Muuttolintuja

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi rakkaustarinan. Siitä piti tulla vain lyhyt novellimuotoinen teksti, mutta se piteni ja syveni lähtien omavaltaisesti elämään ihan omaa elämäänsä.

Mielessäni kävi useita eri vaihtoehtoja miten ottaa tarinan sankarit hengiltä nopeasti ja kivuttomasti, mutta osoittautui, että olikin niin syvästi kiintynyt heihin, etten raskinutkaan tapattaa heitä.

Nyt siis kysyisinkin teiltä, rakkaat lukijani, olisiko tästä tekstistä ihan romaaniksi asti? Vai olisiko parempi vain järjestää jokin tuhoisa liikenneonnettomuus tai lentotapaturma.

Vakava sairaus tai pandemia olisi varmaan liian hidastempoinen loppuratkaisu novellia silmällä pitäen.

Mustasukkaista metsästystä harrastavaa aviomiestäkään ei sovi jättää täysin vaille huomiota

Tekstiä on tietenkin paljon enemmän kuin pelkästään tämä lyhyt näyte, ja Antton ja Emilia ovat jo tehneet kaiken sen – ja enemmänkin – kuin mitä Antton runoissaan ehdottelee.

Mitä mieltä siis olette, jatkanko tarinaa?

---

Emilia oli elänyt saarella koko ikänsä. Juoksennellut paljain varpain rantakivillä. Uinut kylmässä meressä aaltoja uhmaten. Istuskellut auringon laskiessa silokallioilla unelmoimassa. Hän tiesi miltä meri tuoksui ja savustetut silakat, kun tuuli toi tuoksuja kalasataman suunnalta. Ja tiesi miltä kuulosti, kun laivoja rakennettiin, ja miltä se kun jäät talvella paukkuivat lahdella. Hän tiesi miltä muuttolinnuista tuntui kun kevätaurinko sai luonnon kukoistamaan – vehreänä, tuoksuvana ja täynnä elinvoimaa. Emilia olisi itsekin halunnut olla yksi niistä, muuttolintu.

Emilialla oli onnellinen lapsuus, ja siksi hänestä kasvoi onnellinen ihminen. Yksi niitä sellaisia, jotka ihan oikeasti osasivat nauttia niistä pienistä asioista, joita elämä tarjosi, kuten: kangaspuilla kutomisesta, pääsiäismunien maalaamisesta, seinien tapetoimisesta ja laulamisesta.

Seitsemäntoista vuotiaana Emilian elämään ilmestyi Emil ja hurmasi hänet Ford Mustangillaan. Emil kaiversi heidän nimensä rantakallioon, kuten kymmenet sulhot olivat ajan saatossa tehneet ennen häntä.

Emil lahjoitti Emilialle timanttisormuksen jota tämä yhäkin kantoi vasemmassa nimettömässään. Mustang sen sijaan kesti vain parisen vuotta ennen kuin jätti heidät metsätielle jossain Noormarkun perukoilla.

Keväällä kun Emilia pääsi ylioppilaaksi juhlittiin myös hänen ja Emilin juhannushäitä. Pian sen jälkeen syntyi Joonas jota seurasi pikkuveli Petteri. Nämä kaksi ihmisenalkua pitivät huolen siitä, että seuraavat vuodet Emilian elämässä tulisivat olemaan kiireistä aikaa.

Kun vuodet vierivät Emilia alkoi tuntea itsensä aina vain enemmän muuttolinnuksi, jolta oli siivet katkaistu ja joka ei vapaasti päässyt lentämään yli maiden ja merien. Näkemään ja kokemaan omin silmin kaikki maailman ihmeet. Tapaamaan muita muuttomatkalaisia joiden kanssa voisi nauraa ja laulaa, kuten silloin ennen nuotion äärellä, pimenevissä kesäilloissa.

Emilia olisi halunnut matkustaa vaikkapa vain junalla Helsinkiin. Mutta yksin, ilman miestä ja lapsia, tai sitten Lissun kanssa kahdestaan. Asua yksi yö hotellissa, ja mennä teatteriin tai vaikkapa konserttiin, ja syödä hienossa ravintolassa. Tuollainen matka olisi antanut energiaa kestää pitkä ja myrskyinen talvi saarella, jossa kadut loistivat autiudellaan ja joita vain muutama katuvalo yritti pitää valaistuna jottei mereltä vyöryvä synkkyys nielaisisi koko kyläpahaista.

Lomamatkoista etelään Emilia ei niinkään haaveillut. Ne eivät olleet häntä varten. Hän piti enemmän metsissä samoilusta, sienestämisestä ja marjojen poimimisesta. Rannoilla kulkemisesta tai vaikkapa lahdella soutelemisesta.

Eipä silti, ei heillä olisi ollut varaakaan etelänmatkoihin. Emilin intohimona oli ympäröidä itsensä koneilla ja laitteilla. Hänen vapaa-aikansa kului niiden parissa näpräämiseen. Ja koska aina piti olla uusi auto, mönkijä, Busteri, motocrosspyörä, moottorikelkka, niin ymmärsihän sen, että siihen perheen rahat pitkällekin hupenivat.

Emil puolestaan ei lainkaan ymmärtänyt Emilian halua samoilla metsässä jalan, jos kerran moottoripelilläkin pääsi. Ja kun hän vakuutteli Emilialle, että oli paljon parempi kiitää nopeasti Busterilla sinne, mihin sitä sitten olikaan menossa, kuin soudeskella vanhalla puisella soutuveneellä, jota Emilia lakkaili joka kevät ja jonka Emil sitten joutui vetämään rantaan mönkijällään. Kun Emilia sanoi vastaukseksi, ettei hän voinut sietää Busterin meteliä ja jyskettä, Emil vakuutteli ymmärtävänsä vaimoaan ja hankkineensa juuri hän silmällä pitäen ilmajousitetut istuimet.

Perheen elämä oli yksinkertaista ja vailla huolta rahasta. He asuivat samassa vanhassa talossa ja pihapiirissä, missä Emilia oli varttunut. Joonas, esikoinen nukkui nyt huoneessa, joka oli ollut lapsena Emilian. Huoneessa josta oli näkymä kahdelle risteävälle kadulle ja jonka ikkunoista saattoi seurata kuinka ihmiset tulivat ja menivät.

Emilian vanhemmat olivat muuttaneet vuokra-asuntoon suuren rakennuksen toiseen päähän. Se oli käytännöllinen järjestely heille kaikille. Isovanhemmat huolehtivat lapsista, kun nämä olivat pieniä. Aikanaan Emilia sitten huolehtisi vanhemmistaan. Suurella pihalla oli tilaa niin lapsille, omenapuille ja marjapensaille samoin kuin Emilin harrastuksille. Mahtuipa sekaan vielä kaksi kissaa ja koira.

Kun pojat kasvoivat, oli vain luonnollista, että he puuhailivat piharakennuksessa isänsä kanssa, mutta Emiliasta tuntui joskus siltä, kuin hänen lapsensa olisivat hylänneet hänet. Hänestä tuli tarpeeton ja hän tunsi olevansa yksin. Hänen paras ystävänsä Lissu oli samankaltaisessa elämänvaiheensa, joten hänestäkään ei juuri seuraa ollut.

Siksi Emilia uppoutui kirjojen maailmaan. Jännittävät, romanttiset, traagiset ja onnelliset kirjat täyttivät tyhjiön hänen elämässään. Tavallaan se oli jopa luonnollista, sillä hän hoiti kylän kirjastoa. Se sijaitsi vain kahden korttelin päässä hänen kotoaan, sosiaalitoimiston ullakolla. Se oli samassa paikassa kuin Emilian ollessa lapsi ja hänellä ja hänen kavereillaan oli tapana istuskella lukusalissa tekemässä läksyjään tai lukemassa kirjoja. Sen lattia narisi samoista kohdin kuin tuolloin, ja tuoksu, jonka Emilia oli päätellyt olevan kirjojen tuoksua, oli yhäkin sama.

Emilian elämä muodosti kolmion, jonka päätepisteinä olivat hänen kotinsa, kirjasto ja ruokakauppa – kaikki kolme saman kadun varrella.

Ainoan poikkeuksen näihin rutiineihin teki satunnaiset ostosmatkat kaupunkiin, pakolliset vierailut Emilin vanhempien luona juhlapyhinä ja illanvietot kylän ainoassa baarissa aina silloin tällöin.

Juuri näihin aikoihin kaljankittaajien lauluillat Tavernassa olivat muuttuneet karaokeilloiksi. Hanuristi sai kenkää ja hänen tilalleen asennettiin karaokelaitteisto. Monet kanta-asiakkaista olivat skeptisiä uutuuden suhteen, ja muutosvastarintaa esiintyi jonkin verran. Aivan aluksi vehkeet seisoivat tyhjän panttina baarin nurkassa, ja vasta aivan loppuillasta kaikkein humalaisimmat rohkaistuivat tarttumaan mikkiin ja kajauttamaan ilmoille Metalicaa tai Bon Jovia. Mutta vähä vähältä uudet tuulet toivat myös uusia asiakkaita ja levy-yhtiöiden herrat ymmärsivät laajentaa kappalevalikoimaa enemmän suomipopin suuntaan. Näin popmusiikki syrjäytti ikälopun hanurin vingutuksen iskelmäjollotuksen.

”Emilia, näytä sää kuinka lauletaan”, Lissu sanoi.

Emilia oli lauleskellut koko ikänsä, mutta julkisesti laulaminen oli tietenkin aivan oma lukunsa. Hän vetäisi kappaleen I Wanna Dance With Somebody. Aluksi arastellen mutta loppua kohti hänen äänensä ylsi sellaisiin mittoihin, jota kuppilassa ei oltu useinkaan kuultu. Jopa Martta, joka paikan omisti, tuli oikein halaamaan ja onnittelemaan Emiliaa. Hänellä jos jollain oli korvaa tällaiselle, kuuntelihan hän humalaisten jollotuksia ilta toisensa perään.

”Taidatkin olla Einon jälkeläisiä”, Martta kuiskasi Emilian korvaan.

Näin oli kylässä tapana sanoa, kun joku kunnostautui jossakin asiassa aivan erityisellä tavalla. Mutta Emilian suvussa asiasta ei juuri puhuttu, vaikka oli kyllä tiedossa, että Emilian isoisä saattaisi olla kuuluisan tangolaulajan avioton lapsi.

Tällainen palaute rohkaisi Emiliaa jatkamaan, eikä kestänyt kauaakaan kun hän jo oli tuon vaatimattoman kyläkapakan suoranainen ohjelmanumero.

Eräänä tällaisena iltana Emilia tutustui Anttoniin. Mies oli asustellut paikkakunnalla jo joitakin kuukausia – Lissu tiesi kertoa. Hän oli kuulemma tullut reppuineen eräänä aamuna linja-autolla ja lampsinut suorinta tietä kyläkauppaan.

Lissu kertoi kyykkineensä hyllyttämässä viiden kilon puolikarkeita kuiva-aine hyllyjen välissä. Nostaessaan katseensa hän kertoi nähneensä maustehyllyn takaa mustat nahkasaappaat. Niistä nousi kulahtaneiden farkkujen lahkeet, jotka päättyivät täydelliseen miehiseen takamuksen, jonka päällä roikkui painovoimaa uhmaten ylisuuri vihreä reppu. Lissulla oli taito kuvailla tavallisiakin asioita sillä tavoin, että niistä tuli radiokuunnelmia.

Hän kertoi jääneensä tuijottamaan tuota näkyä samalla kun kuunteli tulokkaan ja kauppiaan välistä keskustelua ollen laittavinaan jauhopusseja alahyllylle.

Antton oli kuulemma tullut rakentamaan pohjoista saaristotietä ja hän tarvitsi itselleen majapaikan, ja koska leirintäalue oli kiinni hän oli tullut kyselemään, josko kauppias tietäisi jonkin kortteerin, jossa asustella siihen saakka, että hän löytäisi itselleen vuokra-asunnon.

Kauppias Markku ohjasi tulokkaan kokeilemaan onneaan Männistön Tapion luokse Luotsikadulle, tämä kun vuokrasi kesäaikaan turisteille huoneita. Sitten niin reppu kuin takamuskin olivat poistuneet kaupasta saappaat kopisten.

Ehkä Antton oli tuttu näky Tavernassa, mutta Emilia tapasi tulijan vasta vähän ennen vappua. Koko mies olisi voinut jäädä Emilialta täysin huomaamatta, mutta kun tämä sitten tarttui mikrofoniin ja kajautti Autiotalon, Emiliasta tuntui kuin mies olisi laulanut sen suoraan hänen sydämeensä.

Antton sai raikuvat aplodit, ja hän tavallaan muuttui Tavernan vakioasiakkaaksi juuri tuon vedon ansiosta. Martalta oikein vierähti kyynel silmään sitä kuunnellessaan, ja hän heltyi tarjoamaan ilmaisen kierroksen Anttonin pöytäseurueelle, mitä ei todellakaan usein nähty. Huhuttiin nimittäin, että Martta oli sukua tuon esitetyn kappaleen laulajalle.

Kun Emilia hetkeä myöhemmin antoi kaikkensa It must have been lovelle, keinuen kappaleen tahdissa, yleisö oli yksimielinen siitä, että tällä kertaa Dingo hävisi Roxettelle 0-1.

Oman onnistumisensa huumassa Emilia ei heti huomannut, että Antton seisoi hänen vieressään.

”Onnittelut! Komeesti vedetty!” mies sanoi ja ojensi hänelle suuren kätensä. Kun Emilia vastasi kättelyyn, tämä kumartui ja suuteli Emiliaa kädelle kuin jotain kuninkaallista ikään.

Emilia lehahti punaiseksi eikä tiennyt mitä sanoa.

”Antton”, mies sanoi esitellen itsensä.

”Emilia”, Emilia nielaisi.

Vaikka kyse ei ollutkaan tuon suuremmasta tapahtumasta, eikä se herättänyt sen kummempaa huomiota, Emilian arki järkkyi pienen maanjäristyksen verran. Hän tunsi itsensä jälleen nuoreksi tytöksi. Samalla tavoin kun luonto heräsi kukoistukseen, Emiliakin puhkesi kukkaan tuona keväänä.

Myös Anttonille tapauksella oli merkitystä. Hän vahvisti mainettaan työkavereidensa silmissä todistamalla olevansa sitä, mistä muut vain puhuivat – todellinen naistenmies.

Muutoksen Emiliassa näkivät ne muutamat, jotka hänet parhaiten tunsivat. Ennen kaikkea sen huomasi siitä, että hän lauleskeli enemmän kuin tavallisesti. Hän lauloi siivotessaan kotimaista musiikkia, lauloi pojille Smurffeja, hyräili kirjastossa balladeja ja kajautti kevätmyrskyssä rantakallioilla Bohemian Rapsodyn.

Emilin ja Emilian suhteessa tuo karaokeilta oli eräänlainen virstanpylväs. Se loi pohjaa sille mitä myöhemmin tulisi tapahtumaan. Emilia näki Anttonin laulavana ritarina, joka polvistuneena hänen jalkojensa juureeen suuteli hänen kättään, ja sille tasolle mustangilla ratsastavan maalaispojan oli mahdotonta yltää.

Emil oli aina ollut mustasukkainen ja sen Emilia tiesi. Hänellä oli tapana ilmestyä sinne, missä Emilia kulloinkin oli. Tehdä pistokokeita. Ne olivat rakkaudenosoituksiksi naamioituja epäluottamuslauseita. Kerran kun Emilia matkusti Joonaksen ja Petterin kanssa viikonlopuksi sisarensa luokse Kankaanpäähän, Emil ilmestyi sinne, vaikka hänellä olisi pitäny olla työvuoro. Hän oli vaihtanut vuoronsa tullakseen noutamaan perheensä. Jottei heidän tarvitsisi istua linja-autossa. Niin hän sanoi, eikä Emilia tiennyt ollako imarreltu vai harmistunut.

Vuosien saatossa vanha piharakennus, joka siihen asti oli toiminut lähinnä romuvarastona, oli saanut muuttua lämpimäksi verstastilaksi, jossa Emil poikineen ja appiukkoineen hääräili koneidensa parissa. Sen jälkeen olivat saaneet häädön tunkio, raparperit ja villiintynyt syreenimetsikkö, jonka sisältä löytyi isoäidin aikainen, lahonnut puutarhakeinu, jonka olemassaolosta ei Emiliakaan ollut tiennyt mitään. Myös vanha ulkohuussi sai purkutuomion.

Niiden tilalle Emil rakensi uudisrakennuksen, johon mahtui puuvaja, varasto pyörille ja talviurheiluvarusteille sekä huone Emilian kangaspuille. Toiseen päähän Emil sisusti huoneen itselleen ja raahasi sinne vanhan vuodesohvan ja muutaman nojatuolin. Hän asensi sinne äänentoisto laitteet ja diskopallon sekä toi jostkin vanhan jääkaappikin. Hän risti tilan vitsikkäästi Miesten Turvakodiksi, joka ajan kuluessa lyheni pelkäksi Turvakodiksi.

Turvakodissa Emil sitten istui viikonloppuisin iltaa kavereidensa kanssa pelaamaan korttia, ottamassa kuppia ja kuuntelemassa musiikkia. Kun hän tuli kotiin yövuorosta tai pitkäksi venähtäneestä saunaillasta, oli parempi mennä turvakotiin nukkumaan, kuin herättää vaimo ja lapset pikkutunneilla. Turvakodista tuli vuosien mittaan paikkakunnalla hyvin tunnettu ja Emil ylpeili sillä, että kun hänen kaverinsa lähettivät kortin ulkomailta, se löysi kyllä tiensä perille ilman postinumeroita ja kadunnimiä.

Emilian äiti närkästyi kortinpeluusta ja viinan juonnista, ja nosti asiasta mekkalan, mutta hänen aviomiehensä nousi puolustamaan vävyään. Myöskään Emilialla ei ollut mitään asiaa vastaan – pikemminkin päin vastoin. Näin hän sai puuhailla lasten kanssa ja lukea kirjojaan aivan kaikessa rauhassa.

Melko pian myös Antton sai tietää turvakodista. Emil kertoi itse kutsuneensa uuden tulokkaan, moottori-ihmisiä kun oli. Anttonia ei varmaan tarvinnut kutsua toistamiseen. Hän oli sosiaalinen ihminen ja siinä hän oli hyvin paljon Emilin kaltainen. Emilia näki Anttonin tulevan ja menevän. He tervehtivät ja vaihtoivat muutaman sanan, mutta siihen kaikki sitten jäikin. Hän oli aivan aluksi Emilialle vain Emilin kaveri – yksi lisää.

Emilia tuli Anttonin kanssa tutuksi aivan eri ympyröissä. Eräänä perjantaina, vähän ennen sulkemisaikaa, kun lukusalin viimeisetkin nuoret olivat lähteneet koteihinsa, Emilia kuuli kuinka ulko-ovi kävi, ja raskaat askeleet nousivat ylös vinttikerrokseen. Hän tunnisti tulijan niin pian kuin pörröinen pää pisti esiin kaiteen yli. Hymy levisi tulijan kasvoille hänen nähdessään Emilian hyllyjen välissä laittamassa kirjoja hyllyyn k-kirjaimen kohdalla.

”Kappas. Kukas se täällä piilotteleekaan – Marie Fredriksson itse.”

Emilia tunsi punastuvansa. Häneltä kesti hetki tajuta, että mies varmaan tarkoitti Roxette-yhtyeen laulajaa.

”Tulin hankkimaan kirjastokortin”, Antton sanoi. ”Niin, kai voin sellaisen saada, vaikka olenkin asunut täällä vasta vähän aikaa?”

”Juu, totta kai. Kyllähän se onnistuu”, Emilia takelteli puristaen Kaurasta ja Kunderaa rintaansa vasten.

”Tarvitsen vielä nimikirjoituksen tuohon”, Emilia sanoi, ”Varsinaisen kortin saat myöhemmin, mutta voit jo lainata jos haluat.”

”Hmmm, tuoksut mesiangervolle”, Antton sanoi ja nuuhkaisi, poski melkein kiinni Emilian poskessa, kun hän kumartui allekirjoittamaan paperin.

Emilia punastui vieläkin enemmän ja vetäytyi kauemmas miehestä.

”Voisinkin sitten ottaa nuo kaksi”, Antton sanoi.

”Anteeksi, mitä?”

”Nämä”, hän sanoi ja osoitti kahta kirjaa jotka Emilia oli laskenut viereensä tiskille. ”Jostainhan sitä pitää aloittaa, vai mitä? ”

Äitienpäivää edeltävänä lauantaina Emilia lähti kävelemään järven rannalle, kun hän näki Anttonin istumassa penkillä pikkuruisella saarella johon pääsi kulkemaan kaarisiltaa pitkin.

Se oli paikka, jossa hänellä oli ollut tapana istua nuorena tyttönä ihailemassa romanttista järvimaisemaa ja kuvittelemassa, että satukirjan prinssi karauttaisi pitkin rantatietä ja veisi hänet linnaansa. Joutsenpariskunta joka järvellä asui, ei varmaankaan ollut enää se sama kuin silloin ja penkkikin oli vaihtunut toiseksi, mutta muutoin maisema oli kyllä samanlainen kuin Emilian nuoruudessa. Hänen satuprinssinsä oli lopulta ollut Emil, joka oli nähnyt Emilian lukemassa kirjaa juuri tuossa samaisessa paikassa, jossa Antton nyt istui, ja oli omien sanojensa mukaan rakastunut häneen oikopäätä.

”Herra taitaa istua minun paikallani”, Emilia sanoi yrittäen saada ääneensä kepeän, flirttailevan sävyn.

”Anteeksi. En tiennytkään että tällä saarella on varattuja paikkoja”, Antton sanoi huomattuaan kuka tulija oli.

”Tähän kyllä mahtuu kaksikin istumaan, jos rouva Fredriksson suvaitsee jakaa sen rahvaan kanssa”, Antton sanoi hymyillen. ”Minulle se olisi suuri kunnia.”

Emilia istui penkin toiseen päähän. Hänellä oli kimppu sinivuokkoja kädessään.

”Nykypäivän lapset eivät juurikaan taida hakea sinivuokkoja äidille äitienpäivänä. Äidin on itse käytävä ne poimimassa”, Antton vitsaili.

”Miten tiedät että minulla on lapsia?”

”Siellähän ne hääräilee, isän pikku apulaiset, Joonas ja Petteri, teidän piharakennuksessa.”

Vaikka oli vasta tullut paikkakunnalle, mies selvästikin tiesi paljon enemmän Emiliasta, kuin mitä Emilia hänestä.

”Pidätkö Sonja O:sta?” Emilia kysyi ja osoitti kirjaa.

”Se on oksentamalla kirjoitettu. Kaikki mikä sisällä kiertää ja ahdistaa, on kerralla pläjäytetty paperille. Mutta, on se hyvin kerrottu. Minä pidän hänen tyylistään.”

Emilia nauroi. Hän ei ollut osannut odottaa näin syvällistä kritiikkiä.

”Sitä minä en vain ymmärrä, miksi teissä naisissa on niin paljon äitivihaa.”

Sitten Antton alkoi yllättäen puhua omasta nuoruudestaan. Hän kertoili Emilialle veneleikeistään lapsena kotirannassa omalla saarellaan. Hän kertoi tutkimusmatkoistaan soutuveneellä ulkoluodoille, aaltojen uhmaamisesta silokallioilla, ensisaaliistaan mato-ongella, pimeistä öistä ajoverkoilla ja loistojen vilkkuvista valoista horisontissa, jotka kunkin tunnisti vilkunnan rytmistä kuin ystävänsä tämän tavasta puhua.

Miehen puhuessa Emilia oli tuntevinaan kylmän kallion paljaiden varpaiden alla ja meren suolaisen tuoksun. Hänen kätensä tiesivät miten pitää soutuvene suunnassa sivutuulessa ja kuinka pujottaa kastemato ongenkoukkuun ja miltä ahven haisi kun sitä perkasi. Ja senkin kuinka lokit ja tiirat tappelivat perkeistä. Kaiken sen, mitä Antton Emilialle kertoi, Emiliakin olisi voinut kertoa omasta lapsuudestaan.

Nyt hän ymmärsi, miksi Antton oli heti tunnistanut mesiangervon tuoksun hänen ihovoiteestaan tullessaan hankkimaan kirjastokortin. Sehän oli Pohjanmaan kansalliskukka.

Perjantaina Antton tuli kirjastolle palauttamaan lainaamansa kirjat.

”No mutta, täällähän on minun lempikirjastotätini”, hän sanoi.

Emilia tunsi lämpimän tulvahduksen sisällään nähdessään vaalean pörröpään nousevan ylös portaita.

Antton kierteli hetken hyllyjen väleissä Emilian katseen seuraamana. Mies näytti tarkoin tietävän mitä etsi, eikä häneltä kestänyt kauaakaan löytää etsimäänsä.

”Kirjastokorttisi on jo tullut.” Emilia sanoi.

”Hienoa. Se onkin minun yhdeksäs kirjastokorttini.”

He keskustelivat kirjastoista ja niistä paikkakunnista, joilla Antton oli asunut, kunnes Emilia sanoi, että hänen olisi jo suljettava ja mentävä kotiin laittamaan ruokaa perheelleen.

Kun Antton oli jo melkein portailla, hän kääntyi. Näytti kuin hän yrittäisi tapailla oikeita sanoja, ja sai lopulta töksäytettyä: ”Sivu 144. Siitä mä tykkäsin.” Ja sitten hän oli jo poissa.

Mitä ihmettä hän tuolla tarkoitti? Emilia mietti. Merkillinen mies. Hän laittoi Anttonin palauttamat kirjat kärryyn muiden joukkoon, ja kävi nopeasti laittamassa palautetut kirjat oikeille paikoilleen hyllyihin, jottei hänen tarvitsisi tehdä sitä seuravana aamuna, jolloin oli aina ruuhkaa. Hän siirsi lukusalin tuolit paikoilleen, keräsi pois suurimmat roskat ja tarkasti vielä, että kaikki oli siistiä ja hyvässä järjestyksessä.

Kun hän oli juuri sammuttamaisillaan valot Emilia muisti Anttonin sanat: ”Sivu 144. Siitä mä tykkäsin.”

Mitä ihmettä sillä sivulla oli niin erikoista. Emilia meni K-hyllyn luo. Kahdesta kirjasta KA tuli ensin vastaan ja kun hän otti kirjan käteensä, se aukeni kuin itsestään sivulta 144, koska siihen kohtaan oli laitettu pala kartonkia – ikään kuin kirjanmerkiksi. Kartonkiin oli kirjoitettu lyijykynällä:

Sinä ja minä,

me olemme aina arvoituksia

toinen toisillemme.

Antton poikkesi kirjastolla vähän ennen sulkemisaikaa joka toinen perjantai ja lainasi aina kaksi kirjaa. Joskus hän pyysi Emiliaa tilaamaan jonkin romaanin, jota hänen kirjastossaan ei sattunut olemaan, ja otti sen sitten lainaan seuraavalla kerralla.

Emilia odotti innolla Anttonin käyntejä. Lyhyitä keskusteluhetkiä liittyen kirjoihin ja vaikka Antton sitä erikseen maininnutkaan, Emilia löysi joka kerralla runon jommankumman kirjan väliin laitettuna. Ne oli aina kirjoitettu lyijykynällä jollekin pakkauslaatikosta repäistylle pahvinpalalle.

Emilia säilytti ne kaikki pöytänsä riippukansiolaatikon viimeisessä kansiossa ja otti ne esiin aina silloin, kun hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä ja luki ne uudelleen. Mitä useammin hän ne luki, sitä varmempi hän oli siitä, ettei niitä oltu kirjoitettu ainoastaan hetken mielijohteesta ja että ne kaikki yhdessä muodostivat tarinan, joka oli kirjoitettu nimenomaan hänelle.

Kukaan muu ei ollut koskaan kirjoittanut hänelle runoja, ei edes Emil. Toisaalta ei Emilia ollut sellaista osannut odottaakaan. Emil oli hurmannut hänet Mustangilla, ja se olikin riittänyt.

Mustang oli hylännyt heidät metsätielle ja oli sieltä sitten hinattu romuttamolle. Siitä oli jäänyt vain haaleneva muisto vailla mitään romanttisia kiinnekohtia. Mutta Emilia tulisi huomaamaan, että runoja oli hyvin vaikeata romuttaa. Anttonin runot tarrautuvat kiinni sydämeen samalla tavoin kuin rakkaimmat kirjat. Kun ne oli kerran lukenut, niiden kanssa oli pakko elää loppuelämänsä.

Juhannukseen mennessä runoja oli kertynyt neljä. Tuolloin Emilia jäi lomalle. Häntä tuli tuuraamaan kesäharjoittelija muutamina päivinä viikossa. Anttonki hävisi maisemista. Kai hän sitten meni sinne omalle saarelleen, Emilia ajatteli.

Naisten viikolla Emil kertoi, että heidät oli kutsuttu grillijuhliin. Emilia ei ollut järin innostunut. Kyllä hän juhlista piti, mutta hän ei liiemmälti pitänyt Emilin kavereista.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun vanhan kaupan asukkaat järjestivät näitä tällaisia juhliaan. Rakennuksessa asui kolme lapsiperhettä ja loput kolme olivat yksineläjiä. Pihalle oli rakennettu yhteisvoimin grillikatos joskus takavuosina, ja vaikka se ei kovin kaksinen ollutkaan niin ei se yön pimeydessä haitannut.

Lissu tiesi kertoa, että Antton olisi myös paikalla. Hän oli tavannut miehen kalaravintolassa, jonne tämä oli pyyhältänyt suurella punamustalla Kawasakilla.

Ennen iltaa Emilia yllätti itsensä tuon tuostakin ajattelemasta Anttonia. Ja vaikka hän kovasti vakuutteli itselleen, ettei Anttonilla suinkaan ollut asian kanssa mitään tekemistä, hän kuitenkin peseytyi ennen lähtöä, meikkasi tavallista perusteellisemmin ja pukeutui aivan kuin olisi menossa kaupunkiin juhlimaan, vaikka kyse oli aivan tavallisesta savunkatkuisesta grillijuhlasta.

Yläkerran Jarmo hoiti grillauksen. Se oli hänelle kunniatehtävä. Hänen isänsäkin, joka asui kahden korttelin päässä, oli tunnettu grillimestarin taidoistaan. Paikallislehden toimittaja, Polso soitti kitaraa ja alakerran Masi säesti hanurilla.

Niin kuin aina, näissä tällaisissa illanvietoissa, Emilia lauloi. Se tuli häneltä luonnostaan. Jotkut pitivät siitä, että saivat kertoa vitsejä, Emilia puolestaan piti laulamisesta. Nyt vain kävi niin, että heitä olikin kaksi ja niin he sitten lauloivatkin duettona, Antton ja Emilia. Polson ja Masin repertuaari ei ollut järin laaja. Se käsitti perinteisten iskelmäkappaleiden lisäksi lähinnä Yötä ja Leevi and the Leavingsiä. Yhtä kaikki, kokeneilta karaokelaulajilta – mikä tuohon aikaan oli vielä perin harvinaista – lähes mikä tahansa kappale onnistui, ja mikäli sanat eivät sattuneet tulemaa mieleen niin niitä saattoi vauhdissa keksiä uusia.

Vähän samalla tavoin kuin vaikkapa tanssiessa, duettona laulettaessa kahden ihmisen pitää päästä toistensa kanssa, paitsi samaan rytmiin niin myös samalle aallonpituudelle ja olla yhtä toisen kanssa pienen ohikiitävän hetken – sen mitä laulu kesti.

Emilialle Joutsenlaulun loppusoinnut saivat aikaan sellaisia ilon ja onnistumisen värähdyksiä että hän halasi spontaanisti kumppaniaan, mutta palasi nopeasti takaisin maanpinnalle nähtyään miehensä katseen.

Emilin mustasukkainen käytös oli ollut osa heidän suhdettaan jo aivan alusta asti. Emilia oli tottunut pitämään sitä rakkautena. Mutta rakkaus joka vain valvoo ja vahtii ei ehkä ollutkaan sitä rakkautta, mitä Emilia satuprinssiltään oli toivonut. Emilia halusi elää miettimättä selityksiä tulemisilleen ja menemisilleen. Pyrähdellä vapaana linnun lailla, vaikkapa vain kotisaarellaan.

”Mun täytyy mennä pissalle”, Emilia ajatteli ääneen. Hän tunsi olevansa enemmän humalassa kuin oli luullutkaan.

”Mee mun kämppään. Portaat ylös ja ensimmäinen ovi oikealla. Se on auki”, Antton sanoi.

Ulko-ovella Emilia ihmetteli, mitä hän oikeastaan oli tekemässä, mutta kun hän ovea avatessaan näki Emilin nousevan lähteäkseen seuraamaan häntä, hän päätti tehdä sen, minkä oli aloittanutkin. Seuraisiko hän todellakin minua vieraan ihmisen vessaan? Tämä ajatus herätti Emilian huomaamaan heidän parisuhteensa todellisen tilan, ja se nostatti hänessä esiin kapinahengen.

Päästyään välitasanteelle, Emilia näki ikkunasta, kuinka Antton johdatteli Emiliä autokatoksen suuntaan, kaiketikin esitelläkseen hänelle moottoripyöräänsä, ja huokaisi helpotuksesta.

Asunto käsitti keittiön ja yhden huoneen. Se oli varsin askeettisesti sisustettu. Ehkä Antton oli vuokrannut sen kalustettuna – sitä Emilia ei tiennyt. Keittiössä oli ikkunan edessä pöytä ja kaksi tuolia. Emilia yllättyi siitä, että kaikki oli siistiä ja hyvässä järjestyksessä. Toisin kuin viereisessä asunnossa, missä Masi asui. Se oli kuin sikolätti, tai ainakin oli ollut aikoina ennen lasten syntymää, kun hänellä ja Emilillä oli tapana käydä Masin luona jatkoilla Tavernan mentyä kiinni.

Huoneessa oli vuoteeksi levitetty vuodesohva ja kaksi nojatuolia. Kahden ikkunan välissä, siinä missä Masilla oli televisio, Anttonilla oli musiikin kuunteluun tarvittavia laitteita, joita yhdisti sekava rypäs johtoja. Lattialla oli seinää vasten nojallaan kymmeniä levyjä ja tuolilla lojui suuret kuulokkeet, joiden johto oli kytkettynä yhteen laitteista. Lattiaa peitti suuri punainen villalankamatto.

Ollessaan juuri aukaisemassa vessan ovea, Emilia huomasi vuodesohvan vieressä kaksi kirjaa. Hän tunnisti ne heti oman kirjastonsa kirjoiksi. Toisessa kirjoista sivujen välistä pilkotti pahvinpala, joka oli asetettu sinne kirjanmerkiksi.

Uteliaisuus voitti. Emilian oli aivan pakko katsoa.

Tiedän kyllä,

me emme ole suudelleet,

mutta suudelmani ovat sinua varten

aina siitä lähtien,

kun näin sinut ensimmäisen kerran.

Runo oli niin henkilökohtainen ja intiimi, että jo pelkkä sen lukeminen sai Emilian pois tolaltaan.

Sitten heräsi epäilys. Mitä, jos tämä hänen näkemänsä runo olikin tarkoitettu jollekin toiselle ihmiselle. Anttonin vaimolle tai hänen tyttöystävälleen. Eihän Emilia tiennyt miehestä yhtään mitään.

Tai kenties tämä oli harrastelijarunoilija, joka sen sijaan, että kirjoittaisi niitä pöytälaatikkoon, jakoikin niitä kaikille tapaamilleen ihmisille.

Varmaankin kaikki ne aiemmatkin kirjastonhoitajat olivat saaneet häneltä samanlaisia runoja palautettujen kirjojen välissä, ja ainoastaan hän oli kyllin typerä kuvitellakseen kaikenlaista. On parasta heittää ne pois ja unohtaa koko asia, Emilia ajatteli. Mutta koska hän muisti joka sanan ulkoa, eihän hän voinut poistaa niitä mielestään.

Emilia oli juuri laittamaisillaan pahvipalan takaisin, kun Günter Grassin kirja putosi lattialle. Oli mahdotonta tietää, minkä sivujen välissä kirjanmerkki oli ollut. Niinpä hän tuikkasi sen jonnekin kirjan keskivaiheille ja laittoi kirjan takaisin siihen, missä se oli ollutkin.

Mutta oli, miten oli, hän odotti jo malttamattomasti miehen seuraavaa kirjastokäyntiä.

Pakostakin Antton tiesi Emilian lukeneen hänen runonsa, mutta se ei näkynyt hänestä millään tavoin kun hän palasi tuomaan kirjojaan.

”Kappas, minun lempikirjastotätini on palannut lomalta.” Antton sanoi, vaikka aivan varmasti tiesi, koska hänen lomansa oli tarkoitus päättyä.

”Se sinun tuuraajasi olikin aika lailla kokematon. Ei osannut sanoa onko Vincent van gogh’n uusin kirja jo tilattavissa, vaikka oikein tavasin nimen hänelle.”

Emilia nauroi. He juttelivat hetken lomistaan ja siitä mitä olivat tehneet. Emilia kertoi istuttaneensa kaksi uutta omenapuuta ja tehneensä kiveyksen puutarhakalusteille. Antton puolestaan kertoi olleensa kavereidensa kanssa Saariselällä.

Kun Antton poistui hyllyjen väliin, Emilia vilkaisi nopeasti Peltirummun väliin. Hän tunnisti välittömästi hapankorppupaketin kyljestä repäistyn pahvinpalan, mikä varmisti, että ne suudelmat olivat kuin olivatkin hänelle tarkoitettuja. Se sai Emilian tuntemaan itsensä typeräksi, rakastuneeksi teinitytöksi.

Mutta miksi? Se oli kysymys, joka palautti hänet takaisin maanpinnalle. Miksi tämä outo, komea mies kirjoittaa hänelle runoja, naimisissa olevalle kahden lapsen äidille?

Saattoihan olla, että runot olikin tarkoitettu kirjan seuraavalle lainaajalle – hänen ilokseen. Ja nyt Emilia oli ominut ne kaikki itselleen. Kerännyt ne pois muiden silmistä pölyttymään omaan arkistolaatikkoonsa. Kuvitellen kaikenlaisia kummallisia asioita.

Hän päätti laittaa Anttonin runot takaisin kirjojen väliin kun tämä poistuisi kirjastosta, mutta unohti koko asian niin pian, kun Antton palasi hyllyjen välistä hymyillen ja pidellen kahta kirjaa kuin suurinta aarrettaan.

Antton kertoi aikovansa tehdä tutkimusmatkan viikonloppuna, sillä vaikka hän oli jo asunut saarella kuukausia, hän ei juurikaan ollut ehtinyt tutustua uuteen asuinympäristöönsä.

Emilia tarjoutui oppaaksi, jos se vain miehelle sopisi. Mutta vasta sunnuntaina iltapäivällä, hän sanoi. Hänellä kun oli kirjasto ja perhe hoidettavanaan. Mutta sitä hän ei sanonut ääneen. Anttonille sunnuntai kuulemma sopi oikein hyvin. Emilia ehdotti, että he voisivat tavata järven rannalla kahdelta, ja sekin sopi Anttonille.

Sinä yönä Emilia ei tahtonut saada unta. Lauantai sujui tavalliseen tapaan. Kirjaston sulkemisen jälkeen perheelle ruokaa ja saunan lämmitystä. Siivousta jossain välissä ja raparperipiirakan leivontaa. Mutta vaikka sitä ei ulospäin näkynytkään, Emilia oli kuin tulisilla hiilillä odottaen sunnuntai iltapäivää.

Sunnuntaisin Emilialla oli tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä, joten mikään ei nytkään poikennut hänen tavanomaisista rutiineistaan. Siltikin hänestä tuntui samalta kuin teinitytöstä, joka menee ensimmäistä kertaa kahdestaan elokuviin poikaystävänsä kanssa.

Vaivihkaa Emilia sitoi hiuksensa ja laittoi hieman punaakin huulilleen – vain ihan pikkuisen. Puolen kilometrin kävelymatka kotoa järvelle tuntui pitkältä, ja hänen teki mieli juosta.

Mitä jos Antton ei tulekaan. Entä jos hän on unohtanut. Tai jos koko asia olikin pelkkää pilaa. Emilia näki jo itsensä odottamassa turhaan. Aika kuluisi, ensin varttitunti ja sitten puoli tuntia. Miten kauan hän olisi valmis odottamaan.

Jokin hänen sisällään vaati häntä kääntymään takaisin, mutta uteliaisuus voitti, ja kun Emilia kääntyi vanhan kartanorakennuksen kulman ympäri, hän näki tutun hahmon lukemassa kirjaa, jonka tämä oli arvatenkin lainannut hänen kirjastostaan.

Vastarannan koivut ja lepät sekä rannan kukkivat kasvit heijastuivat tyynestä vedenpinnasta, jota joutsenperhe verkkaisesti ylitti. Ohikiitävän hetken Emilia tunsi olevansa Emilia Byrd Starr, kirjassa Pieni runotyttö.

Hän yritti hillitä askeleitaan ylittäessään sillan ja jäi seisomaan penkin viereen ikään kuin katselisi maisemaa. Antton nosti katseensa kirjasta ja soi Emilialle hymyn joka sai hänet välittömästi unohtamaan aiemmat synkät ajatuksensa.

”Oletko jo nähnyt Länsirannan kalliokaiverrukset?” Emilia kysyi.

Antton sanoi ettei hän ollut, ja Emilia ehdotti, että he menisivät niitä katsomaan. Matkalla hän kertoi kuinka saarella oli tapana, että sulhanen hakkasi ennen häitä kallioon kaiverruksen muistoksi jälkipolville.

”Niitä on sitten varmaan tuhansia”, Antton sanoi.

”Eihän nyt sentään. Eivät kaikki osaa, tai eivät halua pitää meteliä häistään. Mutta on niitä aika lailla, ja on vanhojakin. Kaikkein vanhimmat ovat jääneet kasvillisuuden alle.”

”Meidän saarella mies veistää sydämen ja etukirjaimet koivun kylkeen. Se on katsos paljon helpompaa.”

”Montako sinä olet veistänyt?” Emilia kysyi.

”Aika monta varmaan, aina siitä lähtien kun sain puukon viisi vuotiaana”, Antton sanoi ja hymyili arvoituksellisesti saaden Emilian nauramaan.

”A on helppo ja E myös, mutta U tai J on vaikeita, puhumattakaan S:stä. Ja se sydän, sitä saakin kauan harjoitella jotta siitä saa symmetrisen.”

Länsirannaksi kutsuttu poukama oli muodostelma silokallioita, jotka laskeutuivat matalina kumpareina mereen. Emilia tunsi jokaisen notkelman, jossa saattoi ottaa aurinkoa tuulelta suojassa ja lammikot, missä kaikkein pienimmät lapset leikkivät vesileikkejään. Hän tunsi niljakkaat kohdat, joita piti varoa ja kielekkeen jolta saattoi hypätä pää edellä mereen.

Kalliokaiverrukset alkoivat miltei vesirajasta ja jatkuivat aina sinne asti missä sammal ja kitukasvuiset puuntaimet peittivät ne alleen. Jotkut niistä olivat ainoastaan hentoja viivoja, mutta oli myös niitä, joiden eteen oli tehty paljon työtä – jotka oli työstetty syvälle peruskallioon. Aiheita oli monenlaisia aina symboleista, kuten usko, toivo ja rakkaus purjelaivojen kuviin, mutta suurin osa oli rakkaudentunnustuksia, joissa oli pariskunnan nimet ja vuosiluku.

”Täällä on minun”, Emilia sanoi ja vei Anttonin hieman sivummalle osoittaen sydäntä jonka nuoli lävisti.

”Emil ja Emilia”, Antton sanoi mietteliäänä.

Kun he olivat jo palaamaisillaan takaisin, Emil sanoi kuin pohdintansa päätteeksi: ”Oletko pannut merkille, että melkein kaikissa on ensin miehen nimi?”

”En. Mitä tarkoitat?”

”No sitä vaan, että sitten kun minä rakastun ja saan päähäni ikuistaa tunteeni kallioon, niin kaivertaisin kyllä ensiksi rakkaani nimen, ja sitten vasta omani.”

Emilia ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa, mutta hänen oli myönnettävä, että niin hän itsekin tekisi. Tavallaanhan hänen ja Emilin nimet olivat tuolloin aivan oikein päin. Paitsi, että hänhän ei ollut niitä kaivertanut.