Yhden päivän ajaksi varjostajat vaihtuivat toisiin. Varmaan heilläkin oli vapaapäivänsä, vaikka minun oli vaikeata kuvitella Stanislaw vapaa-ajallaan syömässä kotonaan perheensä kanssa sunnuntai lounasta. Ja täysin mahdoton oli ajatus hänestä antamassa hyvän yön suudelmaa tyttärelleen, sillä kaikki se nikotiini ja terva joka oli vuosien saatossa kertynyt hänen viiksiinsä veisi yöunet keneltä tahansa.
Ivan puolestaan sopi tehtäväänsä paljon paremmin. Hänet oli slaavimuotissa valettu. Hän ei erottuisi ihmismassasta.
Kun olimme tutustunet toisiimme hieman paremmin, kysyin Deljalta näistä hyypiöistä, mutta hän vain kuittasi asian kohauttamalla harteitaan, hänelle niin tyypillisellä tavalla, joka sai toisen tuntemaan itsensä idiootiksi.
Markus oli paremmin perillä asiasta. Hän tiesi kertoa, että Puolan salainen palvelu varjosti Deljaa koska tämä oli töissä kuuluisalla Gdanskin telakalla, jossa muun muassa rakennettiin sotalaivoja neuvostoarmeijalle. Delja puhui sujuvasti kuutta kieltä ja Markus sanoi Deljan toimivan telakan virallisena tulkkina korkean tason liikeneuvotteluissa. Hänellä oli ehkä sellaistakin tietoa, joka oli luokiteltu salaiseksi.
Päivällisen päätteeksi laskeuduimme hotellin ala-aulaan, jossa meitä odotti Deljan lisäksi kaksi miestä.
Vanhempi heistä esittäytyi nimellä Mikołaj. Hän näytti enemmänkin ylipiston professorilta kuin kokeneelta merenkävijältä, ainakin jos häntä vertasi Markukseen, jonka parta toi heti mieleen kapteeni Haddockin. Myöhemmin osoittautui, että Mikołaj todella olikin yliopiston professori.
Minulle ei oikein selvinnyt minkä tyypin partiolippukunta meidät oli Gdanskiin kutsunut, mutta aloin epäillä ettei kyse ainakaan ollut meripartiosta. Mahtoikohan sellaisia ylipäätään Puolassa ollakaan, jos kerran purjehtiminen tapahtui pääasiassa satama-altaassa.
Nuorempi mies oli nimeltään Czeslaw. Hän oli heistä kolmesta se, joka kenties eniten muistutti partiopoikaa. Häntä emme enää nähneet tuon ensitapaamisen jälkeen.
Mikołajn ja Deljan opastamina tutustuimme kahtena seuraavana päivänä Itämeren rantakohteisiin. Puolalla on rantaviivaa ehkä sellaiset 500 kilometriä, joka toisin kuin voisi luulla, verrattuna maan asukaslukuun, oli pääasiassa maaseutua täynnä harmaita ränsistyneitä taloja harmaine kuitusementtikattoineen. Meri ei näyttänyt puolalaisia suuremmin kiinnostavan. Jossain toisessa samankaltaisessa maassa koko rannikko olisi jo aikapäiviä sitten rakennettu täyteen.
Ikivanhalla bussilla vierailimme joissakin pikkukylissä lähellä Itä-Saksan rajaa. Seuraavana päivänä meidät vietiin Sopotiin, joka tunnettiin Itämeren Rivierana. Kävelimme Euroopan pisimmän laiturin päästä päähän ja vierailimme keskelle metsää rakennetussa jättimäisessä teltassa, jossa järjestettiin Sopotin kansainvälinen laulukilpailu. En ollut koskaan kuullutkaan mistään sellaisesta.
Vartiojohtajan etuoikeudella valitsin paikan Deljan viereltä ja juttelin hänen kanssaan bussimatkojen aikana. Kyselin häneltä Puolasta. Siitä millaista oli asua kommunistisessa valtiossa. Se oli asia, joka kiinnosti minua aivan tavattomasti.
Hän kertoi siitä kuinka maassa oli puutetta lähes kaikesta ja kuinka tilipäivänä ei koskaan voinut tietää mihin rahat riittäisivät. Mutta ei juuri paljon muuta.
Delja oli onnekas, sillä hänelle oli tarjoutunut mahdollisuus opiskella ulkomailla, joten hänellä oli mihin verrata. Mutta siltikään hän ei ollut sanoissaan kovin kriittinen.
Kolmantena päivänä tutustuimme Gdanskin vanhaankaupunkiin. Kävimme Mariacka-kadulla, vierailimme Zurav – nosturissa ja pyhän Marian kirkossa.
Meidät vietiin syömään muodikkaaseen pitseriaa, joka oli kenties kaupungin ainoa. Se oli tupaten täynnä ihmisiä ja meidän oli vaikeata löytää pöytä niin monelle hengelle. Pitsat jotka meille lopulta tuotiin, olivat kuin leipiä, joiden päälle oli ripoteltu täytteitä ja juustoa. Kun sellaisen veti naamaansa, tiesi syöneensä – ei kylläkään pitsaa, vaan kuivaa leipää.
Kiertokäynnin päätteeksi meille esiteltiin partiotalo vanhankaupungin kupeessa. Se oli suuri vanha, linnamainen rakennus, jossa oli torneja ja sisäpiha. Tuntui uskomattomalta, että kommunistisessa maassa partio-organisaatiolla saattoi olla sellaiset tilat, kun taas rikkaissa länsimaissa me toimimme yleensä kellareissa tai ränsistyneissä vanhoissa rakennuksissa, jotka eivät muille kelvanneet
Nousin Deljan kanssa yhteen torneista. Sieltä avautui mahtava näköala yli vanhankaupungin kattojen. Ylätasanne oli niin ahdas, että olimme siellä miltei kylki kyljessä. Tunsin hänen läheisyytensä hyvin voimakkaana ja sen sijaan, että kuuntelisin hänen puheitaan, unohduin tuijottamaan hänen huuliaan. Deljan huomasi tämän, ja välillemme syntyi kiusaantunut hiljaisuus, jonka aina katseemme kohtasivat. Tuolla hetkellä olisin voinut antaa mitä tahansa jotta olisin saanut suudella häntä.
Ennen lähtöämme takaisin Gdyniaan, kävin pikaisesti vessassa. Hämmästyksekseni huomasin, ettei siellä ollut vessapaperia. Kiersin kaikki kopit läpi, enkä löytänyt paperia yhdestäkään, en edes tyhjiä rullia. Se tuntui peräti oudolta sellaiselle ihmiselle, joka oli tottunut siihen, että kyseisestä hyödykkeestä ei ollut koskaan pulaa.
Kerroin asiasta suureen ääneen muille, kuin se olisi jonkunlainen vitsi, mutta yllätyin siitä, millainen vaikutus sanoillani oli Deljaan. Ensimmäisen kerran näin hänen julkisivunsa läpi. Hän oli aidon nolostunut ja häpeissään. Aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen vaiettu salaisuus. Vedettyään minut hieman syrjemmälle hän kaivoi käsilaukustaan pienen palan karkeaa vessapaperia ja ojensi sen minulle.
Koska olimme nuoria, meitä kiinnostivat paljon enemmän paikalliset diskot ja yökerhot kuin rakennustaide ja kulttuuri.
Ensimmäisenä iltana olimme menneet hotellin yökerhoon minä, Sauli ja kokkimme Armas. Paikka oli täynnä keski-ikäisiä miehiä ja aiemmin aamiaisella näkemiämme ilotyttöjä. Se ei ollut lainkaan sellainen paikka jossa minä olisin viihtynyt
Kysyin siis Deljalta voisiko hän suositella jotakin hyvää diskoa Gdanskissa. Vessapaperiepisodin jälkeen olin aivan varma siitä, ettei hän suostuisi edes puhumaan kanssani. Mutta suureksi yllätyksekseni hän tarjoutui seurakseni. Sovimme treffit yhdeksältä illalla jo tutuksi tulleen vanhan satamanosturin luona.
Delja saapui ainakin kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Aloin jo olla huolissani, ettei hän ilmaantuisi ollenkaan, mutta kun näin hänen kävelevän rantaa pitkin, kaikki huoleni haihtuivat saman tien.
En tiedä johtuiko se meikistä vai vaatetuksesta, mikä ei kovin paljon eronnut siitä, mitä olin siihen asti nähnyt hänen yllään, mutta jostain syystä Delja suorastaan säteili. Olisin voinut vannoa, että hän oli kaunein koskaan näkemäni nainen.
Kävelimme hyvän matkaa kaupungin halki. Kävellessämme Delja kertoi kaupungin historiasta aina hansakaupunkiajoista lähtien. Hän luetteli paikannimiä ja henkilöitä jatkuvana virtana. Huomautin hänelle, että vierasmaalaisen oli varmaan vaikeaa ymmärtää puolankieltä. Puhumattakaan siitä millaista sitä olisi lukea kaikkine niine erikoismerkkeineen, joita heillä oli tapana lisätä tekstiin.
”Eivät kaikki puolalaisetkaan osaa kirjoittaa oikein”, Delja sanoi ja osoitti minulle useita kylttejä, jotka hänen sanojensa mukaan oli väärin kirjoitettu.
Olikohan niin, että puolalaiset olivat keksineet itselleen niin vaikean kielen, etteivät he sitä itsekään täysin hallinneet, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen.
Katsoessaan Gdanskin karttaa voi nähdä, että kaupunki on joskus muinoin ollut vahvasti linnoitettu, ja linnoitusjärjestelmän yhä pystyssä olevat vallisarvet muodostavat siksak kuvion kaupungin ympärille.
Erään tällaisen bastionin käytäviin oli sijoitettu kaupungin muodikkain disko. Länsimaisiin diskoihin verrattuna se kyllä muistutti enemmänkin baijerilaista olutkellaria. Musiikki tosin yritti seurata modernia länsimaista linjaa.
Pyysin Deljaa tanssimaan kanssani, kun Pet Shop Boysin Always on My Mindin ensitahdit kaikuivat käytäväsokkelon kiviseinistä. Tanssilattia oli rakennettu halliin, jossa käytävät yhtyivät. Se oli ahdas. Yhteen nurkkaan oli jotenkin saatu mahdutetuksi paikka dj:lle, jossa pitkä, tumma mies heilui musiikin tahdissa ja huuteli aina välillä jotakin puolaksi. Oli tanssittava hyvin lähekkäin ja varottava liikkumasta liiaksi, jottei vahingossa tulisi lyöneeksi vierustoveriaan. Kun Delja tanssi, hänen pitkä ja hoikka vartalonsa keinui musiikin tahdissa tavalla, joka ei lainkaan sopinut yhteen sen mielikuvan kanssa, joka minulla hänestä oli.
Kuvittelin mielessäni tupakansavuisen neuvotteluhuoneen, jonka seinällä komeili Puolan kommunistiseen puolueen symboli sekä sirppi ja vasara. Venäläisten edustusto istui neuvottelupöydän toisella puolen. Heillä oli kaikilla Leonid Brežnevin kasvonpiirteet ja kulmakarvat. Jo pelkällä katseellaan he saivat vahvimmankin puolalaismiehen puntit tutisemaan, mikäli tämä sattui olemaan selvin päin.
Mutta Delja ei ollutkaan mies, vaan nainen. Kuvittelin hänet pukeutuneena prässättyyn virkapukuunsa, hiukset tiukasti nutturalle kiskottuina ja kasvot lähes ilmeettömiksi meikattuina, seisomassa venäläisvaltuuskunnan edessä kuin sotilas miekka kädessä puolustamassa linnakettaan. Hänen tummanpunaisiksi maalatut huulensa suolsivat sanoja, milloin puolaksi, milloin venäjäksi torjuen sanan säilällä venäläiset piiloajatukset, monimerkityksellisyydet ja kaksimielisyydet, ja tulkiten maanmiestensä lauseita niiden positiivisimmassa merkityksessä ilman, että venäläisdelegaation tulkki voisi kiistää hänen sanojensa todenmukaisuutta.
Tanssimme kosteassa kuumuudessa kappaleen toinen toisensa perään tiukkaan sullotun ihmismassan keskellä. Tunnelma oli käsinkosketeltavan riemukas. Tuulahdus länsimaista kulttuuria kuolintuskissaan vääntelehtivän kommunisti-imperiumin laidalla. Muurit alkoivat jo rakoilla mutta niiden lopullinen sortuminen veisi vielä vuosia. Se alkaisi juuri sieltä – periferiasta – missä kommunismin ote alkoi vähä vähältä hölletä.
En tiedä miten puolalaiset nuoret asian kokivat. Minulle tuon illan teki ikimuistoiseksi Deljan kosketus ja hänen vartalonsa polte kun tanssimme Whitesnakin Is This Love-kappaleen tahdissa, suudelma hänen täydellisiltä huuliltaan ja kaikki se mitä sen jälkeen tapahtui.
Kun hitaan kappaleen jälkeen nousimme pitkän holvatun käytävän päässä olevaan baariin, näin ohimennen Stanislawin nojailemassa eteisen ovenpieleen ja oletin ettei Ivankaan ollut kaukana. Jostain syystä se ei enää häirinnyt minua. Olin kai jo tottunut heidän alituiseen läsnäoloonsa. Se ei enää tuntunut uhkaavalta. Nyt se vain huvitti.
Tilasin kaksi vodkakolaa, mutta coca cola oli jo loppunut ja tarjoilija kaatoi lasiin omenamehua sen sijaan.
Huomasin että baaritiskin vieressä oli ovi, josta mies kantoi ulos tyhjiä oluttynnyreitä ja ehdotin, että livahtaisimme ulos vilvoittelemaan. Deljalla oli kasvoillaan syyllinen virne kun luikahdimme yön pimeyteen.
Minä ajattelin kahta varjostajaamme. Mitä he tekisivät kun huomaisivat kadottaneensa meidät. Mitään hyvää siitä ei varmaankaan seuraisi. Kenties meitä seuraamaan lähetettäisiin koirapartio. Mutta juuri sillä hetkellä asialla ei ollut merkitystä. Millään ei ollut merkitystä.
Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Aivan liian nopeasti. Yhtenä hetkenä suutelin Deljan täydellisiä huulia ja toisena työnnyin häneen takaapäin matalan muurin vierellä, johon hän käsillään nojasi.
Seuraavana päivänä, yrittäessäni palauttaa mieleeni yön tapahtumat, kaikki oli mielessäni yhtä sekavaa tapahtumaryöppyä. Ehkä petollinen venäläinen vodka oli osasyyllinen siihen, mitä oli tapahtunut, ja siihen etten saattanut muistaa tapahumista kuin hajanaisia katkelmia.
Muistan Deljan punaiset, pehmeät ja täydelliset huulet, joita suutelin kokonaisen ikuisuuden ja muistan hänen pakaroidensa lämmön, metsän tuoksun, sekä villisikajoukkion kovaäänisen kinastelun kaatuneen roskasäiliön sisällöstä alempana puistossa.
Paljon muuta en muistakaan. En edes sitä, miten selvisin takaisin veneelle.
Seuraavaksi päivänäksi meille oli järjestetty vierailukäynti Gdanskin telakalle. Telakka oli tullut länsimaissa tunnetuksi lakkojohtaja Lech Wałęsasta, josta myöhemmin tulisi maan presidentti. Se oli myös telakka missä Delja oli töissä.
Olin odottanut Deljan opastavan meitä, mutta Mikołaj kertoi hänellä olevan tärkeitä työtehtäviä, eikä hän pääsisikään oppaaksemme sinä päivänä. Meidän oli tyytyminen Mikołajn huonoon englantiin ja meitä opastamaan tulleen virkailijan vielä huonompaan kielitaitoon.
Olin pettynyt ja silmäilin harmaita toimistorakennuksia miettien missäköhän niistä Delja mahtoi juuri sillä hetkellä olla. Oliko diskoiltamme aiheuttanut hänelle ongelmia. Kenties häntä oli kielletty tapaamasta meitä.
Lähtöpäivänä kuitenkin ilahduin suuresti nähdessäni Deljan satamassa. Hän oli ottanut ylleen suojanaamionsa, ja oli mahdotonta tietää, mitä hän ajatteli minusta tai mistään ylipäätään.
Ivan ja Stanislaw vahtivat hänen liikkeitään ovensuussa silmä tarkkana.
Delja käveli ohitseni tervehtimään vastatulleen ryhmän kipparia Erikiä ja hyvästelemään Markuksen. Hän ei vilkaissut minuun päinkään.
Näin, kuinka Stanislaw hymyili leveästi tuuheiden viiksiensä takaa.
Olimme keränneet yhteen kaikki ylimääräiset zlotymme, joilla ei meille enää ollut mitään käyttöä. Tarkoituksemme oli antaa ne Deljalle kiitoksen osoituksena. Ne olivat partiopoikien taskurahoja – ei muuta – mutta laskin summan, ennen kuin suljin kirjekuoren, ja huomasin, että rahaa oli enemmän kuin mitä puolalainen telakkatyöläinen tienasi kuukaudessa.
Kun Mikołaj jakoi meille viirejä ja tarroja muistoksi, sujautin kirjeen hänelle vaivihkaa ja pyysin häntä toimittamaan sen Deljalle. Saiko Delja sen? Oliko hän yllättynyt? Kiitollinen? Ilahtunut? Sitä en koskaan saanut tietää.
Näin hänet vilaukselta viimeisen kerran kun hän käveli Erikin ja tämän miehistön kanssa kohti pysäköintialueella odottavaa bussia, Stanislawin ja Ivanin seuratessa heitä.
Kun kymmenen vuotta myöhemmin palasin Gdanskiin, näin jo lentokoneesta kuinka maa oli muuttunut. Harmaat kuitusementtikatot olivat vaihtuneet punaisiin tiilikattoihin.
Mariacka-katu oli menettänyt tyystin hieman ränsistyneen kauneutensa ja jonkinlaisen salamyhkäisyyden joka sitä oli leimannut, ja siitä oli tullut turistien kansoittama markkinapaikka.
Yritin löytää partiotalon jonka torniin olin Deljan kanssa kiivennyt, mutta vaikka kuinka kiertelin vanhankaupungin katuja, se ei vain osunut silmiini.
Illalla kävellessäni linnoitusmuureja ympäröivässä puistossa yritin paikallistaa diskon, jossa Delja ja minä olimme juhlineet. En onnistunut löytämään sitä. Villisiat sen sijaan rellestivät kuten ennenkin. Siinä suhteessa kaupunki ei ollut muuttunut.
Tahtomattani katseeni harhaili ihmismeressä Deljaa etsien, vaikka tiesin, etten ehkä tunnistaisin häntä vaikka hän hän kävelisi vastaani. Muistin hänestä tuskin muuta kuin hänen kauniit ja täydelliset huulensa.
Voiko ihmisen tunnistaa huulista? Penélope Cruzin voi.
