Raja, osa 1

Olimme Montjuïcin neloshallissa. Paikka oli huonompi kuin edellisellä kerralla. Isä oli jättänyt varaamisen aivan viime tippaan ja kaikki parhaat paikat oli tietenkin jo viety.

Siitä huolimatta ihmisiä riitti tännekin. Heitä nousi jatkuvana virtana kerroksesta toiseen, ja monet pysähtyivät meidänkin kohdallemme katselemaan lämminvesivaraajia ja keskuslämmityskattiloita, jotka olivat yrityksemme pääasialliset myyntituotteet. Ne eivät tietenkään olleet tuotteina yhtä seksikkäitä kuin uima-altaat, pihagrillit tai keittiökalusteet, mutta elämisen kannalta paljon tarpeellisempia.

Niitä tosin ei voinut myydä kuten autoja kiiltävine maalipintoineen ja virtaviivaisine muotoineen. Autotta saattoi kyllä hyvin elää, mutta kerropa talon teinikuningattarelle, että tästä lähin suihkusta tulee vain kylmää vettä, niin huomaat kyllä, että lämminvesivaraaja on tuiki välttämätön kapistus.

Isä oli lähtenyt syömään ykköshallin ravintolaan kollegansa Iñaki Ibaibarriagan kanssa ja hänet tuntien tiesin, että saisin yksin vastata pytingistä vielä hyvän tovin. Hänellä oli tapana näillä reissuilla lounastaa pitkän kaavan mukaan. Sen näkisi jo hänen punakasta naamastaan hänen palatessaan. Mutta mitä minä häntä kritisoimaan, hän oli pomo ja pomon sana oli laki.

Pakkasin nipun esitteitä erään terrassalaisgrynderin kassiin ja vaihdoimme käyntikortteja, kun se odottamattomin kaikista epätodennäköistä asioista tapahtui.

”Dari! Sinäkö se olet?” naisääni kysyi.

Tunnistin tuon äänen välittömästi. Mutta vasta kun nostin katseeni ja näin hänen silmänsä, puhujan nimi palautui mieleeni.

”Pilar!” sain sanotuksi. Sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni ja tunsin rinnassani samalla kertaa sekä onnen että ahdistuksen tunteen.

Mieleeni nousi ajatus, että olisi ollut paljon parempi, mikäli en olisi tavannut häntä enää milloinkaan – siis minun kannaltani parempi.

Mutta siinä hän seisoi. Nainen, joka oli täyttänyt yksinäiset ja unettomat yöni monien vuosien ajan. Silmissään hänellä oli yhäkin tuo tutkiva ja määrätietoinen katse, josta hänet tunnisti ihmismassasta jo kaukaa. Mutta jotka minä olin nähnyt täynnä kyyneleitä ja pelkoa sinä päivänä jolloin ensikerran tapasimme.

Pilarin seurassa oli kolme muuta, joiden pukeutumistyylistä arvasin, että hekin olivat arkkitehtejä. Kahden silmälasit varmistivat havaintoni.

Olin messumatkoillani nimittäin hankkinut itselleni lähes pettämättömän kyvyn erottaa eri ammattiryhmät toisistaan ja ensivaikutelmani osuivat todellakin hämmästyttävän usein oikeaan.

Arkkitehtejä kiinnosti tuotteidemme tekniset ominaisuudet. He eivät kyselleet hintoja. Grynderit puolestaan olivat pakkomielteisen kiinnostuneita laitteiden hinnoista, eivätkä he juuri piitanneet takuista tai teknisistä hienouksista. Laiteasentajat halusivat varmistaa saatavuuden ja yhteensopivuuden sekä varaosien saannin, ja tavalliselle kadunmiehelle tärkeintä olivat kassit ja karamellit. Aikaa oli vähän ja kävijöitä tuhansia, joten oli tiedettävä keihin panostaa.

Emme saaneet sanaa suustamme. Pilar oli aivan yhtä yllättynyt kuin minäkin ja tuijotimme vain hölmistyneinä toisiamme.

Hän oli vanhentunut – viehättävällä tavalla – ja vanhentunut kai olin minäkin. Mutta yhtä kaikki, yksitoista vuotta ja kolme kuukautta hävisivät yhtäkkiä väliltämme, ja näin edessäni sen nuoren arkkitehdin jonka määrätietoinen katse oli hurmannut minut ja johon olin rakastunut oikopäätä.

Neuvostoliitossa oli tuolloin tapahtumassa suuria muutoksia, jotka johtaisivat lopulta koko kommunistivaltion hajoamiseen. Liittolaisvaltioiden rajat alkoivat avautua, ja tuona kesänä tapahtui ensimmäinen todellinen ryntäys Euroopan itäisiin osiin. Tämä sai aikaan sen, että maailmankuulu tsekkiläinen olut loppui koko maasta ja Puolan kuuluisat meripihkakorut myytiin loppuun parissa viikossa.

Itä-Euroopan valtiot olivatkin todellinen paratiisi vähävaraiselle nuorelle, sillä kaikki oli halpaa ja paikalliset ystävällisiä turisteille.

Itään minäkin suuntasin parin opiskelukaverini kanssa. Olin valmistunut arkkitehdiksi edellisenä vuonna. Etsin kovasti töitä, mutta meitä vastavalmistuneita oli paljon ja työpaikkoja vain vähän. Minulla oli kuitenkin onnea, sillä pääsin palkallisiin töihin kuudeksi kuukaudeksi erääseen arkkitehti toimistoon Iruniin, ja niitä rahoja minä nyt tuhlasin surutta matkusteluun. Se ei vaikuttanut juurikaan elintasooni, sillä asuinhan yhä edelleenkin vanhempieni kotona.

Meitä oli kolme parasta kaverusta kun lähdimme. Yliopistossa olimme aina olleet samaa mieltä kaikesta, juoneet samaa surkeaa viskiä illanvietoissa, iskeneet samoja naisia ja joskus jopa tapelletkin heistä. Olimme kopioineet toinen toistenne projekteja ja saaneet niistä aivan yhtä huonoja arvosanoja.

Nyt osoittautui, että meillä kolmella olikin hyvin eriävät mielipiteet siitä missä Euroopan maassa olisi paras meno kauneimmat naiset. Oli aivan kuin elinikäiseksi luulemamme ystävyyden määräaika olisi umpeutumassa.

Vasta nyt huomasin kuinka juntti Aleix oli. Vähintäänkin tuplasti juntimpi kuin isänsä ja kolme kertaa juntimpi kuin äitinsä, mikä todistaa evoluutioteorian todeksi. Seuraava sukupolvi on aina parempi kuin edeltäjänsä. Saimme kaikki vatsataudin, johon oli syynä Aleixin mieltymys kaikkein surkeimpaan ja halvimpaan katuruokaan. Espanjassa se oli ihan okei, mutta kaikkialla Euroopassa hygieniastandardit eivät kaikesta päätellen olleet aivan samat.

Huomasin myös että Miquel oli todellakin se pahimman luokan narsisti, jonka olin aina epäillyt hänen olevan.

Oli siis parasta meille kaikille, että tiemme erkanivat jo heti alkuvaiheessa. Aleix tunsi tiettyä vetovoimaa saksalaista olutkulttuuria kohtaan. Miquelillä oli kai haavekuvia ranskalaisista naisista. Ja minä… Minä tunsin sympatioita niitä kansakuntia kohtaan, jotka olivat vapautumassa kommunismin ikeestä.

Suuntasin siis itään. Matkustin Jugoslaviaan, jossa kiertelin muutaman viikon ja suuntasin sieltä Unkariin tarkoituksenani jatkaa sen jälkeen Tšekkoslovakiaan.

Ylitin Unkarin rajan pikkuruisella raja-asemalla keskellä loppumatonta peltoaukeaa eräänä sunnuntaiaamuna pitkän ja melko unettoman junassa vietetyn yön jälkeen.

Vuorossa oli passintarkastus. Kuten aina juna pysäytettiin ja siihen nousi tärkeilevän näköisiä, univormupukuisia miehiä joilla ei tuntunut olevan minkäänlaista kiirettä päästää kuumuudessa hikoilevia matkustajaparkoja jatkamaan matkaansa. He tutkivat passeja kasvoillaan sellainen ilme kuin olisivat juuri löytäneet jonkin syyn maastakarkotukseen. Ja minun kohdallani niin kävikin.

Virkailija antoi käskyn ja asemalta tuli juosten kaksi sotilasta jotka saattoivat minut ulos junasta, komensivat istumaan penkille asemarakennuksen eteen ja veivät minun passini. En tiennyt miksi ja yritin kysyä, mutta koska kaikki puhuivat vain jotain konsonanttipainotteista kieltä, emme päässeet yhteisymmärrykseen kuin siitä, että minun olisi istuttava kiltisti penkillä ja odottaa mitä tulevan piti.

Mielessäni käväisi kammottava ajatus siitä, että minut teloitettaisiin ja haudattaisiin keskelle tätä lakeutta. Mutta ei kai sellaista oikeasti tapahtunut, selitin itselleni. Mehän olimme kaikki eurooppalaisia – veljiä keskenämme. Vaikkakin jokainen vahtimassa omaa hiekkalaatikkoaan.

Ei kestänyt kauaakaan kun junasta talutettiin ulos toinenkin loikkari. Tämä hillittömästi itkevä nainen istutettiin samalle penkille kanssani. Muuta paikkaa, jossa säilyttää ei toivottuja henkilöitä, heillä ei varmaan ollutkaan, sillä sen verran vaatimaton tuo asemarakennus oli. Eipä silti, en kuvitellut lähteväni juosten pakoon peltoja pitkin sillä sen verran aseistautuneita rajavartijoita pyöri toimeliaan näköisinä ympärilläni. Kenties me kaksi pelokasta turistia olimme heille merkittävin erikoistehtävä sitten toisen maailmasodan.

Minun kävi sääliksi tuota pelokasta, itkevää naista ja halusin jotenkin auttaa tai ainakin lohduttaa häntä. Olimmehan kaikesta päätellen samassa junassa – tai ainakin olimme olleet. Siksi aloin jututtaa häntä surkealla englannillani. Suureksi hämmästyksekseni huomasimme miltei heti, että olimme molemmat Espanjasta.

Tuntui helpottavalta voida puhua jonkun kanssa, vaikka eipä se juuri tilannettamme kohentanut. Hänelläkään ei nimittäin ollut aavistustakaan miksi meidät oli poistettu junasta.

Tunnit kuluivat, ja koska mitään ei tapahtunut tunsin oloni hetki hetkeltä toiveikkaammaksi sen suhteen, että kaikki pian järjestyisi parhain päin. Mielessäni kyllä kävi ajatus, että niin varmaan teloitustaan odottavat sotavangitkin ajattelivat. Ja niin varmaan enonikin oli ajatellut ennen kuin fasistit teloittivat hänet.

Nyt kun meillä oli yhteinen kieli, teimme juuri niin kuin kaikki espanjalaiset kohdatessaan maanmiehensä ulkomailla. Puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän sanoi nimekseen Pilar ja kertoi olevansa Barcelonasta. Hän kertoi valmistuneensa arkkitehdiksi pari vuotta aiemmin ja työskentelevänsä serkkunsa arkkitehtitoimistossa Sarriassa.

”Pilar, mikä oiva nimi arkkitehdille”, sanoin ja sain hänet nauramaan.

”Tiedän, vanhemmillani oli huumorintajua. Isäni sukunimi on nimittäin Arcos.”

Pilar oli kulkenut saman reitin kuin minäkin. Ollut Škocjanin luolissa, Sarajevon vanhassa kaupungissa ja Dubrovnikissa. Hän oli nähnyt samat nähtävyydet kuin minä ja tehnyt samat johtopäätökset.

”Tämä maa hajoaa pian”, Pilar sanoi. ”Toivon kovasti, että se tapahtuu rauhanomaisesti.”

Arvostelimme sikäläistä rakentamiskulttuuria. Persoonatonta kommunismiarkkitehtuuria. Kolosseja jotka olivat huonosti suunniteltuja, rakennettuja ja ylläpidettyjä. Haukuimme sen arkkitehdin, joka oli suunnitellut niin typerän asemarakennuksen, että meille länsivakoilijoille ei ollut edes asianmukaista selliä, vaan meidän piti istua tunti toisensa perään kuumalla asemalaiturilla. Ja haukuimme jopa sen, joka oli suunnitellut penkin, jolla istuimme, sillä se olisi paljon paremmin soveltunut panssarivaunuesteeksi.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *