”Olen puhunut tällä viikolla jo pariin otteeseen kodinhoitajan kanssa ja hän sanoo, ettei asiakaskäynnille kellotettu aika salli ruuan lämmittämistä, mikäli asiakkaan keittiössä ei sitä ole”, Simo marmatti minulle puhelimessa.
En oikein kuunnellut keskustelun alkua, sillä mieltäni painoi vastikään aiheuttamani liikennevahinko. Olin näet väitetysti aiheuttanut vaurioita naapuriautolle citymarketin parkkipaikalla. Itse en sitä ollut tietenkään kiireissäni edes huomannut. Alle millimetrin mittaista painaumaa naapuriauton oven kahvassa oli vaikeata edes nähdä ikäiseni väsyneillä silmillä. Tarkkasilmäinen omistaja oli sen sijaan pannut sen heti merkille tutkiessaan viereeni parkkeeratun, vasta pestyn ja vahatun autonsa suurennuslasilla, kuten aina ostoskäyntinsä jälkeen – oletan. Kaiketikin hän myös kuvasi kaikki autonsa pinnat joka kerta pysäköidessään julkiselle paikalle.
”Niin anteeksi, ei ole mitä?” kysyin veljeltäni.
Ajattelin kahdeksankymmenvuotiaan, muistisairaan äitini keittiötä, joka mielestäni oli aina ollut paremmin varusteltu kuin omani, vaikkakin ajan hammas oli tietenkin naarmuttanut muumimukeja ja Arabian lautasia.
”Mikroaaltouunia, johan minä sen sanoin.”
”Mikroaaltouunia?”
”Niin, mikroaaltouunia. Äidillä ei ole mikroaaltouunia ja kodinhoitaja tarvitsee sellaisen, jotta voi lämmittää ateriat samalla kun siivoaa asuntoa.”
Eikö olisi paljon parempi, jos kodinhoitajalla olisi mukanaan liikuteltava mikroaaltouuni sen sijaan, että jokaisen vanhuksen pitäisi pienestä eläkkeestään kustantaa sellainen. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, jonka tietenkin hylkäsin mahdottomana niin pian kun olin kuvitellut mielessäni satakiloisen kodinhoitajaparan vääntäytyvän ylös Peugeot Partnerinsa linttaan istutulta penkiltä. Häneltä ei todellakaan mitenkään voisi vaatia ainuttakaan työsuoritusta enempää, kuin mitä hänen päivittäiseen työohjemaansa nykyisellään kuului. Ymmärsin olevani epäoikeudenmukainen tuota ammattilaista kohtaan, sillä enhän tietenkään ollut tavannut koko naista. Vaikka saattoihan hän mieskin olla.
”No, mähän sitten ostan sellaisen”, lupauduin, tietäen hyvin, ettei sisarusteni kanssa kannattanut antautua väittelyyn siitä, miten tämä hankinta rahoitettaisiin tai miten se tulisi toteuttaa. Oli vaikeaa tai suorastaan epätodennäköistä, että me viisi jälkeläistä pääsisimme minkäänlaiseen yksimielisyyteen asiasta.
”Koskas se sellainen sitten tarvittaisiin?” kysäisin.
”Ensi maanantaina”, veljeni sanoi.
”Kyllä se varmaankin onnistuu”, lupasin toiveikkaasti, sillä olihan vasta tiistai.
Lopetettuani puhelun jäin miettimään äitiäni ja sitä tosiasiaa, ettei hänen keittiöstään tosiaankaan löytynyt tuota nykyisin niin tuikitärkeää kodinkonetta. Yritin muistella, miten olimme laittaneet kotona ruokaa, kun me olimme lapsia. Tuolloin ruuanlaitto oli kai ollut melko alkeellista. Joskus seitsemänkymmentäluvulla remontin yhteydessä myös keittiö uusittiin ja vanhojen komeroiden tilalle asennettiin naapurikylässä tehdyt uutuuttaan kiiltelevät mäntypuiset kalusteet, jotka tuolloin olivat viimeisintä huutoa. Nyt, melkein puoli vuosisataa myöhemmin, niiden lakkapinnat hilseilevät ja feikkipeiliovien viilut irtoilevat kulmistaan.
Tuolloin keittiöön asennettiin myös uudenuutukainen UPO-hella ja sähköuuni ajastimella, jonka kellolaite tätä nykyä kolkutteli äänekkäästi aivan omaa aikaansa ja joka oli lakannut lämpiämästä ehkä jo pari vuosikymmentä sitten. Mutta mikroaaltouunia keittiöön ei asennettu. Niitä kai ei silloin vielä ollutkaan.
Äiti ei koskaan täysin tottunut sähköhellaan, sillä hän poltteli puuhellassa hukkapuita yhä edelleen aivan viime vuosiin asti, kunnes se sellainen piti häneltä kieltää palovaaran vuoksi.
Muistelen yhäkin, tiettyä vastemielisyyttä tuntien, hänen pöperöitään: Iänikuiset hellalla kuivettuvat kaurapuurot, joita saatettiin syödä jälkiruuaksikin marjakiisselin kera. Edelliseltä päivältä jatketut sienikastikkeet. Ja paistinpannulla, leivinpaperin päällä lämmitetyt lohkoperunat.
Asiaan, eli siis mikroaaltouuniin. Sen pitäisi olla helppokäyttöinen, oli veljeni sanonut. Mietin olisiko olemassa seniorimalleja, kuten puhelimissa ja yritin etsiä sellaisia netistä. Lopulta päätin kuitenkin käydä henkilökohtaisesti valitsemassa sellaisen kaupasta. Olen sitä ikäpolvea, joka ei oikein luota nettikaupan palveluihin, jotka useinkin tuntuivat vain lihottavan logistiikkapuolta ja asiakas joutuu kuitenkin noutamaan pakettinsa jostakin.
Menin työpäiväni päätteeksi hiljattain avattuun Nettiputiikki.com:iin, jossa tuntui olevan paras valikoima tuotteita ja kaiken lisäksi, kuten osoittautui, heillä oli myös todella hyvä palvelu.
On muuten kummallista, että tunnetut nettimyyntiä harjoittavat yritykset avasivat tänä päivänä perinteisiä myymälöitä, kun taas perinteiset kaupat tekivät juuri päinvastoin.
Löysin nopeasti sellaisen mikron, jossa oli vain kaksi väännintä ja ajattelin, että se olisi varmaankin sopiva, varsinkin, kun hintakin oli mielestäni kohdallaan. He lupasivat toimittaa sen myös asiakkaan keittiöön asti varsin kohtuullisella hinnalla.
Kerroin asialla olevan kiire ja he vakuuttivat minulle, että toimitus olisi perillä jo perjantaina tai viimeistään maanantaiaamuna.
Lopuksi he kysyivät minulta, halusinko, että paketin toimittaisi posti vaiko matkahuolto. En tiedä miksi, ja huolimatta aiemmista huonoista kokemuksistani, vastasin, että posti. Ehkä olen sen verran vanhanaikainen, että mielessäni postille kuuluivat paketit, kun taas matkahuollolle suurempi tavara, kuten vaikkapa huonekalut. Tosin mikroaaltouunista ei kovin hyvin voinut sanoa, kumpaan ryhmään se kuului. Tietenkin tämä kuulostaa varsin tyhmältä, mutta niin oli mielestäni ennen.
Perjantaina sitten soitin äidille ja kerroin tällaisen lähetyksen olevan tuloillaan. Hän lupasi kirjoittaa asian muistilapulle.
Iltapäivällä soitin uudelleen ja kysyin, oliko mikro jo tullut. Äiti meni eteiseen asti varmistamaan asiaa ja sanoi ettei ollut havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaan, mutta kertoi, että keittiön pöydällä oli kyllä jokin lappu, jossa kerrottiin mikron saapuvan perjantaina tai viimeistään maanantaiaamuna.
”Niin, se on se sinun kirjoittamasi lappu”, sanoin.
”Kuka sen sellaisen uunin on hankkinut? En minä kyllä ole sellaista tilannut”, äitini sanoi ja selitin taas kertaalleen sen mitä veljeni oli sopinut kodinhoitajan kanssa.
No, maanantaina sitten, ajattelin, viikonloppunahan ei mitään kuitenkaan tapahtuisi.
Maanantaina soitin äidilleni kolmasti. Mikrosta ei ollut näkynyt vilaustakaan. Sen sijaa sain kolmasti kuulla selvityksen mystisestä lapusta ja kysymykset siitä, kuka sen uunin oli tilannut ja selitin asian mahdollisimman kärsivällisesti joka kerta uudelleen.
”Kyllä Pertti sen sitten varmaan taitaa kytkeä sähköverkkoon”, äiti sanoi. Hän puhui tietenkin jo vuosia sitten edesmenneestä veljestään.
”Niinpä niin. Tai jos ei, niin sitten kodinhoitaja”, vastasin.
Kun osoittautui, ettei äitini vielä iltapäivälläkään ollut saanut uuniaan, soitin postin asiakaspalvelunumeroon, joka oli jo tullut minulle entuudestaan tutuksi.
Olet edelleen jonossa. Vastaamme mahdollisimman pian.
Tiesitko, että voit seurata lähetyksesi kulkua verkkosivullamme www.popopo.fi
Voit asioida kanssamme myös verkossa osoitteessa www.popopo.fi.
Nauhoitettu viesti kertoi ja sitä seurasi pätkä musiikkia:
Sail away, sail away, sail away
Sail away, sail away, sail away
Sail away, sail away, sail away
Sail away, sail away, sail away
From Bissau to Palau in the shade of Avalon.
From Fiji to Tiree and the isles of Ebony.
From Peru to Cebu, feel the power of Babylon.
From Bali to Cali, far beneath the Coral Sea.
De da, da da de…
Enyan Orinoco Flow:n sanat alkoivat tulla tutuiksi, kun sitä kuunteli tunnin ja neljätoista minuuttia.
Odotellessani olin ajanut kotiin, vaihtanut vaatteet ja lötköttelin sängyllä puhelin korvassani, kun joku vihdoin ja viimein vastasi.
”Kyllä, lähetys on toki jo perillä”, nainen sanoi, kun olin onnistunut kaivamaan sähköpostikaaoksestani postin seurantanumeron. Vastaanottajan nimi ei hänelle kelvannut, eikä minunkaan, numero ainoastaan. Lieneekö sitten niitä GDPR-juttuja, mene ja tiedä.
Olin kovasti ihmeissäni, sillä en tiennyt uskoako häntä vai äitiäni.
”Miten niin perillä? Perillä missä?”
Ajattelin jo hetken, että mikroaaltouuni odotteli noutajaansa Parolan k-marketissa, jossa postin mukaan sijaitsi lähipostiautomaattini.
”Se on noudettavissa K-Market Sellerissä”, hän sanoi jokseenkin kireällä äänellä.
”Missähän kaupungissa?” kysyin.
”Kristiinankaupungissa”, nainen vastasi.
Oikeassa kaupungissa sentään, mutta minulle se olisi aivan yhtä hyvin voinut olla kuussa. Kahdeksankymmentävuotias äitini ei sitä mitenkään onnistuisi noutamaan, enkä minä voinut lähteä ajamaan 300 km noutaakseni paketin äitini lähikaupasta.
”Mutta kun se nimenomaan piti toimittaa kotiovelle”, kivahdin. Huumorintajuni alkoi todellakin olla loppumaisillaan.
”Juuri niinhän me olemme tehneetkin. Lähetys yritettiin toimittaa asiakkaalle perjantaina kello 9:00 ja seuraavan kerran kello 9:44, mutta koska ketään ei ollut paikalla vastaanottamassa lähetystä se toimitettiin K-Market Selleriin.”
Kuvittelin mielessäni äitini tuona perjantaina. Hän olisi tapansa mukaan noussut jo kahdeksalta, sijannut vuoteensa, keittänyt kahvia ja lautasellisen iänikuista kaurapuuroa. Hän olisi avannut radion klassisen musiikin kanavan ja aamiaista syödessään kirjannut päiväkirjaansa säätilan sekä sen, että oli herännyt ja ottanut lääkkeenä. Yhdeksältä veljeni olisi soittanut ja varmistanut, että äiti oli ottanut lääkkeensä ja syönyt aamiaisen. Senkin äiti olisi kirjannut kellonaikoineen kaikkineen päiväkirjaansa, kuten myöhemmin selvisi. Ja kun kello tulisi kymmenen, äiti varmaankin istuisi olohuoneen keinutuoliin täyttämään sanaristikoita, missä hän olikin melkoinen haka.
Keittiöstä oli suora näkymä ulko-ovelle ja lisäksi pihaportti päästi avautuessaan sellaisen narahduksen, että varmaankin hän olisi sen kuultuaan katsonut ikkunasta ulos nähdäkseen kuka oli tulossa. Eihän äitini mikään kuuro ollut, vain pelkästään muistisairas.
Minusta tuntui siis melko vaikealta uskoa, että joku oli todellakin käynyt äitini ovella tuona perjantaiaamuna ja kerroin sen postin naiselle.
”Eikös postimies olisi voinut vaikka soittaa ja ilmoittaa tulostaan?” kysäisin.
”Ei, sellaista me emme voi tehdä, koska se ei kuulu tämän tyyppisten postilähetysten toimitusehtoihin”, nainen selitti.
”Mitä ihmettä? Minä maksoin kotiinkuljetuksesta, ei minulle mistään ehdoista puhuttu. Kysyttiin vain halusinko kuljetuksen postin vaiko matkahuollon kuljettamana. Kaikesta päätellen minun olisi varmaankin pitänyt valita matkahuolto.
Nyt äitini mikroaaltouuni pitää kuitenkin mahdollisimman nopeasti toimittaa perille, koska kodinhoitaja sitä jo kaipailee. Minä voin varmistaa, että äitini on ovella vastaanottamassa pakettia kun se saapuu.”
”Sitä me valitettavasti emme voi tehdä. Olemme tehneet siten kuin lähetysehdot määrittelevät, emmekä ole velvollisia minkäänlaisiin erillistoimenpiteisiin. Lähetys on noudettavissa seitsemän päivän ajan mainitsemassani toimipisteessä ja mikäli sitä ei siihen mennessä noudeta, se palautuu lähettäjälle. Teidän pitää valittaa asiasta toimituksen lähettäjälle eikä meille.”
”Kenelle siis?” kysyin.
”Nettiputiikki.com:lle”, hän vastasi.
Samalta istumalta soitin mikroaaltouunin myyjälle ja valitin tapahtuneesta. Postin alipalkattua ja stressaantunutta asiakaspalvelijaa paljon palvelualttiimpi mies lupasi tehdä valituksen postille puolestani.
Ajattelin, että nyt asia varmaankin hoituisi, mutta kun seuraavana päivänäkään ei toimitus ollut tullut perille, aloin taas soitella sen perään. Soittelin keskiviikon kuluessa useita kertoja postin asiakaspalvelun numeroon. Myönnän, että olen varmaankin hankala asiakas rääkätessäni asiakaspalvelijaa, joka ei todellisuudessa pystynyt millään tavoin auttamaan minua.
Lukemattomien Sail awayden jälkeen sain tyrmistyksekseni huomata, että numeroni oli laitettu jonkinlaiselle estolistalle, sillä kerta toisensa jälkeen sain kuulla ainoastaan seuraavanlaisen nauhoituksen:
“Olemme yrittäneet tavoitella teitä postin asiakaspalvelusta. Jos tarve vaatii, yritämme myöhemmin uudelleen.”
Helpotuksekseni mikroaaltouuni löysi kuitenkin perille torstaiaamuna, sillä muutoin olisin varmaankin ottanut töistä vapaata ja lähtenyt ajamaan kohti pohjanmaata.