”Kyllä me nämä vielä kuntoon saadaan. Saatpa nähdä”, Näin Miika sanoi joka ikinen kerta.
No kai hän tiesi mistä puhui. Olihan hän ammattimies, ja vielä sieltä parhaasta päästä. Varmaankin hän oli kolmenkymmenen vuoden uransa aikana nähnyt yhtä sun toista. Arvolta puolestaan alkoi kärsivällisyys olla loppumaisillaan. Hän oli Miikan avustuksella tehnyt samoja harjoituksia jo kolmatta kuukautta, mutta hänestä tuntui kovastikin siltä, ettei uurastuksesta ollut minkäänlaista hyötyä. Jalat vain eivät millään tahtoneet totella.
”Luitkos niistä Oulun pidätyksistä?” Miika kysyi avatakseen keskustelun.
”Joo”, Arvo murahti vastaukseksi.
Arvo oli kyllä nähnyt otsikot, muttei ollut rohjennut kovasti perehtyä uutiseen. Koko asia tuntui hänestä niin tavattoman vastemieliseltä, eikä häntä olisi haluttanut jatkaa keskustelua tähän suuntaan. Mutta kun Miika oli kerran alkanut puhua jostakin, niin hänelle oli aivan turha selitellä, ettei asia kiinnostanut. Hän puhui usein aiheista kuten sote-uudistus tai Airiston Helmen tapaus, joka tavallaan osoitti, hänen tuntevan enemmän kiinnostusta päivänpolitiikkaan, kuin esimerkiksi jääkiekkoon tai jalkapalloon. Siksi olikin hieman yllättävää, että hän otti esiin juuri tällaisen aiheen tällä kertaa.
”Tämähän tuntuu olevan jo todellinen epidemia”, Miika sanoi.
”Kyllä se on vakava asia, jos itse presidenttikin puhuu asiasta lehdistölle”, Arvo vastasi.
Nämä rikosepäilyt järkyttävät kansalaisia täydellisellä epäinhimillisyydellään. Ne koskettavat syvästi jokaista, jolla on rahtuakaan inhimillisyyttä, presidentti kommentoi Oulun epäiltyjä raiskaustapauksia.
Tasavallan presidentti totesi, että oikeus koskemattomuuteen, kuuluu arvoihin, joihin yhteiskuntamme perustuu ja joita jokaisen täällä on noudatettava.
Näin Arvo muisti lehdestä lukeneensa.
Normaalisti presidentti puuttui ulkopoliittiseen keskusteluun, ja ajoittain lausui painavan sanansa maan sisäpolitiikasta. Siksi olikin aivan tavatonta, että presidentti otti tällä tavoin osaa keskusteluun, joka liittyi turvapaikanhakijoiden tekemiin rikoksiin. Sitä ei varmaan oltu nähty koskaan aiemmin.
Toisaalta oli hyvä, että hän osoitti kansalaisrohkeutta puuttumalla tähän asiaan, sillä kukapa siitä muuten puhuisi. Poliisi ei yleensä sanonut halaistua sanaa. Poliitikkoja koko asia ei kiinnosta pätkän vertaa. Ja tavallinen kansalainen, kun suunsa aukaisee, saa heti otsaansa rasistimerkin. Niin kuin Teemu Selänne, silloin kun kirjoitti ystävänsä tyttären raiskauksesta turvapaikanhakijoiden toimesta. Teemukin sai niskaansa kovan someryöpytyksen, vaikka nauttiikin kansalaisten arvostusta samassa määrin kuin presidenttikin.
”Kuulin uutisista, että eräs uhreista on hieman yli kymmenvuotias, ja että häntä oli käytetty hyväksi useiden kuukausien ajan”, Miika jatkoi.
Raiskattu! Arvo olisi halunnut huutaa ääneen. Hyväksikäyttö on valheellinen sana. Se kuulostaa siltä, kuin oltaisi tehty jotain hyvää. Kuin uria olisi käytetty kaikkien osapuolien yhteiseksi hyväksi. Se oli sana, jonka käyttö pitäisi kokonaan kieltää, muussa kuin ammatillisessa termistössä.
”Epäillyt seksuaalirikolliset ovat kuulemma ulkomaalaistaustaisia, ja heitä on kaikkiaan kahdeksan”, Miika tiesi kertoa.
Epäillyt RAISKAAJAT! Eikä mitkään seksuaalirikolliset. Nyt ei kyse ole mistään itsensäpaljastajista. Johan sen presidenttikin tietää.
”Kaiken lisäksi tämä tapaus on poliisin mukaan vasta jäävuoren huippu, niitä on kuulemma enemmänkin, ja kaikki teot ovat kohdistuneet alaikäisiin tyttöihin.”
Tietenkin Arvo oli lukenut nämä samat otsikot lehdestä, ja nähnyt telkkarissa, mutta ei se tarkoittanut sitä, että häntä välttämättä haluttaisi repostella niitä nyt, kun hänellä oli täysi työ kävelemään oppimisessa. Ja parempi olisi, jos näillä uutisilla ei tarvitsisi menettää mielenrauhaansa lainkaan – ei enää milloinkaan.
Arvo ei vastannut ja keskustelu tyrehtyi pian tykkänään.
”No niin, viikonpäästä sitten uudelleen”, Miika sanoi session päätteeksi.
”Paikalla ollaan. Mitä tässä muutakaan voi tehdä.”
”Muista sitten kotitehtävät, joita sinulle olen antanut.”
”Kyllä, kyllä”, Arvo vastasi, vaikka hyvin tiesi, että laiminlöi harjoituksia aivan silkkaa laiskuuttaan ja omaksi vahingokseen, totta kai.
Pukeuduttuaan Arvo jyräsi näköalahissille ja laskeutui kauppakeskukseen. Siellä hän meni kahvilaan ja tilasi itselleen kahvin. Hinnoittelevat itsensä ulos markkinoilta tätä menoa, hän ajatteli maksaessaan neljä euroa kahvikupillisesta, kuten joka viikko. Sitten hän laittautui näköalapaikalle, katselemaan ihmisvirtaa, ja jäi siihen odottelemaan Neeaa.
Siihen aikaan iltapäivästä tungos ei ollut aivan hirveä. Pikemminkin päinvastoin, mikä oli kummallista, sillä olihan jouluun vain kuukausi. Lounaalla kävijät olivat kaiketikin jo lounaansa syöneet ja poistuneet toimistoihinsa. Ja vielä oli pari tuntia siihen, että ensimmäiset töistä palaavat ryntäisivät tekemään ostoksiaan.
Muutama eläkeläinen laahusti päämäärättömästi Akateemisen tai Stockmannin kassi kädessään. Zaran edessä oli jonkun verran liikettä. Tyylikkäästi pukeutuneita naisia tuli ja meni. Muutama duunari, keltaisissa haalareissaan, rahasi työkalujaan tai rakennusmateriaaleja suljettuun liikehuoneistoon, johon kyltistä päätelle avattaisiin piakkoin jokin muotivaatemyymälä, jonka nimi ei sanonut Arvolle yhtään mitään. Muutama puliukkokin oli tullut sisälle, pakoon syksyistä viimaa. Ei siis juuri mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Arvo oli avaamaisillaan päivälehden, kun hänen huomionsa kiintyi, ulko-oven lähellä seisoskelevaan neljän nuorukaisen ryhmään. He olivat ulkonäöstä päätellen kaikki jostain päin Lähi-itää. Kauppakeskuksessa maleksi kaikenlaista väkeä, joten poikien ulkonäkö ei ollut asia, mihin Arvo kiinnitti huomionsa, vaan se miten he käyttäytyivät.
He katselivat ohikulkevia naisia. Kenties he arvostelivat näitä – antoivat pisteitä. Niinhän miehillä oli tapana joskus tehdä – kaikenmaalaisilla miehillä. Nuoret suomalaismiehet vilkuilisivat naisia syrjäsilmällä ja vaihtaisivat arvosanojaan, kunhan nainen olisi varmasti kuulomatkan ulkopuolella. Nämä, vieraasta maasta Suomeen tulleet miehenalut, käyttäytyivät kuitenkin hyvin eri tavalla. He naureskelivat ja tekivät rivoja eleitä. Arvo ei ymmärtänyt heidän puhettaan, mutta kieltä ymmärtämättäkin, saattoi aivan hyvin arvata, mitä he sanoivat.
Teki suorastaan pahaa katsella nuorukaisten halventavaa käyttäytymistä. Arvoa ei olisi haluttanut olla niiden naisten nahoissa, jotka joutuivat kulkemaan heidän editseen. Näillä nuorukaisilla olisi todella pitkä matka kuljettavanaan, ennen kuin he sopeutuisivat suomalaiseen yhteiskuntaan, tai suomalaiset heihin. Eräiden kohdalla tuo matka vain taitaisi olla aivan liian pitkä.
No niin, sieltähän se Neea jo tuleekin. Pipopäinen kuudesluokkalainen, jolla oli säkkinä roikkuva takki, punaiset pillihousut ja nilkat paljaana. Hänellä oli aina ollut oma tyylinsä. Mitä sitä moittimaan. No kenties niitä nilkkoja, vaikka parempi kai sekin kuin se napa paljaana muoti vuosia sitten.
Arvo taitteli sanomalehden ja työnsi sen takkinsa povitaskuun, kun hän näki, että Neea oli pysähtynyt nuorukaisten kohdalla ja tervehti iloisesti yhtä heistä. Aivan kuin he olisivat vanhoja tuttuja. Nuorten miesten käytös oli myös muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Röyhkeys ja ylimielisyys olivat poissa, ja tilalle oli tullut jotakin sellaista, joka toi Arvon mieleen muistoja hänen omasta nuoruudestaan.
Ei hitto vieköön! Hehän flirttailevat Neealle, minun tyttärelleni! Että kehtaavatkin, aikamiehet!Arvo huomasi että hänet täytti alkukantainen vihantunne.
Juuri tuolla hetkellä Neea näki isänsä. Hän heilautti kättään hyvästiksi ja lähti puolijuoksua kohti kahvilaa, missä Arvo yhäkin istui.
”Keitäs he olivat”, Arvo kysyi, kun he olivat jo ulkona. Hän yritti pitää äänensä mahdollisimman neutraalina.
”Emmä niistä muista tie, mut se yks oli Yasir. Se on afgaani, ja se on meiän koulussa yhdeksännellä.”
”Mitä tekemistä niillä on kuudesluokkalaisten kanssa? Eivätkös he ole vähän liian vanhojakin?”
”En mä vaan tie. Yasir tuli kerran jutteleen mun kanssa. Se on ihan kiva, noin niinku ysiluokkalaiseks.”
Sitten Neea vaihtoi puheenaihetta ja alkoi kertoa, mitä kaikkea kivaa he olivat tehneet tanssikerhossa. Hän oli niin innoissaan, että pyrähteli muutaman piruetin jalkakäytävällä, niin että pipon sateenkaarenväriset tupsut viuhtoivat ja takinlieve lepatti.
Pitäisiköhän minun puhua hänelle? Neuvoa isällisesti, varoittaa nuorista afgaaneista, asettaa kotiintuloaikoja ja kieltoja sen suhteen kenen kanssa sai seurustella?
Mutta Nea vaikutti niin nuorelta ja huolettomalta, että olisi suorastaan rikollista sysätä hänen harteilleen maailman pahuutta. Ei vielä, kyllähän sitä myöhemminkin ehtisi.
