Isä oli kovin mystinen kertoessaan, että heillä oli menoa sinä iltana. Hän käski Xescin käydä suihkussa töiden jälkeen ja pukeutua siististi.
He kävelivät yhtä matkaa tehtaalta kotiin. Isä oli puhunut Xescin sinne kesätöihin. Palkka oli mitätön, mutta jokainen peseta jonka hän ansaitsi, vei hänet lähemmäs unelmiensa täyttymystä. Sitä että hän saisi hankituksi itselleen oman mopon.
Xesc oli hikinen ja ajatus kylmästä suihkusta tuntuikin houkuttelevalta. Hän oli pinonnut yhdeksän tuntia mopon osia varastossa, jossa oli hämärää ja kuumaa kuin pätsissä. Juan, varaston työnjohtaja, hengitti koko ajan niskaan, eikä mikään mitä hän teki, tuntunut olevan Juanille kyllin hyvää. Onneksi hän sai olla varastossa yksin suurimman osan päivää.
Jotkut työntekijöistä naljailivat hänelle, sillä oli kiertänyt sana, että Ferminin poika oli tehtaalla töissä. Xesc sai nyt maksaa siitä, että hänen isänsä oli juuri saanut nimityksen alemmaksi työnjohtajaksi hitsaamolla.
”Katsos poika, pomo on aina kusipää, tekipä hän mitä tahansa.” Isä selitti.
Kuorma-autot toivat varastoon rungonosia alihankkijoilta: takahaarukoita, jousia, lokasuojia, ketjuja ja muuta sellaista – painavaa tavaraa. Trukki nosti ne autonlavalta pihalle, ja Xescin tehtävä oli purkaa laatikot ja sijoitella tuotteet oikeille hyllyille.
Varastorakennus oli niin matala ettei trukki olisi mitenkään mahtunut ajamaan sisälle, ja sitä paitsi sinne oli pihalta kahden askelman pudotus, joten tavarat oli kuljetettava paikoilleen pienellä kaksipyöräisellä vetokärryllä.
Koko touhu tuntui Xescistä melko naurettavalta, sillä toimintahan olisi paljon tehokkaampaa, jos vanha mineriittivaja purettaisiin, ja sen tilalle rakennettaisiin uusi ja nykyaikainen varastorakennus. Hän kertoi ajatuksensa Juanillekin, mutta tämä katsoi häntä kuin vajaamielistä, ja sanoi, että niin oli aina tehty, miksi sitä muuttamaan.
Xesc teki kuitenkin työnsä sen verran nopeasti ja tunnollisesti, että sai myös syöttää vastaanotetut tuotteen varastokirjanpitoon varaston nurkassa olevalla ikälopulla tietokoneella, joka pyöritti ikivanhaa varastokirjanpito-ohjelmaa, joka vaikutti olleen käytössä jo ennen kuin Windows oli keksitty.
”Me menemme tänä iltana ulos, Francisco ja minä.” Isä ilmoitti kotona.
Äiti vain nyökkäsi, kuin tietäisi asiasta, ja ehkäpä hän tiesikin. Xavi, ei edes kääntänyt päätään, tuijotti vain televisiota.
Kun Xesc oli pessyt hiet pois ja pukeutunut, äiti tuli kampaamaan hänen hiuksensa ja vaati häntä vaihtamaan päälleen valkoisen paidan, sen joka oli ostettu edellisenä syksynä tädin hautajaisiin. Xesc ei suostunut, sillä sitä paitaa hän ei laittaisi päälleen mistään hinnasta. Se hiersi kaulaa inhottavasti, ja hihat olivat liian pitkät. Ei, hänellä oli paljon mukavampi olo vaaleansinisessä puuvillapaidassaan. Vaikka olikin jo hieman nuhjaantunut, se oli kaikin puoli mukava päällä.
Isä ja poika söivät illallisen Fonda Europassa. Cannellonit alkupalaksi ja nurminahikkailla höystetty fricandó pääruuaksi, mikä oli Xescin mielestä paljon parempaa kuin isoäidin tekemänä.
Isä oli hilpeällä tuulella ja kertoili vitsejä, joista monet olivat Xescille jo entuudestaan tuttuja, sekä tarinoita nuoruudestaan – sellaisia joita Xesc ei koskaan ollut kuullut aiemmin.
Xesc huomasi nyt kuinka vähän hän oikeastaan isästään tiesi. Hän ei ollut lainkaan tullut ajatelleeksi sitä, että hänen isänsäkin oli joskus ollut nuori, eikä tämä ollut aina ollut naimisissa äidin kanssa. Ja että isällä oli ollut muitakin naisia, ennen kuin hän ja äiti olivat menneet naimisiin.
Näistä ajoista isä nyt kertoili pojalleen. Se tuntui oudolta ja Xesc tunsi itsensä hieman vaivautuneeksi. Mutta isän tapa kertoa tarinaa oli niin luonnollinen ja mukaansatempaava, että Xesc uppoutui kuuntelemaan. Isä ei liioitellut eikä teeskennellyt olevansa muuta kuin oli. Samalla tapaa isä oli kertonut satuja kun Xesc ja Xavi olivat pieniä. Hän osasi kertoa tavalla joka sai kerrotun tarinan kuulostamaan kaikin puolin uskottavalta.
Illallisen jälkeen he joivat vielä muutaman snapsin, ennen kuin poistuivat ravintolasta kello kahdentoista aikaan.
”Nyt me menemme paikkaan, joka on hyvin, hyvin erityinen. Olen sopinut sinne tapaamisen erään henkilön kanssa”, Isä sanoi.
Ha ajoivat parikymmentä kilometriä kohti pohjoista. Tie mutkitteli kapeassa laaksossa jokea seuraten. Lopulta isä poistui kapealle sivutielle, joka melkein heti päättyi suuren valaistun rakennuksen tilavalle parkkipaikalle.
Perhe oli ajanut siitä ohi useasti mennessään hiihtämään Pyreneille tai sienestämään, ja Xesc oli aivan varma, että oli nähnyt tuon rakennuksen aikaisemminkin. Mutta nähdessään sen nyt yövalaistuksessaan, ei tarvinnut olla mikään selvänäkijä, arvatakseen, että kyseessä oli bordelli.
Xesc ei tiennyt mitä sanoa, joten hän ei sanonut mitään.
Baari oli miltei tupaten täynnä ihmisiä. Asiakkaat olivat enimmäkseen keski-ikäisiä miehiä. Vähäpukeiset naiset pörräsivät miesten ympärillä kuin eksoottiset perhoset.
Isä sanoi jotakin baarimikolle. Tämä soitti puhelun ja sekoitti sen jälkeen juoman heille molemmille. Näki heti, että isä kävi täällä usein. Sen näki tavasta, jolla baarimikko häntä kohteli – kuin he olisivat vanhoja tuttuja.
Vain pienen hetken kuluttua heitä kohti käveli kaunein nainen, jonka Xesc oli eläessään nähnyt. Hän oli hoikka ja tummatukkainen ja näytti paljon nuoremmalta kuin mitä todellisuudessa oli. Nähtyään isän nainen hymyili leveästi ja antoi tälle poskisuudelman molemmille poskille.
Nainen oli nimeltään Pavlina. Kotoisin kaiketi Puolasta, Ukrainasta tai herratiesmistä. Xesc vietti naisen seurassa kahden kesken ikuisuudelta tuntuvan ajan huoneessa, jossa oli hämyvalaistus ja pyöreä sänky, johon oli pedattu punaiset ruusulakanat.
Pavlina teki hänelle asioita, joita Xesc ei ollut kuvitellut mahdolliseksi, ei edes kosteimmissa unissaan. Hän tunsi itsensä tyhjäksi – kuin leijuisi maanpinnan yläpuolella – palatessaan takaisin baaritiskille, jossa isä häntä odotti. Nähdessään isän katseen, hän tunsi punan nousevan poskilleen. Onneksi isä ei kysynyt mitään. Matkalla kotiin kumpikaan heistä ei sanonut sanaakaan.
Paljon myöhemmin Xesc palasi klubille. Kesti melko kauan kerätä tarpeeksi rohkeutta. Hän meni sinne etsimään Pavlinaa, kokeakseen uudelleen saman autuaaksitekevän onnentunteen. Mutta nainen ei enää ollut talossa ja baarimikko suositteli valitsemaan jonkin toisen nuoren ja kauniin naisen. Mutta kukaan heistä ei vetänyt puoleensa samalla tavoin, ja Xesc poistui perin juurin pettyneenä.
Kaksi vuotta myöhemmin Xesc kuitenkin palasi klubille. Muisto Pavlinasta oli tuolloin jo haalistunut, ja nyt hänelle kelpasi miltei kuka tahansa, jolla oli kauniit sääret ja joka osasi ottaa kelvollisesti suihin. Mutta koskaan hän ei enää löytänyt sitä samaa onnen tunnetta, jonka hän oli saanut kokea yhdessä Pavlinan kanssa.
Ehkä niin onkin parasta, Xescillä oli usein tapana ajatella. Samalla häneltä kuitenkin pääsi karkuun lähes tiedostamaton miete, koskien sitä mitä Pavlinalle oli mahtanut tapahtua. Missä hän oli. Oliko hän kenties onnellinen.
Jotain lähes samankaltaista kuin ensimmäisen kerran Pavlinan nähdessään, Xesc oli tuntenut nähtyään Pilarin seisovan iltapukuunsa pukeutuneena Club Tahitin ylätasanteella. Tuo näky oli niin täysin odottamaton, että se sain Xescin unohtamaan kaiken muun.
Pilarin sininen iltapuku oli vaatimaton, mutta istui hänen hoikan olemuksensa peitoksi niin täydellisesti, että lähes vaikutti siltä, kuin hän olisi alasti. Xesc ei saanut silmiään irti ja huomasi, että monet muutkin miehistä olivat kääntäneet katseensa.
Mitä ihmettä pikku Nicolaksen tytär teki tällaisessa paikassa, Xesc mietti. Pilar antoi katseensa kiertää, ja Xescistä tuntui siltä, että heidän katseensa kohtasivat, mutta Pilar ei vain reagoinut siten, kuin olisi tunnistanut hänet.
Xesc oli jo aikeissa mennä tervehtimään Pilaria, kun vanhempi mies ilmestyi varjoista Pilarin vierelle, ja auttoi takin tämän harteille. Sitten he molemmat laskeutuivat rappuset alas ja suuntasivat kohti ulko-ovea.
”Jesus, tuo nainen tuolla, en ole ennen nähnyt häntä”, Xesc tokaisi tuntemalleen baarimikolle.
”Hän on Claudia”, Jesus vastasi.
”Onko hän uusi?”
”Ei, ei Claudia uusi ole. Mutta hän käy vain hyvin harvoin täällä salin puolella.”
”Miten häneen sitten saa yhteyden?”
”Sitä minä en tiedä. Mutta sen voin sanoa, että Claudian asiakkaat eivät ole aivan tavallista porukkaa.”
”Miten niin, keitä ne sitten on?”
”Rikkaita ne ainakin on, senhän näkee jo päältäkin. Mutta minä en tiedä mistä hän niitä pokaa. Ei ainakaan täältä, se on ihan varmaa.”
Näitä ajatuksiaan pohdiskellen Xesc nousi autoonsa ja lähti hieman haparoiden ajamaan kohti kotiaan, missä Gemma jo odotti häntä illalliselle.
