Noble House, osa 2

Lounaan jälkeen, kun olimme pesseet astiat, Tomas ja Silke riitelivät ensimmäisen kerran oikein tosissaan. Näin myrskyn merkit jo aterian aikana. He huusivat toisilleen saksaksi. En siis ymmärtänyt mistä oli kyse. Äänen painot kertoivat kuitenkin paljon ja päättelin, että Silke oli se, joka oli vihoissaan Tomasille.

En viitsinyt jäädä kuuntelemaan heidän riitelyään vaan otin pyyhkeeni, uimahousuni ja kirjani ja lähdin etsimään uimarantaa.

Huomasin pian, että rannat olivat täynnä turisteja, joten lähdin kävelemään kohti itää. En tiedä kuinka pitkälle kuljin, mutta koska olen aina pitänyt luonnossa kävelemisestä, jatkoin kulkuani pitkin loputonta hiekkarantaa kunnes maisemat eivät enää tuoneet uutta nähtävää. Sitten levitin pyyhkeeni, avasin kirjani ja jatkoin lukemista siitä kun Ian vei Caseyn pankkiholviin, missä syljeskelevät kiinalaiset kantajat siirsivät kultaharkkoja ulkona odottaviin arvokuljetusautoihin.

Olin uppoutunut kirjan tapahtumiin, kun havahduin siihen, että minut ohitti joukko ratsastajia. He suuntasivat kohti vesirajaa. Silloin huomioni kiinnittyi naiseen, joka ratsasti kauniilla, mustalla oriilla. Hänen ihonsa oli päivittynyt ja hänen vaaleankellertävät, kiharat hiuksensa nousivat ja laskivat kuin jouset kevennysten tahdissa. Näin hänen ryhdistään ja hänen liikkeidensä sulavuudesta, ettei hän ollut ensimmäistä kertaa hevosen selässä. Ehkäpä juuri tuo asia olikin se, joka veti minun huomioni puoleensa.

Jotain minäkin ratsastamisesta tiesin, sillä niin monet kerrat olin joutunut seuraamaan sisareni kilpailuja ja kyyditsemään hänet harjoituksiin skootterilla.

Enkä minä siinä iässä mitään hevosia katsellut vaan ratsastajia. Tuijotin lähes kuola valuen minua vanhempia tyttöjä. Niitä joiden rinnat pullottivat puseron alla ja nännit piirtyivät terävinä pisteinä kankaalle. Huomasin, että joillakin heistä oli luontainen kyky myötäillä ratsunsa liikkeitä tavalla, joka sai ratsastamisen näyttämään vaivattomalta, ja myönnettäköön, samalla viehätti nuorta miehenalkua oudon kiihottavalla tavalla.

Valitettavasti sisareni ei kuulunut tähän ryhmään ja hän lopettikin harrastuksen melko lyhyeen.

Tästä syystä kiinnitin huomioni ennen muuta siihen, kuinka tämä kiharatukkainen nainen liikkui, kuin hän olisi yhtä ratsunsa kanssa ja huomasin hämmästyksekseni kiihottuvani kuin murrosikäinen nuorukainen.

Juuri silloin hän katsoi minuun päin. Tietenkin hän katsoi, sillä olinhan ainut ihminen rannalla heidän lisäkseen. Taisin näyttää melko naurettavalta yksin kirjoineni loputtoman pitkällä hiekkarannalla. Katseemme kohtasivat – ehkä sekunnin liian pitkään – ja sitten hän hymyili minulle.

Kun palasin asunnolle, avasin oven hiljaa ja kuuntelin. Vaikka arvelinkin riidan jo laantuneen, en halunnut joutua keskelle kiusallista tilannetta. Mutta sen sijaan, että kuulisin riitelyä, kuulinkin rakastelun ääniä. Tomas ja Silke naivat makuuhuoneessa. Huohotuksen lomassa kuulin läimäysten ääniä ja kovaäänisiä voihkaisuja.

Parempi olla häiritsemättä nytkään, ajattelin ja suljin oven yhtä hiljaa kuin olin sen avannutkin.

Olin lähtiessäni nähnyt baarin risteävällä kadulla ja päätin mennä sinne odottamaan tilanteen rauhoittumista. Se oli täynnä saksalaisia turisteja ja meteli oli melkoinen.

Tilasin oluen ja istuin ikkunapöytään, josta talojen välitse aukeni hyvin kapea näkymä Välimerelle. ”Kippis”, sanoin puoliääneen ja nostin maljan merelle, joka oli syypää siihen, että kaikki nämä turistit raahautuvat tänne kodeistaan joka ikinen vuosi.

Joku oli jättänyt ikkunanlaudalle paikallislehden. Otin sen ja aloin lukea. Minulle selvisi, että olimme osuneet paikalle kolmipäiväisten hevosjuhlien aikaan ja, että luvassa oli esimerkiksi härkäjuoksua. Sitä tahdoin mennä ehdottomasti katsomaan. Lehdessä oli myös mainos tapahtumasta. Siinä kerrottiin esitysten aikataulut ja lippujen hinnatkin.

Kun palasin asunnolle tilanne oli ohi. Silke laittoi ruokaa, ja Tomas oli auttavinaan häntä olutpullo kädessään. Hän vitsaili siitä, että olin hävinnyt johonkin ja hylännyt kaverini. Minusta asia oli pikemminkin päinvastoin.

He molemmat käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunut ja illallinen oli varsin hauska.

Kerroin heille juhlista ja härkätapahtumasta.

”On se vaan hyvä, että meillä on ranskalainen porukassa”, Tomas vitsaili.

Hän liioitteli viitatessaan kielitaitooni. Ranskankieleni ei ollut lainkaan niin hyvä kuin se voisi olla ja sitä paitsi se oli käytön puutteessa melko lailla ruosteessa. Amsterdamissakaan ei tuttavapiiriini kuulunut ainoatakaan ranskalaista.

Sovimme, että hankkisimme heti seuraavana päivänä liput näytökseen ja niin myös teimme.

Sen päivän vietimme yhdessä rannalla. Tomas vitsaili taas kirjastani, mutta olin niin uppoutunut Happy Valleyn ratsastusradan tapahtumiin, että jätin hänen kommenttinsa omaan arvoonsa.

Söimme illallisen ravintolassa, jota Silke mainosti lähiseutujen parhaaksi. Varmaan se sitä olikin. Minulla ei ainakaan ollut mitään valittamista ruuan suhteen, sillä söin kyljyksen, josta olin uneksinut jo päiviä.

Iltaa kuitenkin hieman pilasi se kun Silke oli kertomassa minulle paikallisista viineistä ja Tomas alkoi mollata Silkeä sanomalla, ettei tämä kyllä tiennyt viineistä yhtään mitään ja, että hänen olisi paras pitää suunsa kiinni.

Tunsin suoranaista myötähäpeää ystäväni lapsellisesta käytöksestä ja sanoin jotain äkkipikaista. Sen jälkeen keskitin kaiken huomioni Silkeen.

Tomas otti kasvoilleen sen saman vääryyttä kärsineen pikkupojan ilmeen kuin kuudennella luokalla, kun en antanut hänen kokeilla uutta polkupyörääni jonka olin saanut syntymäpäivälahjaksi.

Minulle alkoi pikkuhiljaa selvitä, millainen kusipää Tomasista oli tullut. Tai kenties hän oli aina ollut sellainen. Muistan kuinka rumasti hän kohteli äitiään, kun olimme lapsia. Kai sitä oli jatkunut myöhemminkin – en tiedä. Nyt hän kohdisti samat itsekkään pikkupojan oikkunsa Silkeen.

Eikö hän koskaan aikuistu, ajattelin.

Seuraavana päivänä menimme katsomaan härkiä. Areena ei ollut suurimpia näkemiäni, mutta ottaen huomioon minkä kokoisessa kaupungissa se sijaitsi, se oli melkoinen nähtävyys.

Olimme saaneet paikat ensimmäiseltä penkkiriviltä. Kun ihmisiä alkoi virrata sisään, näytti siltä, että katsomo ei tulisi täyttymään kokonaan, vaikka liput eivät edes olleet kovin kalliita.

Viereemme istui seurue ranskalaisia ja huomasin yllätyksekseni, että yksi heistä oli sama kiharatukkainen ratsastajanainen, joka oli hymyillyt minulle edellisenä päivänä rannalla. Hän istui minusta kaksi paikkaa oikealla.

Jäin tuijottamaan hänen kiharaisia hiuksiaan. Ne muodostivat sädekehän hänen kauniisti ruskettuneiden kasvojensa ympärille. Eivätkä ne olleet mitkään keinotekoisesti kiharretut ja runsaalla hiuslakalla nostatetut hiukset, jotka olivat niin kovasti muodissa nykyisin, hiustyyli jota näki yhä useammin televisiossa ja lehdissä, vaan aivan tavalliset luonnonkiharaiset, jotka näyttivät siltä kuin niitä ei olisi edes harjattu.

Ihastuin kiharoihin – ja myös kasvoihin joita ne ympäröivät – niin, että jäin tuijottamaan häntä enkä lainkaan huomannut myös hänen katselevan minua.

Nolostuin ja olin kääntämäisilläni katseeni poispäin kun hän nyökkäsi minulle ja sanoi: ”Bonjour monsieur.”

”Bonjour. Comment allez-vous?” vastasin.

”Très bien merci”, hän sanoi.

Tomas alkoi naljailla minulle. Hän syytti minua siitä, että olin iskemässä naisia heti kun vain silmä vältti, vaikka olimme tulleet yhdessä – me kolme.

En pitänyt hänen äänensä sävystä. Mitä se, mitä minä tein, ylipäätään kuului hänelle. Hänen sanoissaan oli ehkä kateuden häivä. Toivoin, ettei kiharatukkainen nainen ollut kuullut tai ymmärtänyt hänen sanojaan.

Kun esitys alkoi, areenalle asteli joukko vaatimattomiin, valkoisiin asuihin pukeutuneita miehiä. Olin odottanut näkeväni härkätaistelijoita perinteisissä monivärisissä asuihinssaan – traje de luces, kuten niitä oli tapana kutsua.

Kiharatukkainen nainen näki kai hämmennykseni, sillä hän kysyi, oliko camarguelainen härkäjuoksu minulle tuttua. Vastasin kieltävästi. En todellakaan tiennyt mitä odottaa esitykseltä. Tiesin kyllä, että täälläpäin härkiä ei tapettu näytöksen aikana, mutta mitä he sitten niiden kanssa tekivät, ei ollut minulle täysin selvinnyt.

”François, vaihdetaan paikkoja, niin selitän monsieurille pelin säännöt”, tuo kiharatukkainen nainen sanoi ja istui viereeni.

”Edith”, hän esitteli itsensä.

Hänen raikas ja kevyt tuoksunsa huumasi minut. Olisin kuvitellut ratsastajan pakostakin tuoksuvan hielle ja hevoselle.

”Jan”, sanoin.

Hän kertoi minulle säännöt. Ne olivat hyvin yksinkertaiset. Kilpailijat yrittävät saada itselleen ruusukkeen joka on kiinnitetty härän otsaan sarvien väliin. Tehtävä tuntui helpolta, mutta Edith vakuutti minulle ettei se sitä suinkaan ollut. Joskus tapahtui loukkaantumisia ja usein härkä aiheutti paniikkitilanteita hypätessään suoja-aidan yli.

”Mihin olet jättänyt raamattusi”, Edith kysyi ilkikurisesti hymyillen.

Minulta kesti hyvä tovi käsittää mitä hän tarkoitti. Sitten ymmärsin, että hän oli nähnyt minut rannalla lukemassa paksua, mustakantista kirjaa.

”Ei se mikään raamattu ollut”, sanoin naurahtaen. ”Se on James Clavellin uusin kirja, Nobel House. Varsinainen raamattu kyllä. En tiedä onko se käännetty ranskaksi.”

Edith ei kirjailijaa tuntenut.

Kysyin, oliko hänellä useinkin tapana ratsastaa rannalla.

”Hevoset pitävät siitä kun pääsevät aina silloin tällöin mereen. Minun hevoseni tulee aivan hulluksi vedestä, se rakastaa merta.”

Minun hevoseni? Jostain syystä en lainkaan yllättynyt. Tietenkin hevonen oli hänen.

Keskustelimme koko näytöksen ajan. Edith kertoi minulle hevosista ja minä kerroin hänelle vaatimattomasta opiskelijaelämästäni Amsterdamista. Mistä muustakaan olisin voinut kertoa.

Kun näytös oli ohi ja ihmiset alkoivat poistua areenalta, hyvästelin hänet ja jäin katsomaan hänen jälkeensä, kunnes Tomas tökkäsi minua selkään.

”Hei, herätys Don Juan. Nyt mennään!” hän sanoi tylysti.

”Tuollaista ei tehdä kaverille”, hän sanoi.

”Mitä?”

”Me tultiin tänne yhdessä kun sinä sitä halusit. Pitämään hauskaa yhdessä. Ja sitten sää alat iskeä jotain ranskalaisnaista ja hylkäät kaverin.”

Näin sanoi hän, joka ennen vanhaan aina katosi diskoissa jonnekin saaden ystävänsä huolestumaan hänestä. Melkein aina löysimme hänet parkkipaikalta oksentelemasta ja saimme raahata hänet kotiovelle. Tuolloin nuorena se tuntui ihan normaalilta, mutta nyt kun sitä oikein ajattelee…

Silke laittoi illallisen ja autoin häntä siinä. Paistoin myös munakkaan, ja sain näin hieman proteiineja ruokavaliooni. Tomas murjotti terassilla omissa oloissaan, eikä kukaan meistä puhunut paljoakaan aterian aikana. Odotin kärsimättömästi hetkeä jolloin voisin mennä huoneeseeni lukemaan Nobel Housea, ja kun lopulta pääsin, uppouduin tekstiin niin että luin miltei koko yön.

Aamulla tietenkin heräsin myöhään, ja sekään ei Tomakselle sopinut. Olivat kuulemma odottaneet minua aamiaiselle yli tunnin.

”Hitto soikoon Tomas, olemmehan sentään lomalla”, sanoin.

Aloin olla jo hieman kyllästynyt ystäväni jatkuvaan kiukutteluun. Eihän hän tuollainen ennen ollut. Vai oliko? Olimmehan sentään olleet samoilla leireillä, luokkaretkillä ja illanvietoissa. Miksi sitten en ollut aikaisemmin huomannut hänessä tätä luonteenpiirrettä.

Siksi esitin hienovaraisesti ajatukseni vuokrata pyörä ja lähteä sillä tutkimaan lähiympäristöä. Mikäli vähääkään Tomasia tunsin, tiesin ettei hän pitänyt pyöräilystä, enkä pystynyt kuvittelemaan Silkeäkään pyörän selkään. Itse olin puskenut kolme vuotta pyörälläni vasten tuulta ja tuiskua pitkin Amsterdamin katuja joten olin varma siitä, että Camarguen soratiet ja paahtava helle eivät olisi minulle juttu eikä mikään.

Näin, että Tomas aikoi ensin inttää vastaan, mutta kai hän itsekin ymmärsi, että se olisi kaikkien kannalta hyvä ratkaisu. Ja kun kaiken lisäksi Silke lupasi, että voisin aivan hyvin lainata hänen isänsä pyörää, Tomas vaikutti lähes huojentuneelta.

Niin minä sitten pyöräilin seuraavat päivät pitkin ja poikin maaseutua. Usein etsin jonkin mukavan paikan hiekkarannalla, otin aurinkoa ja lueskelin. Iltaisin palasin asunnolle ja teimme illallisen yhdessä. Tai pikemminkin minä ja Silke teimme.

Aloin myös saada iholleni kunnon rusketuksen, sellaisen kuin viimeksi joskus nuorena. Silloin kuin vielä oli aikaa. Myös Noble House koki merkittävän muodonmuutoksen. Kannen musta väri haalistui ja kulmat kuluivat pyöreiksi paljastaen altaan valkoisen pahvin. Se oli myös lihonnut. Hieno hiekka tunkeutui sivujen väliin tehden kirjasta jotenkin pöhöttyneen oloisen. Onneksi olin jo melkein kirjan lopussa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *