Koska en ole ehtinyt saamaan yhtään lyhyttä juttua valmiiksi asti, laataan erään vanhemman tarinan, jonka julkaisin joskus aikoinaan Facebookissa. Se on lyhyt kertomus Johannasta. Johanna on Anita Hörkkö-Hepolan sisarenytär kirjassani Viimeinen syksy.
Kirjassa Anita on kovasti huolissaan Johannasta jolla on aviollisia ongelmia miehensä Zamon kanssa.
Eräänä iltana Johanna alkoi vaivata mieltäni ja vaikka hänen asiansa ei minulle mitenkään kuulu, seurauksena syntyi tämä novelli.
Lapsi ratkesi huutamaan kassajonossa. Tahtoi taaskin karkkia, selväähän se. Häntä ei enää voinut huijata juureksilla ja marjoilla. Ja sitä paitsi Zara tiesi vallan hyvin, että Johannalla oli oma hätävarakarkkipussinsa vaatekaapin ylimmällä hyllyllä ja olisi vain ajan kysymys, milloin hän oppisi kuinka sinne pääsee kiipeämään. Miksi siis kieltää lapseltaan se, mistä ei itsekään ole pystynyt luopumaan.
Tänään Johannalla ei ollut halua eikä energiaa taistella vastaan. Siksi hän otti kassan hyllyköstä Haribo pussin ja heitti sen hihnalle. Sitä varten ne varmaan siihen laitettiinkin, lasten näkyville.
”…täisi laittaa kapula hihnalle ettei ostokset sekoitu”, mäkätti vanha nainen Johannan takana ja tuijotti häntä vihaisesti.
Naisella oli korissaan tölkki maitoa, silakkafileitä ja paketti kahvia. Naisen ostokset eivät mitenkään voisi sekoittua Johannan etnisten ruokien kanssa. Kahvikin oli jotain halpakahvia, jota Johannalle ei tulisi mieleenkään valmistaa miehelleen.
Kahvin Johanna osti aina Mohamedilta, vaikka tuoretuotteita hän ei oikein iljennyt mieheltä ostaa. Ne kun näyttivät aina siltä kuin olisivat seisseet pahvilaatikoissa viikon kärpästen paskottavina. Mutta se tietenkin johtui vain hänen ennakkoluuloistaan, kuten Zamollakin oli tapana sanoa.
Syy siihen miksi Johanna oli niin kireä ja hermostunut, oli Zamo, hänen miehensä.
Zamo oli muuttunut. Hän ei ollut enää se sama mies, johon Johanna oli rakastunut neljä vuotta aiemmin.
Se mitä Johanna viime aikoina tunsi miestään kohtaan, oli tietenkin rakkautta, sehän oli selvää, mutta samalla hän tunsi myös sääliä, pelkoa ja raivoa.
Sääliä siksi, että miehellä oli niin tavattoman huono onni työn suhteen. Hänen työsuhteensa eivät tavanneet kestää pitkään. Toisaalta syy oli myös hänessä itsessään. Zamolla ei ollut riittävästi pitkäjänteisyyttä, vaan hän kyllästyi nopeasti kun työ alkoi muuttua rutiiniksi.
Pelkoa Johanna tunsi monestakin eri syystä. Kun he kulkivat yhdessä kadulla, tapahtui melko usein niin, että ihmiset tuijottivat heitä ja se tuntui pelottavalta. Johannaa pelotti myös muiden muslimien kohtaaminen. Heidän asenteensa häntä kohtaan oli vihamielinen. Hänhän ei ollut kääntynyt muslimiksi ja arvatenkin tämä vihamielisyys johtui juuri siitä. Johanna teki kaikkensa välttääkseen tilanteita, joissa hän joutuisi osallistumaan juhlaan tai johonkin muuhun yhteiseen tilaisuuteen, sillä naisena se tarkoitti ruuanlaittoa ja lasten kaitsemista. Johanna ei sitä paitsi voinut sietää tuoksua, jonka heidän laittamansa ruoka synnytti. Se sai hänet voimaan pahoin.
Tietenkin Johanna oli opetellut laittamaan miehelleen hänen kotimaansa perinneruokia ja Zamo oli häntä kehunutkin. Mutta se oli aivan eri asia, sillä kun Johanna laittoi ruokaa omassa keittiössään, niin hän saattoi olla varma, että siellä oli ainakin puhdasta ja hygieenistä.
Johanna pelkäsi muutosta joka Zamossa oli tapahtumassa. Mies oli muuttunut sulkeutuneemmaksi, ja hänestä huokui vihaa, joka ilmeni siinä, mitä hän sanoi ja miten hän sen sanoi. Toistaiseksi Zamo purki vihansa esineisiin, mutta Johanna pelkäsi, että tämä viha saattaisi jonakin päivänä kohdistua häneen tai Zaraan.
Ja pahinta tässä kaikesta oli vielä se, että Johanna pelkäsi menettävänsä Zamon.
Hänen tuntemansa raivo taas oli jotain paljon epämääräisempää. Se ei kohdistunut mihinkään suoranaisesti, mutta jollakin tavalla se kohdentui siihen, mitä islamilaisessa maailmassa yleisesti ottaen oli tapahtumassa.
Johanna oli elänyt suojattua elämää, ja hänen lapsuutensa oli ollut onnellinen. Hän oli käynyt lukion ja opiskellut sen jälkeen yliopistossa ranskan kielen kandiksi. Hän ei ollut sen kummemmin miettinyt mitä seuraavaksi tekisi, kun hän yllättäen tapasi Zamon ja rakastui mieheen.
Seuranneet vuodet olivat nekin olleet onnellista aikaa. Ja sitten Johanna tuli raskaaksi. Tavallaan se oli kyllä ollut suunniteltua. Parempi nyt kun kolmekymppisenä, he olivat kertoneen ystäville ja sukulaisille.
Mutta sitten asiat alkoivat muuttua, eikä mitenkään parempaan suuntaan.
Zamon ystävä Abu katosi maisemista ja se koski Zamoon kovasti. Ehkäpä oli niin, että Abu oli Zamon ainoa ystävä, tai ainoa tosi ystävä.
Abun katoamisen jälkeen Zamo alkoi käydä yhä useammin moskeijassa.
Tämä moskeija sijaitsi tavallisen viisikymmenluvulla rakennetun kerrostalon alakerrassa missä Johanna muisti joskus sijainneen balettikoulun. Kadun puolella oli nyt Hassanin huonekaluliike, jonka läpi joutui ensin kulkemaan päästäkseen entiseen tanssisaliin. Ikkunoille ja seinille oli ripustettu kirjavia kankaita ja tanssilattia oli peitetty matoilla. Tanssisalin peilit oli kai poistettu jo paljon aiemmin.
Ennen siellä tanssivat valkoisiin balettipukuihin sonnustautuneet nuoret tytöt ja nyt sen olivat vallanneet mustiin kaapuihin pukeutuneet partasuiset miehet. Niin se maailma vaan muuttui.
Kerrottiin myös, että moskeijaan oli hiljan tullut uusi imaami Irakista.
Zamon ystävä nähtiin Suomen televisiossakin puoli vuotta katoamisensa jälkeen, kun hän kehotti suomen kielellä uskonveljiään tappamaan vääräuskoisia.
”Älkää antako edes sauvakävelijän kävellä kotiinsa asti”, Abu sanoi.
Se kauhistutti Johannaa ja sai hänet ajattelemaan isoäitiään, joka vielä seitsemänkymmentä täytettyään teki pitkiä kävelylenkkejä keppeineen. Usein yksinään ja pitkin syrjäisiä metsäteitä.
Ettei vain mitään pahaa tapahtuisi hänen isoäidilleen, Johanna ajatteli nytkin ja päätti soittaa tälle heti kotiin tultuaan. Siitä olikin jo kulunut aikaa kun he viimeksi juttelivat. Samalla hän voisi varoittaa isoäitiään kulkemasta yksin metsässä, sillä eihän sitä tiedä mitä pahaa saattaisi tapahtua.
