Elsa Kunttu istui hartiat lysyssä tyhjässä toimistohuoneessaan. Kummallista kuinka likaiselta kaikki näytti, nyt kun suurin osa huonekaluista oli viety pois samoin kuin kaikki hänen kirjansa, mappinsa ja toimistotarvikkeensa, jotka oli pakattu muovisiin muuttolaatikoihin. Sitten räikeänpunaisiin työvaatteisiin sonnustautuneet muuttomiehet olivat kantaneet laatikot pihalla odottavaan suureen punaiseen kuorma-autoon.
Ihan kaikkea ne eivät sentään olleet vieneet. Elsa oli jo edeltä käsin piilottanut nitojan ja rei’ittimen. Ne olivat sellaisia antiikkisia mustia, jotka oli tehty toimimaan ikuisesti. Ne olivat palvelleet Elsaa hyvin kaikki nämä vuodet ja hän oli niihin suuresti kiintynyt. Siksi hän oli päättänyt että tästä lähtien ne olisivat hänen. Elsa oli sitä paitsi itse tuonut ne edellisestä työpaikastaan, joten kukaan ei varmaan edes tiennyt niiden olemassaoloa. Samalla hän oli piilottanut koriinsa myös kaksi pakettia kopiopaperia, muutaman muistivihon ja kaikki lempi kynänsä. Kori seisoi eteisen rappusten vieressä yhdessä kaikkien niiden ruukkukasvien kanssa, joilla hän oli seitsemän vuoden aikana somistanut työhuonettaan. Juuso tulisi ne noutamaan heti töistä päästyään.
Arkistokaapit, kirjahyllyt, apupöytä ja vierastuoli olivat kuulemma joutaneet energiapuuksi polttolaitokselle. Se harmitti Elsaa, ihan kelpoja kun vielä olivat. Lattiaan oli jäänyt musta rantu kohtaan, jossa kaapit olivat seisseet sekä paksu kerros pölyä jota ei ollut kaappien alta koskaan päässyt imuroimaan.
Kaksi kolikkoa oli liimautunut mustaan tahmaan, mutta tuskinpa niillä mitään antiikkiarvoa oli. Ainoat jäljelle jääneet huonekalut olivat kirjoituspöytä sekä tuoli jolla Elsa istui. Ne olivat antiikkia, ja antiikkikauppias Kursimo tulisi ne noutamaan jonain päivänä ensi viikolla. Mutta siitä Elsan ei tarvinnut välittää, sillä hänhän oli jo luovuttanut avaimensa Gunnarille.
Pöydällä Elsan edessä oli avoinna amerikkalaisen partio-organisaation vuosikirja. Se oli kirkkoherran jäämistöä. Hänen tyttärensä oli unohtanut viedä sen mennessään, eikä Elsa oikein tiennyt mitä hänen pitäisi sille tehdä. Siksi hän oli päättänyt pitää senkin itsellään muistona rakkaasta Kristeristään.
Aukeamalla oli mustavalkoinen kuva, jossa joukko partiopukuun sonnustautuneita nuoria seisoi teltan edessä. He näyttivät kaikki onnellisilta ja täynnä elämää, niin kuin nuoret vain voivat olla. Sivun alareunan kuvatekstissä luki jamboreen nimi ja kuvassa olevien henkilöiden nimet.
Kuvaa katsellessaan Elsan silmät osuivat aina ensimmäiseksi Kristeriin. Komea hän oli aina ollut, mutta nuorena hänen ulkonäössään oli komeuden lisäksi vielä jotakin muutakin. Jotakin joka herätti katsojassa voimakkaita tunne-elämyksiä. Jopa eroottisia tunne-elämyksiä – vaikka tätä Elsan oli vaikeata tunnustaa edes itselleen.
Hän vilkaisi nimiä, jotka oli painettu samassa järjestyksessä kuin henkilöt jotka kuvassa seisoivat. Elsa osasi ne melkein ulkoa. Krister seisoi vasemmalla takarivissä. Päätä lyhyempi poika hänen vierellään oli nimeltään Simon. He kaksi olivat muita vanhempia – ryhmän johtajia kenties.
Ovi kävi ja joku nousi verannan portaita. Askelten rytmistä Elsa tiesi että tulija oli hänen veljensä Juuso, joka tuli töistä Läskilä & Kakanojalta. Juuso oli Elsaa viisi vuotta nuorempi ja oli hänelle yhä edelleen se pikkuveli, kuin silloin kun he vielä olivat lapsia. Juuso oli naimaton ja Elsa itse oli leski. Hänen miehensä oli kuollut traktorionnettomuudessa, pian häiden jälkeen. Nyt heillä oli vain toisensa tukenaan ja turvanaan. Elsa ja Juuso asuivat kahdestaan synnyinkodissaan, suuressa maalaistalossa. Elsa asui toisessa ja Juuso toisessa päässä, kumpikin omassa rauhassaan toista häiritsemättä. Elsa hoiti talouden ja Juuso viljelykset, se oli selvä työnjako.
Mutta nyt tilanne oli muuttunut, eikä Elsa oikein tiennyt mitä hän tekisi kaikella vapaa-ajallaan, jota hänellä olisi tästä hetkestä eteenpäin. Ei hän ainakaan istuisi sohvalla televisiota katselemassa. Elsaa oli painostettu jäämään ennenaikaiselle eläkkeelle, nyt kun Kristeriä ei enää ollut ja seurakuntaliitosten vuoksi ei uutta kirkkoherraakaan enää valittaisi. Tarve kaikkinaiseen tehostamiseen oli saapunut jo kirkon organisaatioonkin. Häntä ei siis enää tarvittu. Tunne siitä että hänet oli hylätty, käytetty loppuun ja lempattu yhdelle niistä roskalavoista joita Juuso töikseen kuskasi, kasvoi taas hänen sisällään.
Kaikille kyläläisille oli tarjottu kriisiapua. Ensin sen kuorotytön traagisen kuoleman vuoksi ja sitten Kristerin. Elsa oli ollut mukana organisoimassa sitä, mutta kukaan ei ollut tullut kysyneeksi häneltä, tarvitsiko hän itse kriisiapua. Hänhän oli sentään löytänyt Kristerin ullakolta hirttäytyneenä. Hänen rakkaan Kristerinsä, jota Elsa oli palvonut aina siitä lähtien kun tämä oli tullut seurakuntaan.
Äänistä päätellen Juuso kantoi jo tavaroita autoon. Elsa sulki kirjan ja laittoi sen käsilaukkuunsa ja meni auttamaan veljeään.
Hän tunsi tämän riittävän hyvin nähdäkseen heti jo naamasta, että mies suorastaan kiehui raivosta, vaikka yrittikin peitellä sitä.
”Mitä on tapahtunut?” Elsa kysyi.
”Se papin tytär on piruvie heitellyt kaikki rojunsa pitkin pihaa, eikä lainkaan roskalavalle. Ei näillä nykyajan nuorilla ole minkäänlaisia käytöstapoja”, Juuso marmatti.
Tämä on ylijäänyt tarina kirjasta Viimeinen syksy. Elsa kunttu oli kirkkoherra Krister Siimeksen sihteeri. Hänen työhuoneensa sijatsi Naivalan pappilassa. Pappila on vanha ja suuri hirsitalo jonka toisessa päässä kirkkoherra asui perheineen ja toisessa oli kirkkoherran virasto.
