Umberto laski katseensa. Häntä hävetti tuijottaa liian pitkään näitä kahta kaunotarta, jotka makoilivat lepotuoleissaan tennisklubin uima-altaan kiveyksellä pukeutuneina niin olemattoman pieniin bikineihin, että olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla täysin alasti.
Hän jäi norkoilemaan harava kädessään piiloon pensaikon taakse, josta oli näköala altaalle.
Tottahan hän näki joka päivä kauniita naisia tällä alellalaisklubilla, mutta näissä kahdessa – varsinkin siinä toisessa – oli jotakin sellaista, ettei Umberto vain yksinkertaisesti saanut katsettaan irti heistä.
Toinen tytöistä oli iholtaan tummempi ja hänen kasvoistaan näki, että hänellä oli eteläamerikkalaisia sukujuuria. Umberto oli yrittänyt kuunnella tytön puhetta, päätelläkseen siitä, mistä tämä oli kotoisin, muttei voinut havaita mitään selvää korostusta. Siitä hän päätteli että tyttö oli syntynyt täällä Espanjassa.
Toinen taas oli vaalea – liian kalpea Umberton makuun. Hänestä näki heti, ettei hän ollut täältäpäin kotoisin. Kenties Pohjois-Euroopasta – luultavasti Ruotsista. Vaaleudestaan huolimatta hän oli kauniisti päivettynyt – suorastaan ahavoitunut. Oli viettänyt tunteja auringossa. Ja huolimatta pienen pienistä bikineistään, ei voinut havaita mitään rajoja hänen tasaisessa rusketuksessaan, jota vasten oljenkeltaiset hiukset säteilivät oudolla ja viehättävällä tavalla.
Tummatukkaisella oli lyhyet poikamaiset hiukset, kauniin sopusuhtaiset kasvot ja tummat silmät joiden katseen Umberto saattoi tuntea porautuvan itseensä altaan vastakkaiselle puolelle asti.
Jotain tuon kaltaista Umberto oli aina halunnut kuvitella rinnalleen, kauniin – hänen itsensä suunnitteleman – villansa terassille Buenos Airesin laitamilla sen jälkeen, kun hän valmistuisi ja avaisi oman muodikkaan toimistonsa.
Tuo kaikki oli tietenkin jo taakse jäänyttä elämää. Buenos Airesin laitamille hän ei koskaan ollut päässyt. Umberto oli syntynyt ja elänyt Nueva Pompeyan kaupunginosassa aina siihen asti, kunnes päätti jättää taakseen jatkuvassa talousahdingossa elävän ja Corraliton tukahduttaman Argentiinan ja etsiä jotain uutta ja parempaa Euroopasta.
Hänen vanhempansa olivat tulleet Buenos Airesiin joskus Perónin viimeisinä aikoina Misionesin maakunnasta. Kylästä nimeltä Municipalidad de Libertad – niin olemattoman pienestä kärpäsen paskasta, ettei sitä oltu edes merkitty karttoihin. Umberto ei koskaan ollut käynyt siellä.
Corralito oli murtanut hänen isänsä terveyden ja hän oli kuollut sydänkohtaukseen vuonna 2004, Umberton yhä opiskellessa arkkitehtuuria yliopistolla.
Heti valmistuttuaan hän oli pakannut laukkunsa, hyvästellyt äitinsä sekä vähät ystävänsä ja oli lähtenyt Eurooppaan tietämättä itsekään jäisikö sinne vai ei. Ja sitä hän ei tiennyt vieläkään.
”Kerro minulle Buenos Airesista!” Ihmiset pyysivät usein – varsinkin naiset. ”Millainen se on? Se on varmaan aivan hirveän kaunis kaupunki”
Umberto ei oikein tiennyt, mitä kertoa. Samanlainen suurkaupunki kuin Barcelona. Väkilukukin oli kai suurin piirtein sama. Kun kaupungin väkiluku ylitti tietyn rajan, oli vaikeaa nähdä kokonaiskuvaa. Näki vain taloja, katuja, autoja ja ihmisiä – paljon ihmisiä. Kävelit mihin suuntaan tahansa, niin kaikki jatkui alati samanlaisena. Jossain kaukana, pitkän bulevardin päässä, saatoit nähdä vuoret, joille et koskaan kiivennyt tai jonkun monumentin, jota et koskaan mennyt katsomaan.
Hän piti Barcelonasta vielä vähemmän kuin synnyinkaupungistaan. Jos Buenos Aires oli tarjonnut hänelle edes joitakin mukavia lapsuusmuistoja ja miellyttäviä muistoja opiskeluajoilta, niin elämä Barcelonassa oli ollut yhtä helvettiä.
Heti tultuaan Umberto oli kierrellyt kymmenissä arkkitehtitoimistoissa ympäri kaupunkia etsimässä töitä.
Joissakin kuuluisissa toimistoissa sai tehdä töitä yökaudetkin, mutta siitä ei maksettu palkkaa. Siitä sai vain tärkeän merkinnän ansioluetteloonsa. Mutta Umberto ei voinut tehdä palkatonta työtä. Hänen vähät rahansa hupenivat kalliissa eurooppalaismetropolissa jo paljon ennen kuin hänen oleskelulupansa meni umpeen.
Päivänä, jolloin hänen olisi pitänyt lentää takaisin Argentiinaan, Umbertolla oli vielä jäljellä sen verran itsekunnioitusta, että hän istuskeli Plaça Catalunyalla katsellen aukiota kuin se olisi hänen tulevan kotikaupunkinsa keskusta, yrittäen unohtaa polttavan koti-ikävänsä.
Ne neljä päivää, jotka hän onnistui työskentelemään erään, Plaça Urquinaonalla sijaitsevan tornitalon kuudennessatoista kerroksessa arkkitehdin kiireapulaisena, antoivat hänelle voimia jatkaa etsintäänsä useiden viikkojen ajan.
Hän piirsi leikkauksia talosta, joka tultaisiin rakentamaan johonkin pohjoiseen vuoristoseudulle. Kummallisesta rakennuksesta, joka oli tehty kokonaisuudessaan puusta, mutta verhoiltu sitten luonnonkivillä. Hänelle maksettiin käteisellä ja hän sai lähteä heti kun piirustus valmistui.
Umberto huomasi pian, että Espanjassa ja koko Euroopassa oli alkanut lama, joka oli ajanut koko rakennusalan alas. Konkursseja oli lähes päivittäin eikä kukaan uskaltanut rakentaa mitään, mikäli hänellä ei ollut rahat patjansa sisällä säästössä.
Hän vajosi lopulta niin alas, että nukkui henkensä uhalla Ciutadellan puistossa ja ruokki itseään etsimällä ruokaa ravintoloiden ja kauppojen roskakoreista.
Heitä oli siellä paljon muitakin: alkoholisteja, huumausaineiden käyttäjiä, kaduilla eläviä laitapuolen kulkijoita. Mutta hänen kaltaisiaan eteläamerikkalaisia maahan muuttaneita oli huomattavasti enemmän. Toisin kuin muut katujen elätit, he olivat paremmin pukeutuneita – ainakin aluksi. Umberto näki kravattikaulaisia maanmiehiään samoissa puuhissa kuin hän itsekin. Sen nähtyään pilaantuneen ruuan tonkiminen ei enää tuntunut aivan yhtä nöyryyttävältä.
Afrikkalaisia pakolaisia roskiksilla ei sen sijaan juuri käynyt. Heidän asiansa oli yleensä paljon paremmin. He olivat valtion holhokkeja. Heitä ruokittiin ja heillä oli paikka, jossa asua.
Näistä roskiksenodotuskeikoista oli se hyöty, että samaa kieltä puhuvat auttoivat yleensä toinen toisiaan. Antoivat hyödyllisiä neuvoja ja tarpeellisia tietoja siitä, miten saada itselleen jalansija tässä epäystävällisessä kaupungissa. Parhaat apajansa jokainen tietenkin piti omana tietonaan. Jakajia oli yksinkertaisesti aivan liian monta.
Saavutettuaan jo melkein aallonpohjan Umberto päätti hylätä suunnitelmansa arkkitehdin työstä ja hän alkoi miettiä uravaihtoehtoja. Yksinkertaisesti vain mitä tahansa työtä, josta saisi sen verran palkkaa, että hän saattaisi ostaa rahalla ruokaa ja hankkia asunnon – edes vaatimattoman – jossa nukkua patjalla kovan puistonpenkin tai kasteisen ruohikon sijaan.
Hänen ajatuksissaan alkoi muotoutua ihanteellinen kuva maaseudusta tulvillaan hedelmiä ja vihanneksia: tomaatteja, omenia, persikoita, viinirypäleitä. Vesi nousi hänen kielelleen kun hän vain ajattelikin tomaatteja. Sellaisia melkein kypsiä, kiinteitä, punakylkisiä tomaatteja. Näissä mietteissä Umberto aloitti pitkän patikkaretkensä maaseudulle kohti pohjoista.
Nyt hän oli melkein jo vuoden tehnyt töitä Matarolaiselle puutarha-alan yritykselle. He eivät viljelleet tomaatteja, eivätkä mitään muitakaan vihanneksia. Tekivät puutarhasuunnitelmia rikkaiden ihmisten pihoille. Sellaisten asuntojen, jollaisesta Umberto itsekin oli haaveillut niin kauan sitten toisessa elämässään.
Istutettiin palmuja, jotka oli tuotu kaukaa Etelä-Amerikasta, tehtiin nurmikoita, jotka elivät vain keinokastelulla ja kivettiin uima-altaan reunustoja. Työ oli raskasta ja Umberto teki pitkiä päiviä eikä koskaan valittanut. Palkka oli suoraan sanoen mitätön, mutta sillä saattoi kuitenkin elää. Ja vaikka tomaatit eivät olleetkaan alati käden ulottuvilla, niin hän saattoi kuitenkin mennä torille ja ostaa niitä. Se tuntui suorastaan taivaalliselta niin pitkän kerjäläiselämän päätteeksi. Ei koskaan enää roskaruokaa hän päätti juhlallisesti.
Kesti kuitenkin kauan ennen kuin maahan poljettu itsetunto alkoi kohentua ja Umberto saattoi alkaa tuntea itsensä jälleen ihmiseksi hylkiön sijaan.
Vuotta myöhemmin Mario – pomo – oli ehdottanut, että hän ottaisi hoitaakseen tennisklubin istutukset. Asiassa oli vielä se etu, että työhön kuului luontaisetuna asunto. Pieni, mutta siisti koppi vessalla alueen kaukaisimmassa nurkassa, metsän reunalla. Se ei olisi tietenkään kelvannut asunnoksi kenellekään espanjalaiselle puutarhurille, mutta Umbertolle majapaikka sopi paremmin kuin hyvin.
Hän irtisanoutui asunnostaan, jossa heitä asui yhdessä neljä argentiinalaista, kaksi equadorilaista ja yksi paraquailainen, ja muutti Alellaan.
Näihin aikoihin Umberto alkoi myös pohtia elämäänsä uudelleen. Hän tunsi tiettyä kutsumusta puutarhanhoitoon. Kasveihin ja puihin. Ja hän myös huomasi että hänellä oli tähän työhön luontaisia kykyjä. Hän rakasti hoitamiaan kasveja ja kasvit myös rakastivat häntä. Hänellä oli taito saada kukkimaan ja kukoistamaan sellaisetkin lähes trooppiset kasvit, jotka yleensä eivät eläneet näillä leveysasteilla. Hän osasi valita juuri sen maaperän, mistä kasvi piti ja sen nurkkauksen, jossa tämä oli suojassa pohjoisen viimoilta.
Hän alkoi saada kiitosta työstään. Hän tunsi löytäneensä paikkansa. Ja hänellä oli nyt hieman enemmän aikaa muihinkin asioihin kuin pelkän olemassaolonsa varmistamiseen. Hän saattoi jopa suoda itselleen nautinnon katsella nuoria kauniita naisia pelaamassa tennistä tai loikoilemassa uima-altaalla. Hän alkoi myös tuntea kiihottuvansa ensimmäistä kertaa sitten opiskeluaikojensa. Ja usein hänen oli päivän päätteeksi masturboitava iltaisin kopperossaan. Sen pidemmälle hän ei espanjalaisten naisten suhteen ollut vielä päässyt.
Umberto oli katsellut näitä kahta nuorta naista jo kolmatta viikkoa. Heistä oli tullut hänelle suoranainen pakkomielle. Hän oli alkanut ajoittaa työrutiinejaan siten, että ne sopivat yhteen heidän tulemisiensa ja menemistensä kanssa ja tunsi pettymystä niinä päivinä, kun he eivät tulleetkaan uima-altaalle. Hän oli saanut selville, että nämä naiset tulivat aina iltapäivisin kello kolmen ja neljän välillä. Eivät koskaan aamulla eivätkä koskaan viikonloppuisin. Kerran he olivat kolme päivää poissa ja tällöin Umberto tunsi itsensä levottomaksi peläten, ettei enää näkisikään heitä.
Sisimmässään hän tiesi, että kesä loppuisi pian, uima-allaskausi päättyisi ja sitten naiset eivät enää palaisi klubille, eikä hän ehkä enää koskaan näkisi heitä.
Tämä tarina on ote piakkoin julkaistavasta kirjastani Bonsaipuun juurella. Se on jatkoa teokselle Eväsretki matonkudeniitylle.
Umberto on eräs sivuhenkilöistä. Hän on Argentiinalainen vastavalmistunut arkkitehti, joka on muuttanut Espanjaan paremman elämän toivossa.
