Ari katseli ympärilleen olohuoneessa. Hän näki nyt huoneen sellaisena kuin se oli ollut, ilman kaikkea sitä tavaraa, jota sinne oli kertynyt vuosikymmenten kuluessa.
Hän ja Anna olivat ihastuneet asuntoon heti ensisilmäyksellä. Siihen olivat huvenneet Annan isoäidiltään saama perintö, kaikki Arin säästöt, ja olipa pankistakin pitänyt pyytää kallista asuntolainaa. Mutta kun Anna halusi hyvän asunnon läheltä keskustaa, niin sellainen hänen piti saada.
Laina oli jo aikapäiviä sitten maksettu, ja asunnon arvo oli kokenut huiman nousun, mutta Arilla ei ollut aikomustakaan myydä sitä. Pitihän hänen jossain asua. Sitä paitsi asunnossa oli vielä jäljellä hitunen Annaa. Sitä Annaa jonka kanssa hän oli sinne aikoinaan muuttanut.
Yllättävän pian Annan hautajaisten jälkeen, kaikki viimeksi kuluneet, raskaat ja kärsimysten täytteiset vuodet, olivat kaikonneet hänen mielestään. Ari oli vetänyt unohduksen esiripun sen kaiken ylle. Hän tahtoi muistaa Annan sellaisena, kuin tämä oli ollut, silloin kun he ensi kerran tapasivat Etelä-Ranskassa. Sinä tyttönä jolla oli suuret ja surumieliset silmät.
Olohuone oli tilavampi, kuin Ari muisti. He olivat ostaneet huonekalut osamaksulla. Ne olivat laadukkaat, ja näyttivätkin yhä miltei uusilta. Siihen aikaan osattiin tehdä hyviä ja kestäviä kalusteita, toisin kuin nykyisin.
Ainoastaan sohva näytti siltä, että se oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Ari oli hieman yllättynyt siitä, kuinka vanhan ja kuluneen näköinen se oli. Itse asiassa hän ei ollut nähnyt koko sohvaa vuosikausiin, saati sitten istunut sillä. Anna oli laskostanut sohvalle siisteihin pinoihin kaikkiaan sataseitsemänkymmentä paria housuja. Osa niistä oli uusia, ja niissä oli vielä etiketitkin paikallaan.
Olohuonetta oli vielä muutama viikko sitten halkonut kaksi kapeaa käytävää. Toinen eteisen ovelta keittiöön, ja toista pääsi kulkemaan televisiotuolille.
Minun pitää heti ensitöikseni vaihtaa sohva uudempaan ja nykyaikaisempaan, Ari ajatteli. Sellaiseen moderniin, joita näki televisio-ohjelmissa.
Ikkunoista avautui näkymä vähäliikenteiselle kadulle, jota reunustavat puut olivat kasvaneet niin, että ne ylsivät jo ikkunoiden tasalle. Juuri ne puut olivat olleet yksi syy asunnon ostoon.
Niin pian kun Ari oli raivannut olohuonetta sen verran, että parvekkeen oven oli saanut avattua, hän oli pesettänyt ikkunat. Niistä sisään tulvivan valon määrä oli moninkertaistunut. Tavaramäärien alle nääntyneet viherkasvit ikkunan vierustalla, hän oli vienyt roskasäiliöön.
”Olette pyhimys!” sanoi ecuadorilaisnainen pakatessaan viimeisiä tavaroita IKEAn sinisiin kasseihin ja banaanilaatikoihin.
Ari oli tutustunut naiseen yliopistolla, jossa tämä kävi siivoamassa iltaisin. Hän tunsi myös naisen molemmat pojat, joista toinen oli osallistunut taannoin hänen kursseilleen. Nainen kustansi vaatimattomalla siivoojan palkallaan ja torimyynnillä lastensa opinnot. Poikien isästä Ari ei tiennyt mitään.
Nainen oli tullut veljensä kanssa kahdella pakettiautolla viemään pois Annan jäämistöä. Ari halusi päästä tavarasta nopeasti eroon, ja tuntui hyvältä, että ne menivät hyvään tarkoitukseen.
Ennen kuin Ari soitti naiselle, hän oli lajitellut kaiken pois annettaviin ja säilytettäviin. Se oli ollut raskas ja hidas työrupeama, joka oli vienyt useita viikkoja. Kaikesta päätellen Annan intohimona oli ollut tarve omistaa, ei niinkään käyttää omistamiaan tavaroita.
Keittiössä oli kokonaista neljä sarjaa säilytysrasioita avaamattomissa pahvilaatikoissa. Korkkiruuveja, kahvi- ja teepannuja, snapsilaseja, erilaisia veitsiä, mittalusikoita, kattiloita ja paistinpannuja oli vaikka kuinka paljon. Anna oli ostanut kaksi espressokeitintä, joista vain toista oli käytetty.
Mutta tämä ei vielä ollut mitään siihen verrattuna, mitä makuuhuoneen kaapit, ja lipastot kätkivät sisälleen. Annalla oli tusinoittain pikkuhousuja ja rintaliivejä. Niitä oli kaiken mallisia ja värisiä aina räikeän neonvärisistä pandakuvioituihin, ja kukallisista pitsikoristeltuihin. Sukkia oli satoja kolmen ja viiden kappaleen käyttämättömissä nipuissa. Nilkkasukia oli kaiken värisiä. Oli pinoittain sukkahousuja avaamattomissa paketeissaan, ja kirjavia villasukkia. Kaappien päälle oli pinottuna kenkälaatikoita aina katonrajaan asti. Seinällä olevissa koukuissa roikkui vöitä paksuissa nipuissa.
Käsilaukkuja oli kaikkiaan kuusikymmentäkaksi. Kaikkein kummallisinta oli, että kaikissa niissä oli rahaa. Seteleitä löytyi ympäri taloa mitä kummallisimmista paikoista. Ari laski löytäneensä jo ainakin kaksituhatta euroa.
Anna oli myös säilyttänyt kuitit tekemistään ostoksista. Ne oli niputettu paperiliittimillä ja sullottu keksipurkkeihin.
Ari havahtui ajatuksistaan, kun ecuadorilaisnainen teki lähtöä, ja toivotti hänelle jumalan siunausta.
”Soitan sinulle heti, kun saan työhuoneen ja vierashuoneen raivatuksi”, Ari sanoi.
Sitten oli vielä se varastohuone, joka oli vuokrasopimuksesta päätellen ollut vuokralla jo kuusi vuotta, Arin siitä mitään tietämättä. Mutta sen tyhjentäminen saisi odottaa kesälomaan.
Ari ja Anna olivat olleet onnellisia tässä asunnossa, mutta ajan kuluessa he olivat vain jotenkin ajautuneet erilleen, kumpikin oman työnsä ja omien harrastustensa vieminä. Arista oli usein tuntunut, että Anna suorastaan asui sairaalassa. Hän oli usein saanut viettää iltoja yksin, aina vain ahtaammaksi käyvässä olohuoneessa, Annan hoitaessa päivystyksiä.
Kun Ari sitten sai unelmiensa viran pääkaupungin suuresta yliopistosta, hän ei epäröinyt hetkeäkään ottaa työtä vastaan. Vaikka virka edellytti muuttamista osa-aikaisesti toiselle paikkakunnalle, se oli kuitenkin molempien mielestä hyvä järjestely. Annakin oli hiljattain saanut ylennyksen, ja hän paneutui nyt työhönsä paljon suuremmalla innolla kuin puolisoonsa. Eiväthän he muutenkaan olleet niitä pariskuntia, jotka elivät ainoastaan toisilleen.
Olivathan he toki puhuneet lasten hankkimisesta. Sukulaisetkin siihen painostivat. Mutta he olivat aina päätyneet siihen, että vielä ei ollut tullut se oikea hetki. Vuodet kuluivat, ja vaikka Ari ja Anna elivät käytännössä toisistaan erossa, he kuitenkin rakastivat toisiaan – no, tai ainakin kunnioittivat.
Kesälomat he kuitenkin viettivät tiiviisti yhdessä. Matkustelivat ympäri Eurooppaa asuntoautolla. Se oli jo kolmas sen jälkeen, kun he olivat innostuneet automatkailusta. Tämä oli asia, joka yhdisti molempia.
Aina kun he palasivat lomamatkoilta, auto oli täynnä matkalta hankittua tavaraa. Ari osti enimmäkseen viiniä tai taidetta, mutta Annalle ostosten tekeminen oli suoranainen pakkomielle. Hän osti koriste-esineitä, muotivaatteita, huonekaluja ja ylipäätään kaikkea sellaista, mitä hänelle vain mieleen juolahti.
Ari huomasi, ettei kaikki ollut kuten piti, vasta kun hän erään kerran kotiin saavuttuaan näki oman sängynpuoliskonsa täynnä vaatepinoja. Hieman nolostuneena anna pyyteli anteeksi.
Aina kun Ari matkusti kotiin, asunto tuntui hänestä hieman ahtaammalta, mutta hän ei halunnut nostaa asiasta meteliä. Olihan asunto Annan nimissä, joten kaipa hänellä oli oikeus tehdä sille mitä halusi.
Eräänä päivän Anna soitti, ja kertoi, että hänellä oli todettu syöpä. Hän kertoi asiasta lääkärin tyyneydellä. Aivan kuin olisi kyse luomesta tai korkeintaan jalkasienestä. Siivotessaan hautajaisten jälkeen asuntoa, Ari löysi työhuoneesta mustan jätesäkin, joka oli täynnä laboratoriotuloksia ja syöpälääkärien lausuntoja, ja hänelle selvisi, että Anna oli sairastanut syöpää jo paljon kauemmin.
Aluksi kemoterapia näytti tuottavan toivottuja tuloksia. Paranemisprosenttihan oli tunnetusti melko hyvä, eikä ollut juurikaan syytä pelätä, että sairaus uusiutuisi. Anna parani ja palasi takaisin työelämään, mutta kumpikaan heistä ei tiennyt, tämän olleen vasta alkua kuusi vuotta kestävälle näännytystaistelulle.
Vuoden päästä todettiin, ettei syövästä oltukaan päästy lopullisesti eroon. Se oli vain siirtynyt muualle, ja yritti jälleen salakavalasti päästä tekemään tuhojaan. Sama lääkitysprosessi toistui samoin paranemisnäkymin, eikä kestänyt kauaakaan, kun Anna sai jälleen terveenpaperit.
Ari ja Anna juhlivat Annan toista parantumista tekemällä lomamatkan Aasiaan. Sen lomamatkan, josta he olivat aina haaveilleet. Vietettyään kaksi kuukautta Intiassa, Kiinassa, Thaimaassa ja Indonesiassa, he palasivat kotiin rentoutuneina ja ruskettuneina, vain saadakseen kuulla, että Annan isä oli hänkin sairastunut syöpään.
Isä oli polttanut tupakkaa koko ikänsä, ja tehnyt töitä muurarina rakennuksilla, joten tällä kaikella saattoi hyvinkin olla jotain tekemistä asian kanssa. Isän syöpä oli aggressiivista tyyppiä, eikä kestänyt kuin kolme kuukautta, kun hän jo menehtyi.
Anna vietti viimeiset kuukaudet tiiviisti isänsä vuoteen vierellä. Hän teki surutyötään. Suri isäänsä – ja kaiketikin hieman myös itseäänkin. Isä ja tytär kävivät loputtoman pitkiä keskusteluja, aina kun isä oli sellaisessa kunnossa, että hänen kanssaan saattoi keskustella. Anna ei kertonut Arille mistä he puhuivat, eikä Ari kysynyt.
Lokakuussa isä haudattiin. Tuuli pyyhki yli hautausmaan ja sadetihku tunki sisälle kauluksesta ja takin hihoista. Paikalla oli vain vähän ihmisiä. Annan äiti ja veli, sekä Annan täti. Arin puolelta oli ainoastaan hänen sisarensa.
Isänsä kuoleman jälkeen Anna muuttui. Hän kärsi lähes jatkuvasta masennuksesta. Hänen surulliset silmänsä kuvastivat päivä päivältä yhä syvempää surua, eikä Ari pystynyt häntä lohduttamaan millään tavoin.
Ari pyrki käymään useammin kotona, vaikka se merkitsi sitä, että hän joutui laiminlyömään tehtäviään ja delegoimaan töitään toisille. Kaikki kuitenkin tiesivät hänen vaimonsa tilanteen, eikä kukaan moittinut häntä.
Anna vuorotteli töissä ja sairauslomalla. Hän sai parasta mahdollista hoitoa, mutta syöpäsolut vaikuttivat olevan syöpälääkäreitäkin ovelampia, ja löysivät aina keinon antaa kuulua itsestään. Annan mielialat vaihtelivat sen mukaan, millaisia odotuksia hänellä paranemisestaan oli.
Kaikki tämä ei voinut olla vaikuttamatta Ariin, mutta hän oli päättänyt olla se, joka pitelisi Annaa pinnalla. Se, joka tukisi tätä hamaan loppuun saakka. Sillä pakkohan oli myöntää, että loppu näytti olevan vääjäämättä edessä.
Aina kotiin tullessaan, Ari sai huomata elintilansa kapenevan kiihtyvällä vauhdilla, samalla kun Annan ostamien tavaroiden määrä kasvoi. Oli kuin Anna yrittäisi tarrautua kiinni elämään ostamalla aina vain enemmän uusia vaatteita, kenkiä ja keittiötavaroita. Tämä tarve ostaa oli aina ollut Annassa, mutta nyt se riistäytyi käsistä. Ari ei maininnut asiasta sanallakaan. Hän ei halunnut rapauttaa Annan jo muutenkin haurasta itsetuntoa.
Oli kulunut neljä vuotta siitä, kun Anna oli kertonut Arille sairastavansa syöpää. Sinä aikana hänestä oli löydetty syöpäpesäkkeitä mitä eriskummallisimmista paikoista. Oli kuin tauti olisi päättänyt hitaasti mutta varmasti vallata kokonaan hänen kehonsa. Ari enää edes yrittänyt pysyä laskuissaan siitä, miten usein Annan hiukset olivat lähteneet kemoterapian seurauksena.
Anna oli hankkinut peruukkeja peittääkseen hiuksettoman päälakensa. Hänestä ei koskaan tiennyt, olisiko hän blondi vai tummahiuksinen, Arin tullessa viikonloppuna kotiin. He naureskelivat asialle, ja Anna harmitteli, ettei ollut jo aiemmin huomannut miten hyödyllisiä peruukit itse asiassa olivat.
Nyt kuitenkin näytti siltä, että sairaus oli saanut yliotteen Annan aina vain riutuneemmasta ruumiista. Viimeisimmät kokeet paljastivat syöpäsolujen käyneen hyökkäykseen sitä viimeistä linnoitusta vastaan, joka piti Annan yhä toiveikkaana. Sairaus oli levinnyt hänen aivoihinsa.
Ollakseen Annansa rinnalla epätoivon hetkellä, Ari irtisanoutui virastaan, ja otti vastaan opettajan paikan kotikaupunkinsa yliopistolta, joka oli vain kahden metropysäkin päässä sairaalasta.
Tämä vaikutti hyvältä järjestelyltä, mutta koska vierailuajat olivat tarkoin rajattuja, Ari joutui jakamaan ne Annan äidin ja veljen kanssa.
Ari oli aina vältellyt parhaansa mukaan anoppiaan. Hänen mielestään tämä ei ollut kovin älykäs. Vaikka Ari oli kovasti yrittänyt, he eivät yksinkertaisesti vain tulleet toimeen keskenään.
Jo aivan heidän seurustelunsa alusta lähtien, anoppi oli ollut sitä mieltä, ettei Ari ollut sopiva aviomiesehdokas hänen tyttärelleen. Arille ei milloinkaan selvinnyt mistä tämä johtui. Yhteen aikaan hän oli kuvitellut sen johtuvan sosiaalisista eroista. Annan äiti oli kotirouva, ja hänen miehensä oli rakennuksilla töissä, kun taas Arin vanhemmat olivat molemmat saaneet akateemisen koulutuksen, kuten hän itsekin. Toisinaan Ari arveli sen johtuvan poliittisista syistä. Siitä että hänen isänsä oli mennyt jo nuorena mukaan politiikkaan.
Niinä harvoina kertoina, jolloin Arin ja Annan vanhemmat olivat tavanneet, tilaisuus oli aina äitynyt epämiellyttävän kireäksi. Tapaaminen ei ehkä kehittynyt aivan riitelyn tasolle, mutta paljoa siitä ei kuitenkaan jäänyt puuttumaan.
Jättäen anopin mielipiteet omaan arvoonsa, Ari ja Anna olivat kyllä keskustelleet naimisiinmenosta. Nämä keskustelut eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään siitä yksinkertaisesta syystä, että Anna halusi suuret ja kalliit kirkkohäät, kun taas Ari oli enemmänkin taipuvainen puoltamaan siviilivihkimistä. Ei siis kannattanut manata myrskyä, vaan antaa asian olla. Vuodet kuluivat, eikä asiaa nostettu esille kuin ani harvoin.
Miehensä kuoleman jälkeen anopin asenne Aria kohtaan jyrkkeni huomattavasti. Hän meni jopa niin pitkälle, että alkoi syyttää Aria tyttärensä myrkyttämisestä. Aluksi nämä syytökset olivat vain epämääräisiä vihjailuja, mutta Annan sairauden edetessä, anoppi alkoi kai itsekin uskoa absurdeja väitteitään. Hän säästellyt sanoissaan, ja Annan pikkuveli myötäili äitiään, aivan kuin hänellä ei olisi omaa tahtoa laisinkaan. Kun äiti kaiken lisäksi oli kovaääninen ja riidanhaluinen nainen, oli tavallista, että vierailuajat muuttuivat kaikkien kannalta painajaismaisiksi kokemuksiksi.
Ari kesti nämä syytökset vaieten, ollakseen pahentamatta tilannetta, mutta Annan ne saivat itkemään hysteerisesti, ja hänen jo muutenkin epävakaa terveydentilansa vain paheni entisestään. Useammin kuin kerran vierailuaika päättyi ennenaikaisesti, sairaalan henkilökunnan ajaessa heidät kaikki ulos Annan huoneesta. Lopulta Ari katsoi parhaimmaksi vähentää käyntejään. Se oli sydäntä särkevä päätös, mikä sekin oli vain omiaan pahentamaan Annan tilaa.
Annan ystävistä suurin osa oli hänen työtovereitaan. Monet heistä olivat tunteneet Annan jo vuosikymmeniä, ja jotkut olivat jopa hänen opiskelutovereitaan. Ari tunsi monet heistä henkilökohtaisesti. Hän oli osallistunut yhteisiin illanviettoihin, ja samoille seminaarimatkoille Annan seuralaisena.
Joku heistä alkoi levittää huhua, että Ari oli hylännyt syöpäsairaan vaimonsa. Tai saattoihan olla, että tämä huhu olikin Annan äidiltä lähtöisin. Huhu paisui lumivyöryn tavoin, eikä kukaan vaivautunut kysymään asiaa Arilta itseltään. Tämä johti siihen, että Ari poistettiin Annan ystävien Whatsapp ryhmästä. Samat ystävät jotka aiemmin olivat pitäneet Arin ajan tasalla pienistäkin muutoksista Annan terveydentilassa, vaikenivat nyt kuin muuri.
Viimeisimmän kemoterapiakäsittelyn jälkeen Ari ei myöskään enää voinut soittaa Annalle itselleen, sillä unohdettuaan PIN-koodin, tämä oli vahingossa lukinnut puhelimensa. Annan äiti oli ottanut puhelimen haltuunsa, samoin kuin Annan pankkikortit ja kotiavaimet. Nainen jopa kehtasi laittaa poikansa soittamaan, ja vaatimaan, Aria luovuttamaan oman avaimensa tyttärensä asuntoon.
Kun Ari tämän puhelinkeskustelun jälkeen palasi illalla kotiinsa, hän huomasi, että paikkoja oli käyty penkomassa. Anoppi oli varmaan käynyt etsimässä asunnon papereita. Ari saattoi vain arvailla, oliko tämä löytänyt etsimänsä. Koska asunto oli ääriään myöten täynnä tavaraa, Ari ei olisi itsekään tiennyt, mistä etsiä.
Tämä oli Arille liikaa, ja hän soitti numeroon, josta Annan veli oli aiemmin päivällä soittanut. Ari käski veljen kertomaan äidilleen, että jos tämä vielä kerran tunkeutuisi luvatta Annan ja hänen kotiinsa, hän voisi olla varma siitä, että Ari soittaisi poliisille.
Lopulta Ari sai sairaalan johdon suostumaan siihen, että vierailuajat jaettiin siten, että vain hän sai käydä tapaamassa Annaa aamupäivisin. Näin hänen ei tarvinnut tavata anoppiaan. Myös Anna oli tyytyväinen järjestelyyn.
Toipuminen kemoterapiasta oli hidasta, ja Arin päivät kuluivat sairaalakäyntien ja opetustuntien välillä. Hän laiminlöi ystäviään ja sukulaisiaan, ja söi ja nukkui huonosti. Kuukaudet kuluivat ja hän muuttui robotiksi, joka teki samoja asioita päivästä toiseen.
Kun Annalla oli selkeämpi kautensa, hän otti Arin yllätykseksi puheeksi avioliiton. Anna sanoi, ettei halunnut kuolla naimattomana. Ari väitti olevansa varma siitä, että Anna vielä parantuisi. Anna ei vastannut. Kyynel vierähti hänen poskelleen, ja silloin Arikin ymmärsi, että Anna tiesi kuolevansa. Se olisi vain ajan kysymys. Hän syleili Annaa itkien itsekin. Elämä koostui vain niin harvoista ohikiitävistä onnen hetkistä.
Anna järjesti kaiken itse. Työtoverin vaimo suoritti vihkimisen, ja läsnä olivat myös Annan veli ja Arin sisar. Anopille asiasta kerrottiin vasta jälkeenpäin. Annalla oli lainattu morsiuspuku, jonka hänen lääkäriystävänsä olivat hänelle pukeneet. Arilla oli paras musta pukunsa, se jonka hän oli ostanut sisarensa häihin, silloin kun tämä avioitui kolmannen kerran.
Hän hankki Annalle timanttisormuksen ja kaiverrutti siihen nimensä ja päivämäärän. Itselleen hän osti vaatimattomamman kultasormuksen. Sairaalahuone oli täyttynyt kukilla, joita kaikki heidän ystävänsä lähettivät. Siellä tuoksui kuin kukkakaupassa ikään. Kukat lahjoitettiin seremonian jälkeen Annaa hoitaville sairaanhoitajille ja lääkäreille.
Vihkimisen jälkeen tuomari pyysi Aria tulemaan kanssaan käytävälle. Hän ojensi Arille suljetun kirjekuoren, ja kertoi sen olevan kopio Annan testamentista. Testamentissa Anna antoi asuntonsa Arille ja pankkitileillään olevat varansa veljelleen. Anoppi tulisi olemaan raivoissaan kuullessaan asiasta, Ari ajatteli.
Viimeisimmän kemoterapiahoidon jälkeen, kun syöpäsolut yhäkin jatkoivat tuhojensa tekemistä Annan aivoissa, lääkärit kieltäytyivät uusista hoitoyrityksistä. Avosolut olivat kuulemma jo niin vaurioituneita, että hoidon uusiminen olisi vain pahentanut asiaa.
Joko hoito, tai syöpä tappaisi potilaan, ja lääkärit olivat päättäneet antaa pyövelin tehtävän syövälle. Anna oli jatkuvasti vahvassa lääkityksessä, ja oli sydäntäraastavaa nähdä hänen elämänhalunsa hiipuvan päivä päivältä olemattomiin. Sen näki hänen surullisista silmistään. Ari näki kuinka Annan katse harhaili, ja välillä vaikutti siltä, että tämä ei edes tiennyt kuka hän oli.
Anna unohti ihmisten ja asioiden nimiä. Hän saattoi puhua hammasharjasta tarkoittaen television kaukosäädintä, tai pyytää pissaa halutessaan vettä. Mutta aina välillä oli aikoja, jolloin hän oli tavallista pirteämpi, ja nyökkäili kun Ari puhui hänelle.
Lopulta anna lopetti puhumisen kokonaan, ja aivan lopuksi hän ei reagoinut edes siihen, kun Ari piti häntä kädestä.
Sitten eräänä päivänä Ari tuli tapaamaan Annaa sen viimeisen kerran. Metro oli myöhässä, ja kadulla oli kuumaa kuin pätsissä. Ari oli hikinen ja väsynyt, mutta kuten aina, avatessaan Annan huoneen oven, hän tunsi sydämensä sykähtävän nähdessään puolisonsa, ja kaikki hänen omat huolensa katosivat siinä samassa silmänräpäyksessä.
Tällä kertaa jokin oli toisin. Anna makasi vuoteella silmät auki, ja Arin tullessa sisälle, hänen katseensa kääntyi tulijaa kohti. Ari istui varoen sängyn reunalle ja otti Annan käden omaansa.
”Kuka sinä olet?” Anna kysyi. Hänen äänensä oli vain kuiskaus.
”Sinun miehesi”, Ari vastasi.
”Ari”, Anna sanoi ja hänen huulensa kaartuivat hymyyn. Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Jälkeenpäin Ari ei pystynyt sanomaan, millä hetkellä Anna oli poistunut tästä maailmasta, mutta hän oli varma siitä, että Anna oli jo ehtinyt nähdä tuonpuoleisen, ja tiesi, että hänen olisi hyvä olla siellä.
Ari ei osallistunut Annan hautajaisiin. Hänelle ei edes kerrottu, mihin Anna haudattiin. Anna oli toivonut polttohautausta, mutta Ari ei tiennyt oliko hänen tahtonsa toteutunut. Hän ei myöskään saanut kutsua tilaisuuteen. Niin olikin varmaan paljon parempi, hän ajatteli. Mikään ei ollut hirveämpi ajatus kuin riitelevät omaiset lähimmäisensä hautajaisissa.
Kotona Ari avasi pullon vuosikertaviiniä, jota hän ja Anna olivat säästelleet jotain merkittävää tilaisuutta varten, ja joi sen Annan muistolle. Tyhjennettyään koko pullon hän tunsi olevansa humalassa. Hän ei ollut tottunut juoja, ja viimeksi kuluneina vuosina hän ei ollut nauttinut lainkaan alkoholia. Hänen päässään pyöri, ja pian sen jälkeen tuli pahoinvoinnin tunne.
Hän yritti ennättää kylpyhuoneeseen, mutta kompastui matkalla täpötäysiin kauppakasseihin. Kaatuessaan hän veti nurin Annan käytävälle pystyttämän varastohyllyyn, ja hyllylle pinotut T-paidat lentelivät pitkin lattioita.
Ari antoi oksennuksen tulla. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki paha, joka oli kiertänyt hänen vatsassaan viimeiset vuodet, olisi huuhtoutunut viinin mukana ulos. Aivan kuin Anna olisi viimein päästänyt hänet otteestaan.
Hän nukkui miltei vuorokauden, ja heräsi lopulta siihen, että puhelin soi vaimeasti jossain päin asuntoa. Kun Ari vihdoin löysi puhelimensa, puhelu katkesi vain alkaakseen välittömästi uudelleen. Soitto tuli Annan puhelimesta.
Kesti hetki tajuta, ettei soittaja voinut olla Anna. Hänen äitinsähän oli ominut puhelimen itselleen. Ja ilmeisesti käyttikin sitä kuin omaansa. Puhelinlinjan oli Ari neuvotellut yli kymmenen vuotta aiemmin. Se oli kahden numeron linja, jonka laskut maksettiin hänen pankkitililtään.
Vaikka kyse oli taloudellisesti vähäpätöisestä asiasta, pisti kuitenkin vihaksi, että Annan äiti kehtasi soittaa tyttärensä puhelimella juuri nimenomaan hänelle. Mutta soittaja olikin Annan veli.
”Tuliko ollenkaan mieleesi, miltä minusta tuntuu, kun puhelimen näytölle ilmestyy Annan nimi”, Ari ärähti vihaisesti. ”Olisit voinut käyttää jotain toista puhelinta.”
Veli ei pyydellyt anteeksi. Hän vieritti syynsä äitinsä niskoille sanomalla, että äiti oli antanut puhelimen hänelle omaksi, ja käskenyt häntä soittamaan.
Ari arveli, että anoppi oli poikansa vieressä vahtimassa tätä, sillä jokseenkin vaivautuneena veli kertoi soittaneensa hautajaiskulujen vuoksi.
”Äidilläsi on Annan Visa-kortti. Maksakoon sillä hautajaiset”, Ari huusi, ”ja sano hänelle myös, että lähettää minulle Annan kihlasormuksen”, hän sanoi ja päätti puhelun.
Puhelun jälkeen hän soitti puhelinyhtiön ja pyysi poistamaan välittömästi käytöstä Annan puhelinlinjan. Mitähän veli tuumaa, kun linja meneekin äkkiä mykäksi, Ari ajatteli huvittuneena.
Sen jälkeen hän soitti lähimmälle lukkosepälle, ja pyysi näitä vaihtamaan pikimmiten asuntonsa oven lukon.
