Kun Reijo Karhu käveli työpaikkansa ovesta kadulle, hän näki kuinka suuri, keltainen hinausauto peruutteli keskellä risteystä tukkien kaiken liikenteen. Soile Voronen Oy luki auton kyljessä suurin vihrein kirjaimin.
Hyödyllinen keksintö tuo tuollainen Reijo ajatteli, mutta kuten suurta osaa hyödyllisistä keksinnöistä ihmiskunnan historiassa tätäkin käytettiin useimmiten väärin.
Sillä voitiin kuljettaa rikkoutuneet kulkuneuvot korjaamolle, mikä oli tietenkin hyvä asia. Mutta viime vuosina tätä palvelua käyttivät yhä enenevässä määrin pysäköinninvalvojat – niin sanotut Lappu-Liisat. Ahneet ja säälimättömät cityhyeenat, jotka saattoivat näin osoittaa valtaansa anastamalla – ainakin hetkellisesti – kanssaihmistensä omaisuutta. Auton omistajien, jotka oli ajettu niin ahtaalle loputtomilla ja kohtuuttomilla autoiluun kohdistuvilla maksuilla, että aina joskus he ottivat riskejä pysäköimällä kulkuneuvonsa hieman sääntöjen vastaisesti, siinä toivossa etteivät nämä haaskaeläimet sattuisi paikalle juuri sinä päivänä.
Näin Reijo tuumaili nähtyään kulman takana tummansiniseen univormuun pukeutuneen virkailijan seisomassa suuren saksalaisen matkailuauton vierellä, jota kaikesta päätellen oltiin parhaillaan siirtämässä pois.
Risteyksessä oli sillä kohdin suojatie, mutta vaikka Reijo kuinka koitti silmämääräisesti arvioida etäisyyttä matkailuauton etupuskurin ja suojatien välillä, hän ei pystynyt sanomaan täyttikö se vaaditut viisi metriä.
Niillä kulmilla oli vain vähän kadunvarsipaikkoja. Se johtui museosta, joka oli varannut kesäaikaan yhden kaduista miltei kokonaan, sekä koulusta ja hoitokodista, joilla oli kummaltakin omat parkkiruutunsa. Tämän lisäksi vanhoilla taloilla oli jokaisella omat porttikäytävänsä, joita ei tietenkään voinut tukkia.
Tämän kaiken Reijo hyvin tiesi, sillä joka ikinen arkiaamu hän joutui etsimään autolleen rakoa, johon sen sovittaisi. Aina joskus hän joutui kiertämään useita kertoja korttelin ympäri, ennen kuin paikka löytyi.
Aina joskus hänellä kävi tuuri jo heti saapuessaan, kun joku asukkaista jätti töihin lähtiessään paikkansa vapaaksi. Niin oli käynyt sinäkin aamuna. Hänen kulkuneuvonsa oli kaikeksi onneksi laillisella paikalla, ja sen luokse hän nyt suunnisti.
Ihmetellessään pysäköinninvalvojan ja hinausauton kuljettajan touhuja, Reijo ei voinut olla miettimättä sitä, miten usein hän itse oli pysäköinyt juuri tuohon samaan paikkaan peruuttaen niin lähelle takana olevaa kuin ikinä kehtasi, toivoen, että etupuskurin ja suojatien väliin jäisi ne vaaditut viisi metriä.
Usein hänen mielessään oli käynyt ajatus siitä, miltä hänestä tuntuisi, jos hän töistä lähtiessään ei löytäisikään autoaan paikasta, johon sen oli jättänyt.
Tämän vuoksi hän saattoi kuvitella hämmennyksen, huolen ja raivon tunteet saksalaisturistin mielessä, kun tämä palaisi perheensä kanssa museokäynniltään. Perhe oli kenties jo pitkään suunnitellut lomamatkaansa, ja oli nauttinut kesäisestä Suomessa, aina siihen saakka kunnes tämä sydämetön cityhyeena jättäisi ikävän tahran heidän kesälomamuistoihinsa, puhumattakaan merkittävästä lovesta matkakassassa. Sitä paitsi, tällä kertaa ei ollut kyse vain autosta, vaan näiden onnettomien saksalaisten kesäasunnosta. Sisällä autossa olivat heidän vuoteensa, hammasharjansa, lounasta varten kauppahallista ostetut kasslerpihvit ja lasten lempilelut.
Jo pelkkä ajatus siitä, miltä hänestä itsestänsä tuntuisi vastaavassa tilanteessa sai hänet raivoihinsa.
Käveltyään kolmen auton mitan matkan omalle autolleen katua ylös, Reijo kääntyi katsomaan taakseen. Kuljettaja puuhaili matkailuauton kimpussa ja nainen näytteli tärkeän näköisenä tablettiaan.
Ei tuossa kyllä ole yhtään mitään järkeä, Reijo ajatteli. Joku virkaintoinen cityhyeena on saanut päähänsä, että auto pitää siirtää, sen sijaan, että olisi vain kävellyt ohi ja katsonut asiaa läpi sormiensa.
Hän lukitsi autonsa ja käveli takaisin risteykseen.
”Miksi ihmeessä tämä auto pitää siirtää?” hän kysyi, pitäen äänensä maltillisempana kuin mikä hänen tunnetilansa sillä hetkellä oli.
Nainen nosti katseensa ruudulta, aivan kuin Risto olisi häirinnyt maailmankaikkeuden tärkeintä tapahtumaa.
”Se on pysäköity liian lähelle suojatietä”, nainen sanoi piipittävällä äänellä.
”Niinkö? Ei se minusta kyllä siltä näytä.”
”Kyllä se on mitattu”, nainen sanoi antaen vaikutelman siitä, kuin tuon mittausoperaation takana olisi ollut kokonainen organisaatio.
”Miten ihmeessä tuon auton kuljettaja voi sen tietää. Eihän mitta kuulu autoilijan pakollisiin varusteisiin.”
”No jos on epävarma, niin sitten kannattaisi jättää kulkuneuvo sen verran etäälle suojatiestä, että turvaetäisyys varmasti täyttyy”, nainen sanoi kasvoillaan omahyväinen ilme.
”Eihän tätä autoa voisi mitenkään jättää yhtään kauemmas suojatiestä sehän on nytkin jo melkein kiinni takana olevan puskurissa.”
”Sitä asiaa ajoneuvon haltijan olisi kannattanut ajatella, ennen kuin hän sen pysäköi tälle paikalle.”
”Ei näillä kulmilla juurikaan ole parkkipaikkoja. On onnekas jos ylipäätään löytää yhden.”
”Kyllä tässä kaupungissa pysäköintipaikkoja on. Vajaan kilometrin päässä on uusi Toriparkki ja siellä on tilaa riittämiin”, hän sanoi kuin maksettuna mainoksena kaupungin lukuisille puolityhjille parkkiluolille.
”Niin, mutta kiskurihintaan.”
”Jos ei ole varaa maksaa autoiluun liittyviä kuluja, niin silloin kannattaisi kyllä harkita autoilusta luopumista.”
”Ilmoittautua työttömäksi ja jäädä kotisohvalle makoilemaan. On niitäkin jotka sitä tekevät. Tunnen itsekin useita?”
”Julkiset kulkuneuvot ovat sitä varten että niitä käytetään.”
”Vaan kun linjoja on aina vain vähemmän ja ne kulkee aina vain harvemmin. Ei läheskään kaikkialle pääse bussilla. Kunnat säästää ja leikkaa, kuten valtiokin.
Meitä jotka kuljemme töihin omalla kalliilla autollamme pitäisi palkita siitä, että pönkitämme valtiontaloutta verorahoillamme, toisin kuin avustuksilla elävät. Me sentään maksamme tämän kadun, tuon jalkakäytävän ja suojatien, ja kaiken huipuksi sinunkin palkkasi.
Mutta sen sijaan meitä rangaistaan auton käytöstä. Koko ajan tulee lisää maksuja ja veroja.
Jos ei ole varaa maksaa vuokraa, siihen löytyy kyllä Kelalta apu. Mutta jos ei ole varaa mennä autolla töihin, niin siihen on turha ruikuttaa helpotusta.
Toisinpäin sen pitäisi olla. Tuetaan kaikin tavoin sitä, että ihmiset menevät töihin, ja rokotetaan asumista.”
Pysäköinninvalvoja vilkaisi Reijoon, aivan kuin tämä olisi karannut kaupunginsairaalan psykiatriselta osastolta.
”Voisitko olla häiritsemättä. Minun pitää nyt tehdä työtä.”
”Te olette kyllä yksiä yhteiskunnan loiseläjiä”, Reijo sanoi, mutta pysäköinninvalvoja vastasi hänen syytöksiinsä hymyilemällä.
Reijo kääntyi ja lähti autolleen, mutta hänen sisällään kiehui.
Silloin hän yllättäen muisti, mitä hänen äitinsä oli kauan sitten kertonut eräästä tämän naisen virkasisaresta.
Äidin työpaikalle oli palkattu nuori nainen rakennuspiirtäjäharjoittelijaksi. Tuohon aikaan ei vielä ollut tietokoneita eikä tulostimia. Piirtäminen tapahtui siten, että ensin suunnittelija piirsi rakennuspiirustukset lyijykynällä ohuelle skissiperille, jonka jälkeen rakennuspiirtäjä kopioi sen tussikynällä kuultopaperille.
Äiti marmatti ettei harjoittelijasta ollut yhtään mihinkään. Tämä kulutti paperit puhki raaputtaessaan niitä partakoneenterällä virheitä korjatessaan.
Eikä tyttö kauaa toimessaan jatkanutkaan. Kun pikkukaupunkiin haettiin ensimmäistä kertaa pysäköinninvalvojia, hän haki paikkaa, ja saikin sen.
Parisen vuotta myöhemmin äiti kertoi tavanneensa piirtäjäharjoittelijansa kirjoittamassa sakkolappua entisen työpaikkansa edessä.
Vaihdettuaan kuulumiset, nainen kertoi, että työ oli kuin tehty häntä varten. Sai olla ulkona, kävellä kaupungilla juttelemassa ihmisten kanssa, eikä työ ollut ollenkaan niin tarkkuutta vaativaa kuin piirtäminen.
Hän tunnusti jopa pitävänsä siitä, että sai suututtaa lisää niitä autoilijoita, jotka ärsyyntyivät hänen kirjoittamastaan sakkolapusta.
Ehkä on niin, että ihmiskunnallakin on omat ilkkuvat hyeenansa, oli äiti Reijolle todennut.
