtui pohtimaan työhön liittyviä asioita silloinkin, kun hänen odotettiin viettävän laatuaikaa perheensä kanssa.
Jana oli ollut sellainen aivan lapsesta saakka. Hänen mieleensä nousi alati uusia kysymyksiä, joihin hänen oli pakko saada vastaus, ja niitä etsiessään hän unohti kaiken muun. Nuorena tällä luonteenpiirteellä ei juurikaan ollut sen suurempaa merkitystä, mutta jos oli kaksi lasta, jotka odottivat äidin auttavan läksyjen kanssa, vievän heitä treeneihin, ja laittavan kotona ruokaa kuten kavereidenkin äidit, tilanne oli muuttunut kovin paljon monimutkaisemmaksi.
Tästä kaikesta oli seurauksena se, että Jana oli kovin usein tuntenut olevansa huono äiti. Onneksi hänellä oli sellainen aviomies kuin Peter. Tämä hoiti lasten treenit ja koulun paljon paremmin kuin mihin Jana itse olisi itse pystynyt. Ehkä lopultakin on niin, että avioliitto oli vain sopimus jossa kaksi ihmistä lupasi toimia tiiminä, eikä siinä määritelty sen kummemmin sitä, kumman oli tehtävä mitkäkin tehtävät. Näin Janalla oli tapana ajatella, mutta se ei silti poistanut syyllisyydentunnetta.
Mitä hänen työtoverinsa hänestä ajattelivat? Tuokin ajatus kävi myöskin usein hänen mielessään. Ja juuri nyt, sen jälkeen kun tieto oli julkistettu, Janasta tuntui, että niiden työtovereiden määrä, jotka pitivät häntä ystävänään, oli merkittävässä määrin vähentynyt. Vaikutti siltä, että monet heistä olivat siirtyneet kateellisten vihamiesten riveihin. Tietenkin se oli ollut odotettavissakin. Sellaista vain tapahtui näissä piireissä. Kateus ja viha olivat sitä paitsi merkittävimpiä liikkeellepanevia voimia yhteisössä, jonka koko olemassaolo riippui niistä vähistä apuahoista, joita itse kukin onnistui itselleen kahmimaan.
Kun Jana oli kahdeksan vuotta aiemmin valittu nykyiseen tehtäväänsä, hän oli asettanut omat ehtonsa. Hänellä oli ollut siihen varaa, koska häntä oli kosiskeltu samaan aikaan myös Harvard Medical Schooliin. Jana oli kuitenkin pitänyt enemmän siitä ajatuksesta, että hän saisi jättää kädenjälkensä suomalaiseen lääkealan opetukseen ja perustutkimukseen sen sijaan että veisi vaikeassa iässä olevat lapsensa ja aviomiehensä valtameren toiselle puolen Yhdysvaltoihin. Vaikka palkka olisi tietenkin ollut moninkertainen nykyiseen verrattuna, se ei kuitenkaan hänen mielestään ollut tärkeintä maailmassa. Sitä paitsi, mikäli hänen työnsä tuottaisi tulosta, siitä hyötyisi hänen kotimaansa, joka hänet oli kouluttanut. Sen verran isänmaallinen Jana oli. Hän oli sydänjuuriaan myöten partiotyttö, ja olisi sitä varmaankin koko ikänsä.
Sitä paitsi, ei se elämä siellä jenkeissä niin kultaista ollut. Sen verran hänellä itselläänkin oli kokemusta yhdysvaltalaisista yliopistoista. Jana oli työskennellyt postdoc-tutkijana samaisessa Medical Schoolissa. Tuon vuoden aikana hän oli oppinut paljon, muttei ollut mitenkään onnistunut pääsemään sisälle sikäläiseen elämänmenoon. Halukkaita kollegoja tarjoutui kyllä seuralaisiksi aivan kiusaksi asti. Jana oli muistellut usein vaihto-oppilasaikaansa Vancouverissa. Miten eksoottista ja kiehtovaa se oli ollut. Bostonissa sen sijaan kaikki tuntui hänestä jotenkin mairealta ja valheelliselta. Aivan kuin ihmiset olisivat leveästi hymyileviä robotteja jotka toistelivat lakkaamatta toinen toistensa etunimiä. Ehkä kanadalaiset vain olivat erilaisia, hän oli ajatellut.
Viran saatuaan Jana oli raivannut ja kitkenyt ja merkittävän lyhyessä ajassa hän oli kolunnut laitoksen ullakolta kellariin ja savustanut pihalle kaikki ne jotka vain keräsivät pölyä tutkijankammiossaan, huolimatta siitä millaisia diplomeja seinillä riippui. Tämän jälkeen Jana alkoi muokata maaperää otolliseksi kasvualustaksi, mihin hän istutti nuorta väkeä. Sellaista porkkaa jolla oli innostusta ja tarvittavia kykyjä tehdä tutkimustyötä kansainvälisesti merkittävällä tasolla kansallisuuteen katsomatta. Sukunimi Virtanen tai Korhonen ansioluettelon ensimmäisellä rivillä ei paljonkaan painanut vaakakupissa, kuten siihen asti oli ollut tapana. Nykyisin työhuoneen nimikyltissä saattoi lukea yhtä hyvin Chang, Leblanc, Puig tai Zieliński, kuin Ali-Keskikylä. Tuo kaikki alkoi nyt tuottaa hedelmää, samalla kun hänen johtamansa laitos kohosi ranking-listoilla, mikä toi uusia maksavia ulkomaalaisia opiskelijoita ja rahaa yliopiston kassaan väitöskirjojen ja apurahojen muodossa.
Mutta oli tietenkin sanomattakin selvää, että samalla kun hän oli onnistunut saavuttamaan aseman, jossa häntä vihattiin yhtä paljon kuin pelättiin, häneen kohdistui paineita niin alhaalta kyin ylhäältäkin. Hänelle asetettiin mahdottomia tavoitteita. Opetukseen suunnattuja määrärahoja leikattiin ja hänen kunnianhimoisilta suunnitelmiltaan putosi usein pohja pois. Pitkiä ja uuvuttavia tapaamisia projektirahoituksen hankkimiseksi jotka aivan liian usein eivät johtaneet mihinkään. Loputtomia ulkomaanmatkoja ja seminaareja.
Nämä tällaiset asiat olivat niitä, jotka eivät tahtoneet istua yksiin hänen rakastamansa tutkijantyön kanssa, ja oli sanomattakin selvää etteivät ne myöskään tahtoneet sopia yhteen äitiyden kanssa.
Mutta Jana oli aina ollut nopea oppimaan. Ja viimeiset vuodet olivat opettaneet hänelle paljon. Ei ehkä niinkään itse tutkimustyöstä, mutta sen sijaan hän oli oppinut johtamaan. Ja ennen kaikkea hän oli oppinut delegoimaan. Jana oli aina ollut hyvä ryhmätyössä. Tähän häntä oli valmentanut sekä partio että hänen urheilutaustansa. Hänellä oli korvaamaton kyky saada tiimi toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi. Mutta hintana oli se, että hän itse teki enemmän kuin kukaan muu. Hän kantoi raskaimman taakan, vaikka useimmiten kunnian vei joku toinen.
Mutta nyt tilanne oli aivan erilainen, tänään hän seisoi peili edessä sovittamassa peilin edessä tätä ylettömän kallista juhlapukua Elisan asetellessa nuppineuloja strategisiin paikkoihin. Hänet – Jana Nohynek – oli nimetty vastaanottamaan Nobel-palkinto. Se ei ollut kukaan toinen hänen tiimistään. Eikä ainakaan kukaan mies. Tämä ajatus syntyi hänen mielessään siitä huolimatta, että hän pyrki työssään kaikin keinoin välttämään sukupuolisovinistisia näkökantoja ja ilmaisuja.
Jana piti näkemästään. Hän oli mielestään hyvin säilynyt ikäisekseen. Iltapuku oli juuri sellainen kuin hän oli ajatellutkin sen olevankin. Oikeastaan hänen ainoana toiveenaan oli ollut, että se sopisi yhteen Manolo Blahnikin sammalen vihreiden korkokenkien kanssa, jotka Peter oli hänelle ostanut syntymäpäivälahjaksi edellisvuonna. Nyt niillekin tulisi käyttöä. Pukukangas oli hyvin kaunista viinipullonvihreää veluuria. Puvussa oli puolipyöreä kaula-aukko, joka avautui selkäpuolelta melkein ristiselkään asti. Hihat olivat puolipitkät. Se ei ollut liian räikeä, eikä liian perinteinen. Juuri sopiva hänen ammattikuntansa edustajalle.
Eteisaulan suuresta peilistä avautui, Janan ja ompelijan takana, näkymä olohuoneeseen, avoinna olevasta pariovesta. Huone oli arkkitehdin näkemys modernista skandinaavisesta arkkitehtuurista. Olohuonetta dominoi suuri, valkoisella kivellä vuorattu avotakka, jota ei oltu käytetty moneen vuoteen, ja jonka tulipesässä oli varmaankin enemmän pölyä kuin tuhkaa. Kahden askelman korkuinen tasoero jakoi huoneen kahteen selvästi erilliseen osaan. Alempi osa oli eräänlainen takkahuone ylellisine sohvineen ja nojatuoleineen. Ylempi osa käsitti kirjaston, korkeine kirjahyllyineen, joihin kirjojen lisäksi kuului pyörillä varustetut tikapuut, joilla saattoi kätevästi nousta ylimmille hyllyriveille. Näitä tikapuita käytti lähinnä Natalia pyyhkiessään pölyjä kirjoista. Janalla oli oma rakas kirjastonsa työhuoneessaan. Kirjahyllyjen eteen oli sijoitettu ryhmä pyöriviä nojatuoleja, joille saattoi istua lukemaan. Lasiseinän edessä seisoi flyygeli. Sitä soitti lähinnä vain Peter. Nuoret löhöilivät mieluummin sohvilla huudattamassa musiikkiaan huippuluokan äänentoistolaitteilla, jotka Peter oli hankkinut edellisten tilalle vain pari vuota aiemmin.
Olohuoneesta avautuva näkymä käsitti kauniisti sammaloitunutta kallioista rinnettä, jossa kasvavat katajat ja kitukasvuiset männyt ja muut kivikkokasvit peittivät juuri sopivasti suoran näkymän naapurintalon kesäkeittiöön. Janalla oli ollut tapana ripustaa riippukeinu kahden pihamännyn väliin ja löhötä siinä lukemassa kirjaa iltapäivän auringossa. Mutta puolitoista vuotta sitten naapurissa asuva amerikkalaisdiplomaatti sai pestin muualle ja tilalle muutti pakistanilaisperhe, joka järjesti takapihallaan meluisia juhlia. Tästä syystä oli miellyttävämpää vain tyytyä katselemaan takapihan japanilaistyylistä kivikkopuutarhaa eristelasin takaa.
Janasta olohuone oli aina näyttänyt lähinnä joltain yliopiston luentosalilta, eikä hän tuntenut oloaan siellä kovinkaan kotoisaksi.
Talo oli rakennettu Peterin kolmannen firman myyntirahoilla. Kaksi ensimmäistä oli tehnyt konkurssin mutta kolmas oli myyty suurelle amerikkalaiselle it-yritykselle. Se sijaitsi metsäisellä ja kallioisella tontilla, joka oli jostain ihmeen syystä jäänyt rakentamatta Espoon ja Kirkkonummen välimaastossa. Makuuhuoneen ikkunasta ei aivan nähnyt merelle, muttei se kaukana ollut. He olivat saaneet pulittaa tontista pitkän pennin – vähän liikaakin – ja olivat rakentaneet sille tämän modernin arkkitehtuurin muistomerkin. Jana itse olisi tyytynyt paljon vaatimattomampaan asumukseen, mutta kun kerran alkaa rakentamaan, niin ahneus iskee, ja suunnittelijoille on niin helppoa antaa vapaat kädet. Rakennus onneksi sulautui hyvin sitä ympäröivään maastoon toisin kuin naapuruston räikeät ökytalot monimutkaisine amerikkalaisvaikutteisine aumakattoineen ja kattolyhtyineen.
Siinä mallinukkena seistessään Janan huomio kiintyi kirjaston peräseinälle ripustettuun tauluun. Itse asiassa hän huomasi vasta nyt, kaikkien näiden talossa asumiensa vuosien jälkeen, että peilistä aukeni näkymä ennen kaikkea kirjastoon. Ihminen katsoi peilistä lähinnä vain itseään. Janalla ei ollut taiteellista lahjakkuutta, mutta hän osasi etsiä näkemästään tiettyjä lainalaisuuksia, ja yllätyksekseen hän havaitsi, että mikäli peilistä avautuvaan näkymään piirtäisi tussilla perspektiiviviivat, niin tuo peräseinälle ripustettu maalaus olisi täsmälleen näiden viivojen leikkauspisteessä.
Jana oli myös jo miltei kokonaan unohtanut että tuo kyseinen taulu todellakin riippui heidän kirjastonsa seinällä. Se oli jostain kumman syystä Peterin lempitaulu. Ehkä siksi että maalaus esitti purjeveneitä kilpailemassa merellä. Peter oli itsekin purjehtinut nuorena kilpaa, mutta nykyisin hän lähti merellä lähinnä vain harrastusmielessä. Mikäli Jana olisi itse saanut päättää, hän olisi haudannut sen jonnekin varastohuoneen nurkkaan pölyttymään. Siellä heillä oli lukuisia paljon arvokkaampiakin taideteoksia. Mutta toisaalta hän tiesi, että Peter oli asiasta eri mieltä. Teos oli ollut esillä heidän jokaisessa kodissaan, Amsterdamin asuntoa lukuun ottamatta. Totuus oli, että tämä teos herätti Janassa liiaksi ristiriitaisia tunteita.
Tuo teos oli heidän häälahjansa. Sen oli maalannut Janan nuoruuden ystävä, eräs aloitteleva taiteilija. Huolimatta siitä, ettei se ollut nimekkään taiteilijan aikaansaannos, se oli kuitenkin varsin taitavasti maalattu. Sen olivat Peterille kertoneet monet hänen ystävistään. Monet Peterin ystävistä olivat itsekin taiteenkeräilijöitä.
Taiteen historia ei ollut Janan erikoisalaa, mutta tuossa maalauksessa oli aavistus jotakin samaa kuin tauluissa jotka Jana oli nähnyt Van Gogh museossa ja samalla myös jotakin pehmeän realistista kuten Vermeerin töissä, joita hän oli ihaillut Rijksmuseumissa. Tai ehkä sittenkin tietynlainen sarjakuvamaisuus Carl Larssonin töissä, jota Jana ja Peter olivat käyneet katsomassa Turun taidemuseossa, oli lähempänä totuutta.
Mutta mikään näistä edellä mainituista ei kuitenkaan kuvaillut riittävän hyvin tuota teosta. Se alkoi lähes valokuvamaisen tarkasti maalatusta purjealuksesta etualalla, jonka yksityiskohdat nousivat esiin herkän, larssonimaisen ääriviivatekniikan avulla. Mitä kauemmas horisonttiin katse siirtyi, sitä utuisemmaksi maisema muuttui, kunnes se lopulta sulautui värien ja muotojen sekoitukseksi jossa katosoja saattoi erottaa yksityiskohtia vain jos katsoi teosta kauempaa ja vain ohimennen. Sen minkä taiteilija oli lainannut Vermeeriltä, oli teoksen valot ja varjot jotka yhdessä saivat loivat vaikutelman pohjoismaisesta kesäillasta purjehtijoiden jo kiirehtiessä kotilaituriin nousevan ukkosmyrskyn alta.
Tätä Jana ei tietenkään ollut itse keksinyt. Tuon ylistyspuheen oli pitänyt eräs taidekriitikko aivan liian monen konjakkilasillisen jälkeen uudenvuoden vastaanottajaisissa joskus parikymmentä vuotta aiemmin heidän kerrostaloasunnossaan Katajanokalla.
Jana muisti kuitenkin lähes sanasta sanaan, mitä mies oli taulusta sanonut, ja hän muisti olleensa hyvin yllättynyt siitä, että jokin ihan tavallinen taulu saattoi herättää joissakin ihmisissä näin syviä tunteita. Arvatenkin niitä samoja tuntemuksia joita hän itse parhaimmillaan tunsi silloin kun häneen iski äkillinen oivallus jonkin siihen asti kadoksissa olleen kemiallisen prosessin olemassaolosta.
Se mikä häntä tuossa maalauksessa ahdisti, ei liittynyt millään tavoin itse teokseen, eikä sen taiteellisiin ominaisuuksiin. Jana oli kyllä periaatteessa samaa mieltä miehensä kanssa siitä, että se oli taiteilijan nimettömyydestä huolimatta arvokas lahja, ottaen huomioon, että se oli lahjan antajan itsensä maalaama. Se mikä sai hänessä aikaan epämukavia tuntemuksia vatsanpohjassa, oli tuo henkilö, joka lahjan oli antanut.
He olivat tutustuneet joskus seitsemänkymmentäluvun loppupuolella. Jana oli lukiossa ja tämä mies oli hänen luokkatoverinsa isoveli. Hän muisti vieläkin kuinka hirveän rakastuneeksi hän oli itsensä tuntenut vain siksi, että mies oli hymyillyt hänelle ja puhunut hänelle kuin vertaiselleen. Jana oli täyttänyt kokonaisen sivun päiväkirjastaan kirjoittamalla tuon miehen nimeä: Teo. Hän oli kirjoittanut sen isoilla kirjaimilla, pienillä kirjaimilla, erilaisilla väreillä ja – kynillä. Lopulta hän oli leikannut sivun irti ja polttanut sen takassa jottei Vera – hänen sisarensa – näkisi sitä.
Ja kun mies myöhemmin osoitti kiinnostustaan häntä kohtaan, sen sijaa että olisi ollut onnensa kukkuloilla, Jana oli ollut suorastaan kauhuissaan. Kauhuissaan siksi, että tämä mies oli häntä vanhempi. Siinä iässä kai pienikin ikäero tuntui niin tavattoman suurelta. Ja myös siksi, että tämä oli niin erilainen kuin kaikki muut Janan lähipiirissä, niin vapaamielinen, estoton ja intohimoinen. Se pelotti Janaa.
Mies oli edeltä käsin kertomatta tullut katsomaan Janan treenejä. Olihan katsomassa aina joskus muidenkin poikakavereita, mutta Janaa miehen läsnäolo hävetti niin, että vakioliikkeetkään eivät tahtoneet onnistua. Valmentajakin oli puuttunut virheisiin. Hän ei uskaltanut vilkaista katsomoon päinkään, mutta tunsi silti miehen katseen poltteen selässään. Kun mies harjoitusten jälkeen pyysi saada saattaa hänet kotiin, Jana oli niin hermostunut ettei osannut kieltäytyä.
Koti ovella mies oli sitten suudellut häntä. Se tuli Janalle täydellisenä yllätyksenä. Ei se suinkaan ollut hänelle aivan ensimmäinen kerta, mutta Jana tunsi miehen huulet huulillaan vielä nukkumaan mennessäänkin, eikä tahtonut saada unta. Yleensä hän nukahti nopeasti treenien jälkeen, mutta nyt hän pyöri sängyllään, mikä sai Verankin ihmettelemään, oliko hän kenties sairas.
Kun Jana nyt katseli mielessään näitä nuoruutensa tapahtumia elämänkokemuksensa hioman suodattimen lävitse, kaikki hänen nuoruudessaan kokemansa pelkotilat ja turhat ennakkoluulot lähinnä vain naurattivat häntä. Anoreksia ja nuorena koettu hyväksikäyttöyritys eivät todellakaan olleet niitä pahimpia asioita joita ihmisen saattoi kohdata, ne vain tuntuivat siltä iässä, jolloin nuoren ihmisen perspektiivi oli niin paljon kapeampi. Kun on voittanut kaikki ne esteet, jotka elämä oli Janan eteen heittänyt, mikään ei enää tuntunut niin kovin pelottavalta. Ei edes Nobel-juhla – tai ehkä sittenkin.
Jana päätti käydä vielä muutaman kerran läpi juhlien protokollan. Ei se voinut olla kovin paljon vaikeampaa oppia kuin IP-protokolla, jota hän oli ollut mukana kehittämässä opiskeluvuosinaan kesätöissä Nokialla.
Mitähän Teolle mahtoi kuulua, Jana pohdiskeli. Hän ei ollut tavannut miestä häittensä jälkeen. Hän ei myöskään ollut kuullut hänestä mitään. Hänen siteensä kotikaupunkiin olivat täysin katkenneet sen jälkeen kun hänen äitinsä oli sulkenut kirjakaupan ja hänen vanhempansa olivat muuttaneet Vihtiin. Jana oli kuitenkin varma siitä että Teokin oli muuttanut muualle.
Peter oli maininnut vuosia aiemmin yrittäneensä jäljittää Teon. Mielenkiinnosta miehen saavutuksiin taiteen saralla, hän oli kertonut. Mutta ei ollut löytänyt mitään – ei yhtään mitään. Miehestä ei ollut sosiaalisessa mediassa ainuttakaan jalanjälkeä. Hän siis saattoi olla aivan hyvin kuollut.
Tämän tarinan päähenkilö Jana Nohynek on kirjassa Eväsretki matonkudeniitylle Teo Mjösin suuri rakkaus. Heidän rakkaussuhteensa ei ala mistään eikä pääty mihinkään. Olen usein miettinyt mitä Janalle mahtoi tapahtua, ja nyt tuli tilaisuus laittaa asia paperille
