Kun Agneta näki ensimmäisen kerran Flemmingsbergin suuret kerrostalot, ne tuntuivat hänestä pikkuisen pelottavilta.
”Kyllä me pärjätään”, hän sanoi enemmänkin Pippille kuin isälle.
”Kyllä sinä pärjäät Agneta, siitä ei ole epäilystäkään”, isä sanoi.
Isä käytti aina näitä samoja sanoja halutessaan rohkaista tytärtään. Kuten silloin kerran jääkiekkoturnauksessa pukukopin käytävällä, kun Agneta olisi mieluummin juossut vessaan oksentamaan kuin luistellut jäälle. Ja kuten ennen sitä kovan onnen matematiikan koetta, joka ei lopulta mennyt aivan niin hyvin kuin olisi pitänyt. Ja jonka takia hänestä ei tullut insinööriä, kuten isä oli toivonut. Tai silloin kun hän meni ensimmäistä kertaa treffeille sen typerän autokauppiaan pojan kanssa, jonka kanssa kaikki tytöt Agnetan luokalla halusivat seurustella.
Pippi tuijotti Agnetaa mustilla silmillään, joista ei koskaan voinut olla täysin varma, oliko niissä vihaa vai hellyydenkipeyttä. Se painoi päänsä Agnetan kylkeä vasten ja alkoi kehrätä.
Isän Volvo oli lastattu täyteen muuttotavaroita jo edellisenä iltana, ja aamulla he lähtivät matkaan heti aamiaisen syötyään, sillä olihan heillä yli neljäsataa kilometriä ajettavanaan. Puolessa välissä matkaa pysähdyttiin syömään Gävlebrossa.
Tunnelma tällä isän ja tyttären yhteisellä matkalla oli hilpeä, mutta samalla hieman melankolinen. Oli aivan kuin jokin vaihe heidän elämässään olisi peruuttamattomasti ohi. Mieleen nousi muistoja niiltä ajoilta, jolloin Agneta oli lapsi.
”Pian me jäädään kahdestaan siihen suureen taloon, äitisi ja minä”, isä sanoi ja näytti surulliselta.
Gunilla oli vastassa ja auttoi heitä kantamaan muuttotavarat ylös kymmenenteen kerrokseen. Gunilla oli Tukholman pikkuserkku, jonka Agneta oli tavannut vain muutaman kerran häissä ja hautajaisissa. Siitä huolimatta Gunilla otti hänet vastaan aivan kuin he olisivat parhaimmat ystävät.
Asunto oli paljon suurempi ja avarampi kuin mitä Agneta oli osannut odottaa. Gunilla oli järjestänyt hänelle tämän alivuokralaisasunnon poikaystävänsä Nicken luona. Itse hän asui vanhempiensa kotona Östermalmilla.
Nicken lisäksi Agneta jakoi tämän asunnon Ingridin kanssa, joka vain vähän myöhemmin vaihtui suomalaismieheen nimeltään Kalle, sillä Ingrid muutti poikaystävänsä kanssa yhteen asumaan Huddingen keskustaan. Agneta sai koko asunnon suurimman huoneen, jossa tilaa oli enemmän kuin riittävästi hänelle ja Pippille.
Gunilla kävi asunnolla kerran tai kaksi viikossa, mutta kuten ennenkin, heillä ei juurikaan ollut sanottavaa toisilleen.
Ainakin aluksi heidän yhteiselonsa sujui kommelluksitta. Miehet laittoivat ruokaa ja siivosivat jopa paljon useammin kuin hän itse, ja Agnetan oli myönnettävä että Kalle oli paljon taitavampi kokki kuin mitä hän itse oli.
Myöhemmin alkoi ilmetä joitakin ongelmia asunnon siivouksessa ja yleisessä järjestyksessä, kun Nicke ja Kalle alkoivat leikkiä huumausaineilla. Mutta Angela ei siitä välittänyt. Hän vain lukitsi ovensa ja laittoi kuulokkeet korvilleen, luki tentteihin yhdessä kissansa kanssa ja antoi miesten puuhastella omiaan, ja niin kukaan heistä ei ollut toisilleen häiriöksi.
Niin pian kuin Agneta valmistuisi, hän pakkaisi tavaransa ja muuttaisi takaisin pohjoiseen Södertäljeen tai jonnekin lähiseuduille. Hänellä olikin jo kovasti ikävä takaisin kotiin.
Agneta ja Pippi ovat kirjan Viimeinen syksy sivuhenkilöitä. Tämä tarina jäi yli ja halusin nyt julkaista sen blogissani. Agneta jakaa asunnon Nicken ja Kallen kanssa Huddingen Flemmingsbergissä.