Lentoasema oli lähes autio. Sen hyvin ymmärsi, sillä olihan jouluaatto. Autiutta vielä lisäsi covid-epidemia, joka karsi suuren osan niistä harvoista matkustajista, jotka olisivat saattaneet olla liikkeellä näin jouluna.
Sanotaan, että kansainväliset lentokentät eivät milloinkaan nuku. On ihmisiä, jotka ovat matkalla jouluaattonakin joltakin maailman lentokentistä jollekin toiselle, niin käsittämättömältä kuin se kuulostikin. Mutta toisaalta maailmassahan on paljon niitä, jotka eivät edes vietä joulua.
Lapsena Henry oli kuvitellut, että jouluksi kaikki menivät koteihinsa, koristelivat joulukuusen ja lauloivat kynttilöiden loisteessa joululauluja – joulupukki… joulupukki, tipitipitiptap, joulu yö juhla yö ja mitä niitä nyt onkaan.
Illalla luettiin Uutta testamenttia ja syötiin jouluateria: kinkkua, lootia ja alatoopia. Vasta sitten tuli illan kohokohta – lahjojenjako.
Tehtaan portilla istui jouluaattoisinkin porttivahti. Porttikopin ikkunoilla oli joulukynttilät ja nurkassa pieni, koristeltu joulukuusi. Henry kuvitteli, että mies oli maailman ainoa ihminen, jonka täytyi olla joulunakin töissä ja hänen kävi miestä kovasti sääliksi. Hänellä ei ollut jouluateriaa eikä joululahjoja, eikä myöskään ketään kenen kanssa laulaa joululauluja.
Henry meni lentokentän ainoaan auki olevaan kahvilaan ja osti kahvin pahvimukissa. Hän käveli nurkkapöytään ja laski painavan korinsa lattialle. Aikaa oli runsaasti, sillä Sydneyn lento oli alustavien tietojen mukaan yli kaksi tuntia myöhässä.
Hän riisui talvitakkinsa, joka oli etelän leutoihin keleihin aivan liian kuuma, ja riisui hiostavan maskinsa ja laski sen pöydälle. Sitten hän otti hörpyn kahvista. Se oli seisonutta ja kitkerää, mutta ainakin auttoi pysymään hereillä.
Jos Henry olisi tiennyt, että hän joutuisi odottamaan niin kauan, hän olisi ottanut kirjan mukaansa. Sillä tavalla aika olisi kulunut joutuisammin. Nyt kun hänellä ei sitä ollut, hänen oli tyydyttävä katselemaan niitä harvoja ihmisiä, jotka olivat syystä tai toisesta tulleet lentoasemalla näin jouluaattoiltana.
Ikkunan vieressä istui mies, joka oli etelän talveenkin aivan liian heppoisesti pukeutunut. Hänellä oli päällään tumma puvuntakki, vaalean sinertävän paita ja räikeä kravatti. Jalassaan miehellä oli nahkakengät, jotka eivät ollenkaan soveltuneet talveen. Sileä nahkapohja oli varmaankin salakavalan liukas.
Mies sormeili tietokonettaan samalla kun puhui puhelimessa korvakuulokkeensa kautta.
”Mitä vittua, älä nyt taas alota. No, anna niille ne lahjat sitte, mää tulen kun pääsen”, Henry kuuli miehen sanovan. Päätettyään puhelun hän nousi, käveli tiskille ja osti oluen.
Kun tarjoilijatar kyykistyi etsimään miehen tilaamaa olutpulloa kylmäkaapista, tämä ahmi naista katseellaan. Maksaessaan mies sanoi jotain mitä Henry ei kuullut. Nainen hymyili vaivautuneesti ja laski avaamansa olutpullon tiskille.
Tarjoilijatar vilkaisi kelloa. Enää ei ollut kuin muutama tunti työvuoron päättymiseen. Kyllä hän sen kestäisi, ja sitten olisi vapaata loppiaiseen saakka.
Hän nojasi tiskipöydän reunaan lepuuttaakseen hieman väsyneitä jalkojaan ja otti esiin puhelimensa. Äskeinen iljettävä asiakas oli keskeyttänyt sisustusvideon, jota hän oli katsellut. Mies oli kysynyt milloin hänen työvuoronsa päättyisi ja oli vihjannut, että he voisivat mennä yhdessä lentokenttähotelliin koristelemaan joulukuusta. Pervo oli käyttänyt juuri näitä sanoja.
Samalla hetkellä, kun hän aukaisi puhelimen, se alkoi soida. Äiti, luki puhelimennäytöllä.
”Hyvää joulua, Pilvi”, äiti sanoi.
”Hyvää joulua rakas!” kuului isän huudahdus taustalta.
”Äiti, äiti, tiekkö mitä mää sain pukilta”, kimitti pikkutytön ääni puhelimeen.
”Kerropa, mitä Pukki toi sulle, kultaseni”, Pilvi sanoi murtuneella äänellä. Kyynel vierähti silmäkulmasta.
”Fellalin!”
Vain pari tuntia, Pilvi ajatteli, sitten pääsen kotiin.
Moskovan kone oli juuri laskeutunut, Pilvi päätteli. Se toi vain vähän matkustajia. Lähes kaikki olivat riisuneet maskin jo heti koneesta laskeutuessaan. Pilvi yritti pysytellä etäällä niistä muutamista, jotka tulivat ostamaan, kahvia tai tupakkaa. Suurin osa kiiruhti etsimään vapaata taksia ja loput raahasivat matkalaukkujaan kohti metron sisäänkäyntiä.
Puolituntia myöhemmin tuttu bussikuski poikkesi ostamaan kahvin ja Tuplan, kuten aina. Miehen poskipäät nousivat leveään hymyyn mustan maskin alla, kun hän näki Pilvin.
”Miksi sinä tyttö töissä nyt joulu? Kristitty juhla, vain muslimi raataa”, mies sanoi ja nauroi niin, että hänen ilonsa tarttui myös Pilviin.
Somalikuskin perässä baariin saapui pieni nainen lähes itsensä kokoisen matkalaukun kanssa.
”Do you have paper tissues? Tämä kysyi itkuisella äänellä.
Nainen näytti todellakin tarvitsevan niitä. Hänen kasvonsa punoittivat kuin tomaatti, ja oli vaikeata sanoa, johtuiko se vilustumisesta ja nuhaisesta nenästä, vaiko itkuisista silmistä. Kenties molemmista.
Mikäli Pilvillä olisi ollut nenäliinoja, hän olisi antanut tälle vaikka omansa. Mutta koska hänellä ei ollut, hän neuvoi naista menemään kulman ympäri kauppaan, joka oli auki ympäri vuorokauden.
Suurin paperinenäliinapakkaus mukanaan Delia nousi hissillä toisen kerroksen lähtöaulaan.
Tarkastuspisteellä hän yritti nostaa painavan matkalaukkunsa hihnalle, mutta se lipesi hänen otteestaan ja putosi lattialle. Laukku osui lattiaan pyörä edellä, joka rikkoutui äänekkäästi napsahtaen ja singahti metallinpaljastimen portin lävitse kansainvälisen terminaalin puolelle.
Kaikki kääntyivät katsomaan hänen suuntaansa. Virkailijoilla oli kasvoillaan pelästynyt ilme. Sitten yksi heistä – ainoa joka oli nähnyt tapahtuneen – lähti juoksemaan pyörän perään.
Delia lyyhistyi lattialle matkalaukun viereen. Hän ei enää kyennyt pidättelemään kyyneleitään. Selkäreppu ja jättikokoinen nenäliinapakkaus jatkoivat matkaansa läpivalaisinlaitteen lävitse.
”Saanko auttaa neitiä?” takaa tuleva parrakas mies sanoi vahvasti saksalaisittain murtaen.
Hän nosti suuren matkalaukun kevyesti kuin se olisi ollut käsilaukku ja laski sen hihnalle.
Matkalaukussa on minun koko elämäni. Kaikki mitä omistan. Delia ajatteli. Hän oli pakannut koko elämänsä yhteen ainoaan Samsonite-laukkuun ja muuttanut tähän kylmään maahan. Mutta se oli osoittautunut suureksi virheeksi, ja nyt hän oli matkalla takaisin kotiin. Hän ei vain tiennyt oliko hänellä enää kotia.
Delia raahautui rikkinäisine laukkuineen kirjanvaihtopisteeseen, josta oli tullut rakas paikka hänen aiemmilla lennoillaan tapaamaan Brunoa. Varmaankin se, että sellainen sijaitsi kansainvälisellä lentokentällä kaikkien tax free myymälöiden seassa, kertoi jotain kansasta, joka maassa asui, Delia oli ajatellut.
Hän lyyhistyi nurkassa olevaan nojatuoliin, riisui läpimäräksi kastuneen maskinsa ja antoi kyynelten tulla.
Vain muutama humalaisen miehen sana oli pyyhkinyt pois sen, mikä oli ollut elämää suurempaa rakkautta. Delia oli ollut niin rakastunut – suorastaan sokeasti rakastunut – ja siksi hän oli pudonnut niin korkealta. Itsetuhoiset ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Aivan kuin silloin teininä. Hänen surkea elämänsä toisti jälleen kerran itseään.
Delia oli niin uppoutunut omiin ajatuksiinsa ettei hän lainkaan huomannut naista, joka työnsi edellään suurta siivouskärryä.
Nainen oli lyhyt ja kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat niin ryppyjen peittämät, että olisi ollut vaikeata arvata hänen ikänsä. Mutta hänen silmänsä loistivat kuin kaksi safiiria ja niiden katse oli valpas.
”Don’t cry darling. Ei se mies ollut sinun arvoisesi”, nainen sanoi hyvällä englannilla.
Hän jätti kärrynsä seinän viereen, riisui kumihansikkaansa ja raahasi toisen nojatuolin Delian tuolin viereen. Kun tämä tuntematon nainen otti Delian käden omaansa, tuntui kuin lämpöä virtaisi pitkin käsivartta ja sitä säteilisi ympäri hänen kehoaan. Se tuntui kutinana aina jaloissa asti ja sai Delian kipristelemään varpaitaan punaisten villasukkiensa sisällä. Hänet täytti hyvänolontunne jollaista hän ei ollut ennen kokenut.
”Kerro kultaseni, mitä se mies on tehnyt sinulle”, nainen sanoi, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksiaan.
Delia kertoi. Hän kertoi kaiken itsestään ja Brunosta. Suuresta rakkaudesta, jonka olisi pitänyt voittaa kaikki esteet, ja äärimmäinen pahanolontunne, jota hän oli kantanut mukanaan kuukausia, helpotti vähä vähältä.
”Minun nimeni on Lieddi. Siivoan tämän lentoaseman vessoja päivät pääksytysten. Ole tehnyt sitä jo vuosia. Voin vakuuttaa, että kaikki me jätämme paskaa jälkeemme, niin miehet kuin naisetkin. Se vain on osa elämää, mutta ei siihen saa jäädä rypemään.”
Delia katsoi Lieddiä. Tämän ryppyisillä kasvoilla oli naurun virne, ja häntä itseäänkin alkoi naurattaa.
”Kiitos, kiitos kun kuuntelit”, Delia sanoi ja kurkottautui halaamaan tätä outoa naista.
”Sinulla on koko elämä edessäsi, Delia rakas, mutta nyt sinun täytyy kiiruhtaa, sillä lentosi lähtee aivan kohta.”
Delia katsoi kelloa. Se oli aivan totta. Hänellä oli kiire. Vasta portilla hän pysähtyi miettimään: miten ihmeessä siivoojanainen tiesi hänen nimensä ja sen, että lentoni oli lähdössä.
Minä pääsen sinne yliopistoon. Minusta tulee arkkitehti, Delia vakuutti itselleen ja käveli pitkin kulkusiltaa lentokoneeseen.
Lieddi siivosi kiirettä pitämättä kirjanvaihtopisteen. Hän teki melkein aina yövuoroa. Yöllä lentokentällä oli rauhallista ja hän sai tehdä työnsä kaikessa omaan tahtiinsa ilman, että turhantärkeät pikkupomot, joilla ei ollut todellista ymmärrystä työnteosta, olisivat alituiseen esittämässä vaatimuksia työn tehostamisesta ja kustannuksien alentamisesta.
Sitä paitsi, öiseen aikaan saattoi tavata mielenkiintoisia ihmisiä, kuten tuonkin tyttöressun, jonka aura oli aivan tavattoman mielenkiintoinen.
Matkatavaroiden luovutusaulassa viimeisetkin, myöhässä laskeutuneen Cairnsin lennon matkustajat, raahasivat matkatavaroitaan kohti tullia, kun Lieddi suuntasi kärryineen kohti wc-tiloja.
Vessassa seisoi nuorimies pesemässä käsiään ja kasvojaan allasrivistön edessä. Lieddin nähtyään tämä soi hänelle hymyn. Miehen katse oli tutkiva, eikä siinä ollut ylenkatsetta, jollaista useimmat osoittivat siivoushenkilöitä kohtaan.
Mies oli komea. Hänellä oli klassiset kasvonpiirteet. Niskalle sidotut hiukset toivat tiettyä mystiikkaa hänen ulkonäköönsä. Hän oli pitkä ja atleettinen, sillä tavalla kuin kestävyysurheilijat tapasivat olla.
Kuivattuaan kasvonsa paperinpaloilla joita annostelija työnsi ulos yhden kerrallaan, mies nosti lattialta jättikokoisen repun ja heilautti sen kevyesti olalleen.
”Hyvää joulua”, mies sanoi.
”Hyvää joulua sulle kanssa”, Lieddi vastasi.
Nuorimies suuntasi askeleensa kohti tullitarkastusta, missä yksikään virkailija ei ilmestynyt paikalle hänen kävellessään vihreää linjaa ulos hallista.
Vain Henry seisoi yksin koreineen kaiteen vierellä odottamassa. Hänen kasvoilleen nousi onnellinen hymy kun hän näki tulijan.
”Mikael! Luulin jo hetken ettet ollutkaan lennolla”, Henry sanoi ja antoi Mikaelille kunnon miehisen halauksen.
”Jouduit varmaan odottamaan aika kauan”, Mikael sanoi. ”Lento lähti yli tunnin myöhässä. En tiedä miksi.”
”Ei se mitään pääasia että olet kotona.”
”Mitä sulla on siinä korissa?” Mikael kysyi. Kori oli selvästikin painava.
”Kohta näet.” Henry sanoi ja johdatti Mikaelin terminaalien väliselle käytävälle. Hän laski kantamuksensa leveälle, puiselle penkille ja alkoi tyhjentää korin sisältöä. Ensiksi hän levitti jouluisen pöytäliinan ja kattoi sen päälle lautaset, ruokailuvälineet ja samppanjalasit. Sitten korista alkoi nousta perinteisiä jouluruokia. Herkullinen joulun tuoksu levisi käytävälle. Lopuksi Henry laittoi kaiken keskelle kynttelikön ja sytytti kynttilät.
”Nyt on jouluaatto ja meillä on vielä monen tunnin ajomatka, joten ajattelin, että voisimme aivan hyvin nauttia jouluaterian jo täällä”, Henry sanoi.
”Tämä on paras joululahja ikinä”, Mikael sanoi.
Hänen äänensä murtui lauseen lopussa ja Henry huomasi kuinka liikutuksen kyynel kimalteli Mikaelin silmäkulmassa.
”Hyvää joulua isä”, Mikael sanoi kun he kilauttelivat lasejaan.
”Hyvää joulua Mikael”, Henry sanoi.
Ohi kulkeva lentokenttävirkailija katsoi heitä hämmästellen. Avotulen käsittely lentokenttätiloissa on ehdottomasti kiellettyä, ja se pitää sisällään myös kynttilät, mutta mitä hittoa, nythän on joulu.
