Kilpailu alkoi perjantaina ja päättyisi tiistaina, jolloin olisi vuorossa mitalipurjehdus. Siihen osallistuisivat kymmenen parasta venekuntaa. Kilpailu ei ollut suuren suuri, sillä osallistujia 470-luokkaan oli vain kolmekymmentäkuusi, siis 18 venettä. Meitä oli kaikkiaan yhdestätoista eri maasta, Englannista, Hollannista ja Saksasta. Ja sellaisistakin maista kuin Sveitsi ja Itävalta. Ruotsistakin oli – Linnéa taisi olla toisen nimi. Mutta minä olin ainut suomalainen, vaikka purjehdinkin Espanjan lipun alla. Espanjasta olivat Erica ja meidän pahimmat kilpakumppanimme Laia ja Marta.
Ericasta en tiedä, mutta minä olin niin täpinöissäni, etten tiennyt mitä tehdä silloin, kun ei ollut mitään mitä tehdä. Tein samoja asioita uudelleen. Tarkistin, että kaikki oli kunnossa. En voinut olla hetkeäkään paikallani.
Äiti oli ihan ulalla, kuten arvata saattoi. Hän ei tiennyt yhtään mitään säännöistä ja purjehdusreiteistä. Se nyt oli aivan normaalia. Hän kyseli lakkaamatta samoja asioita. Olin onnellinen kun vihdoin pääsimme vesille ja pois äidin kysymystulvan alta.
Ensimmäinen regatta ei mennyt lainkaan niin hyvin kuin olimme toivoneet. Sijoituimme kahdeksanneksi, heti sveitsiläisten perään. Näin Erican kasvoilta, että hän oli odottanut jotain muuta, vaikka hän ei sanonutkaan mitään. Vene ei vain kulkenut, en tiedä miksi. Olimme näiden kuukausien aikana hioneet sitä huippukuntoon joka ikinen päivä. Olimme tehneet pieniä olemattoman pieniä, säätöjä ja lähteneet sitten kokeilemaan niiden vaikutusta. Aivan samoin kuin mitä formula 1 tallit tekivät autolleen, me teimme sen veneelle. Mutta sitten se ei vain kulkenut – miksi?
Jotkut niistä asioista, joita veneelle teimme, olivat niin mitättömän pieniä, että oli miltei mahdotonta todistaa, oliko niillä yhtään minkäänlaista vaikutusta veneen nopeuteen. Mutta mikäli Erica uskoi niin, minäkin uskoin ja se riitti.
Vene itsessään oli melko uusi. Núria ja Erica olivat saaneet sen käyttöönsä vain vähän ennen onnettomuutta. Purjeita olimme kuluttaneet jo kahdet ja meillä oli tuliterä purjepari mastossa kilpailuun lähtiessämme. Ehkä vika olikin purjeissa.
”Vaihdetaan purjeita”, ehdotin, mutta Erica sanoi olevansa sata varma siitä, ettei vika ollut niissä.
”Ehkä vika oli meissä itsessämme”, hän sanoi.
Olin varma, että niin olikin. Minä ainakin olin liian jännittynyt ja kiinnitin huomiotani aivan liiaksi kanssakilpailijoihin enkä keskittynyt suoritukseen.
Seuraavan päivän osakilpailu sujui jo huomattavasti paremmin. Saimme navakassa tuulessa loistavan lähdön ja lopulta ylitimme maaliviivan sijoittuen toisiksi. Lähdön voitti yllättäen virolainen venekunta.
Kolmannen lähdön voitimme me ja vieläpä melko ylivoimaisesti, mutta vain siksi, että Laia ja Marta möhlivät spinnuosuudella ja tähän asti erinomaisesti purjehtineet britit tulivat vasta seitsemänsiksi.
Kun vielä neljäskin osuus oli saatu purjehdituksi, olimme kolmen parhaan joukossa, vain pisteen päässä Laiasta, joka johti kilpailua kolmellatoista pisteellä. Kilpailu oli äärimmäisen tasaväkistä. Viisi nopeinta venekuntaa mahtui kuuden pisteen sisälle.
Olin yrittänyt selittää äidille, että pisteet laskettiin ikään kuin väärin päin. Voittaja sai yhden pisteen. Toiseksi tullut kaksi, kolmas kolme ja niin edespäin. Se joka sai vähiten pisteitä, oli sitten voittaja. Helppoa ja yksinkertaista.
Mutta sitten tulivat poikkeukset. Kilpailijan pisteytystä saatettiin huonontaa, jos hän esimerkiksi varasti lähdössä tai häntä vastaan tehtiin protesti, joka meni läpi. Monesti kävikin niin, että kilpailun todelliset pisteet ratkaistiin vasta jälkipeleissä, kun kilpailulautakunta oli käsitellyt kaikki protestit. Ja joskus tämä saattoi olla hyvinkin harkinnanvaraista. Kun veneitä oli monia samanaikaisesti kääntymässä poijulla, ei ollut kovin helppoa todentaa mikä oli totta ja mikä kuviteltua, jos joku väitti toisen tehneen rikkeen.
Erica leijui vähintään puolen metrin korkeudella maanpinnasta. Hän ei tahtonut pysyä nahoissaan ja halaili meitä kaikkia, kun menimme illalliselle kalliiseen kalaravintolaan.
Seuraava päivä oli floppi. Kaikki, mikä meiltä meni pieleen ensimmäisenä päivänä, meni nyt sitäkin perusteellisemmin perseelleen. Sähläsimme käännöksissä. Spinnu takelteli. Olimme jopa kaataa veneen kumoon, jonka takia menetimme paljon tärkeitä sekunteja. Jäimme yhdeksänsiksi.
Erican päässä raksutti. Hän ynnäsi numeroita kerran toisensa jälkeen – laskeskeli mahdollisuuksiamme. Mutta siitä ei päässyt yli eikä ympäri, että olimme kaukana kärjestä. Yhdeksän pistettä jäljessä Laiasta ja Martasta.
Sinä yönä nukuin huonosti. Aamulla nousin aikaisin ja kävelin hotelliltamme satamaan. Aloin näprätä veneen parissa toivoen, että rutiinit saisivat minut rauhoittumaan. Jotain siinä oli sellaista, joka tepsi. Unohdin suurimmat murheet ja kun Erica tuli, tälläsin naamalleni sellaisen hymyn, että poskiin sattui.
”Huomenta, kippari. Tänään ilmassa haisee voitolta – huomaatko?”
”Asi es gasti. Onko vene kunnossa ja lähtövalmiina?”
”Si Señor! Listo i pulido!”
Aamu oli alkanut tuulisena. Aiempien päivien kylmä pohjoinen tuuli oli vaihtunut lämpimään etelätuuleen. Lämpötilakin oli noussut viiteentoista asteeseen, kun vihdoin pääsimme merelle. Tuuli näytti vain nousevan ja oli nostattanut jo puolitoista metrisiä aaltoja, jotka terävöityivät hetki hetkeltä.
Starttimme ei ollut kovin hyvä, mutta kun luovimme ensimmäiselle poijulle, meitä oli siellä viisi nopeinta venettä kääntymässä samanaikaisesti. Hirveä säpinä. Viisi venettä kylki kyljessä. Hollantilaiset ensimmäisinä, heti perässään Laia ja Marta.
Minä en nähnyt, mitä edessä tapahtui, kun keskityin olemaan kolhimatta brittivenettä, mutta sivusilmällä huomasin, että Laian vene, sen sijaan, että alkaisi nostaa spinnua mastoon, käänsikin nopeasti toiselle halssille.
”Mitä tapahtui?” huusin Ericalle, joka oli alkanut irrotella spinnun naruja.
”Koskivat poijuun. Joutuvat tekemään kierroksen”, Erica sanoi selin minuun. Keskittyneenä nostamaan spinnua mastoon.
Sitten spinnu jo rävähti auki ja vene kallistui voimakkaasti. Kun ehdin katsoa taakseni, Laia ja Marta olivat jo kaukana takana. Moni muukin vene oli päässyt heidän edelleen.
”Se niistä” totesin ja Erica naurahti. Tiesin, että hän iloitsi suuresti juuri tuon parin vastoinkäymiselle.
Kaikki meni loistavasti kolmospoijulle asti. Olimme kolmantena. Erica tuijotti pitkään merta, purjeita ja seuraavaa kääntöpistettä, kakkospoijua.
”Mitä luulet, onks tuuli kääntyny?” hän kysyi.
”Voi olla.”
Erica valitsi hieman eri kurssin kuin muut, mutta kun olimme noin puolessa matkassa kävi selväksi, että tuulen suunnan muutos oli ollut vain hetkellinen. Se tarkoitti sitä, että kakkospoijulle päästäksemme meidän tarvitsisi kenties tehdä yksi käännös muita enemmän, jolloin menettäisimme sen vuoksi roimasti arvokkaita sekunteja.
”Mitä luulet? Päästäänkö me sinne?” Erica kysyi ja näin, että hän oli hermostunut.
”Joo, totta kai päästään”, sanoin niin rauhoittavasti kuin vain kykenin.
Muutkin venekunnat olivat päätelleet tuulen suunnan muutoksesta samoin kuin Erica, mutta he eivät olleet uskaltautuneet tekemään aivan yhtä rohkeaa reittivalintaa. Meidän edellämme olevien veneiden olisi pakostakin tehtävä vielä yksi luovi ennen kakkospoijua, mikä merkitsi kahta käännöstä ennen kuin he olisivat kääntöpisteellä. Kun taas meidän taktiikkamme oli perustunut pysyvään tuulenmuutokseen, joten meidän olisi päästävä poijulle tällä samalla halssilla, jolla nyt purjehdimme.
Taktiikkamme ei siis ollut ainoastaan rohkea vaan suorastaan uhkarohkea. Jos joutuisimme tekemään samoin kuin edellämme olevat veneet, menettäisimme väistämättä yhden sijan. Mutta jos taas pääsisimme poijulle tällä samalla halssilla, voittaisimme kaksi, ajattelin. Oliko se mahdotonta? No, ainakin kannattaisi yrittää.
”Alea iacta est. Noin Luis sanoisi. Kyllä me päästään, älä huoli”, rohkaisin Ericaa, vaikken itse oikein uskonutkaan sanoihini.
Kun tuuli on vastainen, niin yleensä aallokkokin on silloin vastainen. Purjevenehän ei voi edetä suoraan vastatuuleen vaan sen on kuljettava ikään kuin siksakkia, jolloin aallot kohdataan vinossa kulmassa. Aalto pitää tällöin ylittää mahdollisimman kovalla vauhdilla ja juuri tietyssä kulmassa, jotta veneen vauhti kärsisi mahdollisimman vähän. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, ettei voinut edetä suoraviivaisesti, vaan aallolle noustessa oli käännyttävä mahdollisimman paljon tuuleen ja tällöin veneen nopeus pieneni tuulen vaikutuksen vähetessä. Heti aallon ylitettyään oli taas ohjattava alemmas tuuleen jotta nopeutta saatiin kasvatetuksi tarpeeksi seuraavaa aaltoa varten.
Se oli niin kuin lautailua halfpipe:ssa, tai jotain. Sitä ei ollut helppo selittää eikä helppoa toteuttaa, mutta jostain syystä minulla homma oli jotenkin verissä. Minulta se vaan onnistui – useimmiten. Se oli juttu, mikä piti tehdä rutiinilla. Toistaa tietyt liikkeet tarkalleen tietyllä hetkellä, yhä uudestaan ja uudestaan. Se oli homma, jonka tein parhaiten silmät kiinni. Sillä tavalla oli vähemmän häiriötekijöitä.
Erika huomasi, että Malla ohjasi taas silmät kiinni. Ei siinä mitään tavatonta ollut, mutta juuri tällä hetkellä se ei oikein tuntunut oikealta. Oli liian paljon pelissä – aivan liian paljon. Mutta hän ei sanonut mitään. Vähintään sekuntien välein hän tarkkaili linjaa poijulle. Näytti siltä, että suunta oli pysynyt vakaana. Ainakin vielä oli toivoa.
Nyt hollantilaiset kääntyivät toiselle halssilleen ja muutamaa sekuntia myöhemmin britit. Tässä oli nyt myös se etu, että näin tuuli oli nyt puhtaampaa. Siinä ei ollut edellä kulkevien veneiden turbulensseja.
Poiju lähestyi ja lähestyi. Aivan liian hitaasti. Britit käänsivät toisen kerran ja heti perään hollantilaiset. Kysymys oli enää vain siitä, kuka olisi siellä ensimmäisenä. Kaikilla heillä oli sama päämäärä, mutta hieman eri kurssit. Erica ei tiennyt miten päin olla. Hän oli aivan liian hermona. Hän olisi halunnut hypätä mereen ja työntää venettä. Jos vaikka siten saisi sen kulkemaan kovemmin. Ja sitten äkkiä oltiinkin jo poijulla.
”Malla herää!” Erica huusi hätääntyneenä.
Oli mahdotonta sanoa, kuka heistä olisi siellä ensimmäisenä. Malla tuijotti vain poijua varoen koskemasta siihen puomillaan. Vene alkoi kääntyä kuin hidastetussa elokuvassa. Ericasta näytti siltä, että hollantilaisten keula nousisi heidän päälleen, mutta he väistivätkin aivan viime hetkellä. Väliin jäi vain senttejä – viisi tai kymmenen, tiedä sitä. Britit olivat jotenkin mukana hässäkässä, muttei ollut aikaa jäädä katselemaan, sillä spinnu piti saada nyt hilattua ylös mastoon.
”Ei sotkeennu… Ei sotkeennu.” Malla kuuli Erican supisevan kuin jotain mantraa ja sitten se jo rävähtikin auki saaden veneen kallistelemaan.
”Jess!” Malla huusi. ”Me tehtiin se!”
Tarina on ote tulevasta kirjastani Bonsaipuun juurella.
Tapahtumat sijoittuvat Palamósin kaupunkiin Espanjaan vuonna 2009. Kyseessä on paikallisen pursiseuran järjestämä vuosittainen jouluregatta. Ajankohta, osallistujamäärä ja tuuliolosuhteet ovan todenmukaiset, olen vain vaihtanut venekuntien kansallisuuden ja osallistujien nimet.
