Juan oli kotonaan Miamissa kun puhelin soi. Yhdysvalloissa hän käytti nimeä Jim Johnson ja hänen puhelinnumeronsakin oli aivan toinen. Juan Fernández oli hänen nimensä ainoastaan silloin kun hän oleskeli Espanjassa, mitä ei viime vuosina ollut tapahtunut kovin usein.
Espanja ei ollut Juanin suosikkikohteita, eikä varsinkaan Katalonia. Hänellä oli takavuosina ollut joitakin epämiellyttäviä kokemuksia ja kerran hän oli jopa joutunut poistumaan maasta salaa Portugalin kautta. Mutta siitä oli jo kauan.
Hänen mielestään espanjalaiset ovat paskantärkeitä rehentelijöitä. Nurkkakuntaisia pikku patriootteja, jotka ovat sulkeutuneet omaan maahansa tuijottamaan omaan napaansa ja nahistelemaan keskenään merkityksettömistä pikkuasioista. Kai se johtuu diktatuurista, Juan ajatteli.
Sen sijaan Miamissa, Juan – vai pitäisikö sanoa Jim – tunsi olevansa kuin kotonaan. Hänen työtehtävänsä sijoittuivat useimmiten juuri tähän kaupunkiin. Se on kaupunki, jossa hän saattoi kommunikoida molemmilla äidinkielillään. Kaupunki, jossa on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee elääkseen ihmisarvoista elämää. Toista se on Katalonian kyläpahasissa, joissa ei aina edes ymmärtänyt, mitä ihmiset sanoivat, silloin kun puhuivat käsittämätöntä murrettaan.
Puhelu oli tullut hänen työnantajaltaan, Mr. Rattlebagiltä. Juan oli usein miettinyt mistä moinen nimi, ja arveli, että se saattoi jopa olla täysin keksitty. Rattlebag käski Juanin jättää kaikki keskeneräiset tehtävänsä ja nousta ensimmäiseen mahdolliseen Madridin koneeseen. Madridissa hänen tulisi etsiä käsiinsä eräs vanha ystävä – vanhoja ystäviähän he kaikki olivat – nimeltään Corroza. Sekään ei varmaan ollut miehen oikea nimi.
Corroza ja Juan tapasivat kahvilassa Calle Gran Víalla. Señor Corroza ei ollut pitkä mies, pikemminkin päinvastoin. Vain noin sata seitsemänkymmentä senttiä, Juan arvioi nopeasti. Miehestä ei olisi hänelle vastusta, vaikka eihän sitä koskaan tiennyt. Corrozan ääni kuitenkin yllätti hänet. Se oli yllättävän matala. Äänessä oli voimaa ja auktoriteettia samoin kuin miehen katseessa. Oli selvää, että tämä oli tottunut käskemään, ja tottunut myös siihen, että häntä toteltiin kyselemättä.
Kahvila sen sijaan oli aivan tavanvallinen. Kuin mikä tahansa niistä tuhansista kaltaisistaan, joita Madrid oli täynnä. Se ei prameillut erikoiskahveilla, jotka kuitenkin olisivat vain sitä samaa, mutta eri kupista tarjoiltuna. Eikä myöskään vastaleivotuilla leivonnaisilla, jotka tuotiin samasta suurleipomosta ja paistettiin takahuoneen automaattiuunissa, jonka leipomoyhtiö vuokrasi kiskurihintaan baarinpitäjälle.
Se oli tuiki tavallinen kahvila. Sellainen, jossa kahvi oli riittävän hyvää, ja missä tarjoiltiin käsintehtyjä voileipiä niitä haluaville.
Siihen aikaan aamupäivää kahvilassa oli vain muutama asiakas. Señor Corroza ohjasi Juanin taaimmaiseen nurkkaan, jossa oli kaksi pöytää ikään kuin kulman takana. Baaritiskiltä sinne näki kyllä, mutta muut lähimmät pöydät jäivät sopivasti piiloon.
Näki, että Corroza kävi täällä usein. Ikkunanpuoleinen pöytä, johon he istuivat, oli varmaankin hänen vakiopaikkansa. Sellaisen vaikutelman Juan sai. Heidän istuuduttuaan tarjoilija ilmestyi välittömästi paikalle. Juan tilasi cortadon ja kroissantin. Señor Corroza ei tilannut mitään, mutta palattuaan tarjoilija toi hänelle pikkupullollisen olutta ja lautasellisen tummia ja pieniä oliiveja.
”Kiitos Jesus,” Corroza sanoi matalalla äänellään. Juan huomioi, että kiitos ei ollut vilpitön, vaan pikemminkin pelkkä muodollisuus.
Selvästikään he eivät olleet tulleet tänne juttelemaan joutavia. Corroza ei kysellyt Juanilta miten matka oli sujunut. Häntä ei kiinnostanut tietää minkälainen sää Miamissa oli. Maistettuaan oluttaan ja nautittuaan kaksi oliivia, Corroza naulasi tikun kolmanteen kuin olisi pistänyt hengiltä torakan, ja meni suoraan asiaan.
”Minulla on hyvä ystävä. Hän on hyvin tärkeällä paikalla tämän valtakunnan hierarkiassa. Ei siis mikä tahansa ystävä, vaan sellainen, jonka ystävyyttä voi pitää lähes kunnianosoituksena.
En tiedä onko sinulla sellaisia ystäviä. Jos olisi, niin tietäisit tarkalleen miten tärkeää on osoittaa lojaaliuttaan ja ojentaa auttava kätensä, kun tämä ystävä kääntyy puoleesi pyytääkseen apuasi.
Yritykseni on vastaanottanut tältä ystävältä ja hänen konserniltaan useita toimeksiantoja vuosikymmenien kuluessa. Monet niistä ovat olleet laadultaan varsin erikoisia ja eräät hyvinkin arkaluontoisia. Tästä syystä välillemme on muodostunut suhde, joka on enemmän kuin pelkkä tavanomainen liikesuhde.
Kerron sinulle tämän kaiken siksi, että ymmärtäisit miten vakavasta asiasta tässä on kysymys. Kun hänen kaltaisensa ystävä pyytää hyvin henkilökohtaista ja hyvin, hyvin arkaluontoista palvelusta, hänen pyyntöään ei tietenkään voi torjua, ja on annettava, voimiaan säästelemättä, kaikkensa tämän hyvän ystävänsä puolesta. Kai olet samaa mieltä kanssani?”
Juan nyökkäsi. Hänellä itsellään ei ollut ystäviä. Ei hyviä, eikä huonoja, mutta hän alkoi ymmärtää, ettei tämä tehtävä tulisi olemaan helppo. Hänen teki mieli kieltäytyä, vaikkei edes vielä tiennyt, mitä se tulisi pitämään sisällään. Hänen mielensä täyttyi pahoilla aavistuksilla.
Ihmisten tappaminen ei enää vienyt Juanilta yöunia. Ei ollut vienyt sitten teinivuosien, silloin kun hän vielä asui kotikylässään Kolumbiassa. Nykyisin hän ei yksinkertaisesti edes vaivannut päätään moisilla asioilla.
Toisaalta, Juan ei enää viime aikoina suorittanut itse hengiltäottoja muutoin kuin satunnaisesti. Sen saivat muut tehdä. Juan oli kouluttanut itseään – noussut ammattikuntansa hierarkiassa – ja päässyt viimein asemaan, missä hänelle soittivat Rattlebagin kaltaiset miehet, ja aivan viime vuosina pelkästään hän.
Juanista oli tullut Mr. Rattlebagin luottomies. Se tietenkin edellytti sitä, että minkäänlaisia mokia saanut tehdä. Oli pidettävä oma pesä tahrattoman puhtaana, jotta lika vain roiskuisi hänen toimeksiantajansa housunlahkeille.
Vaikka Juan oli tuntenut Mr. Rattlebagin jo vuosia, hän suinkaan olisi millään muotoa kutsunut miestä ystäväkseen. Hän ei tiennyt miehestä oikeastaan yhtään mitään. Ei sitä, mistä hän oli kotoisin, missä asui, eikä edes sitäkään mikä tämän oikea nimi oli. Señor Corroza oli siis huomattavasti paremmassa asemassa omaan toimeksiantajaansa nähden.
”Kolmisen vuotta sitten ystäväni liiketuttava kuoli tapaturmaisesti. Tämän liiketuttavan haltuun jäi hyvin arkaluontoista materiaalia, joka on ollut kateissa aina siitä lähtien.”
Tässä vaiheessa pahat aavistukset sen kun vain vahvistuivat Juanin mielessä. Oli aivan toinen asia etsiä käsiinsä jokin henkilö ja eliminoida tämä. Kadonnet ihmiset katosivat pysyvästi vain ani harvoin, ja silloinkin osoittautui, että joku toinen oli ehtinyt ensin ja poistanut tuon kyseisen yksilön elävien kirjoista.
Ihmiset olivat riippuvaisia perusasioista kuten: ruoka, majapaikka, sukulaissuhteet ja ennen kaikkea rahasta. Tämän lisäksi he olivat mitä suuremmassa määrin pinttyneiden tapojensa orjia. Oli yleensä vain ajan kysymys saada käsiinsä tyyppi, joka omasta mielestään oli hyvinkin hyvässä piilossa.
Mutta kadonneet esineet olivat paljon vaikeampia löytää. Ne saattoivat olla kätkettyinä aivan minne tahansa. Ja melkein aina oli ensin löydettävä ihminen, joka kertoisi, mihin tämä kyseinen esine oli kätketty.
Juan oli vanhaa koulukuntaa. Hän oli paljon mieluummin tekemisissä ihmisten kanssa, kuin joidenkin kadonneiden esineiden. Ja vielä vähemmän jos ne olivat kaiken lisäksi arkaluontoisia. Useimmiten nämä tällaiset eivät olleet suoranaisesti fyysisiä esineitä laisinkaan, vaan digitaalisia tiedostoja, jotka saattoivat sijaita aivan missäpäin maapalloa tahansa.
Kuinka monet olivatkaan päässeet hengestään ihan vain pelkästä uteliaisuudesta, työnnettyään nokkansa toisten salaisiin papereihin. Kuollut ihminen ei enää puhunut, mutta jokin viattoman näköinen dokumentti saattoi levittää tuhoa vuosisatoja.
”Muutama vuosi sitten ystäväni sai tietää, että tämä kadonnut materiaali oli löytynyt. Hän kääntyi puoleeni, ja materiaalin äärimmäisen arkaluontoisuuden vuoksi päätin kääntyä toimeksiantajasi puoleen, sen sijaan, että olisin käyttänyt kansallisia toimijoita. Hän lähetti yhden miehen. Hänen avullaan onnistuimme paikantamaan henkilön, joka piti tätä materiaalia hallussaan, mutta kyseinen henkilö pakeni tapettuaan ensin väkivaltaisesti kollegasi.”
Juan ei ollut kuullut asiasta mitään, eipä tietenkään. Mr. Rattlebag ei koskaan kertonut mitään. Juan ei ollut edes tiennyt, että hänen palveluksessaan oli muitakin.
”Pakomatkansa aikana tämä henkilö tappoi myös häntä takaa ajaneen poliisin, ja katosi sen jälkeen jäljettömiin.
Seuraavaksi paikansimme hänet Ruotsista, puolisen vuota sitten, mutta sielläkin hän onnistui pakenemaan kuin ihmeen kaupalla.
Vain muutamia kuukausia katoamisensa jälkeen YouTubeen alkoi ilmestyä osia kadonneesta materiaalista. Tiedämme, että ainakin osa tästä materiaalista on ladattu Espanjasta käsin, tarkemmin sanoen Barcelonasta. Sen enempää emme vielä osaa sanoa, mutta uskoisin, että muutaman päivän sisällä olemme viisaampia siinä asiassa. Mutta latauspaikkoja on monia, enkä ole varma siitä, onko tiedosta mitään hyötyä.”
”Materiaali on siis videon muodossa? Eikös ne YouTubessa yleensä ole.”
”Kyllä, ladatut tiedostot ovat videoita.”
”Kun löydämme materiaalin – oletan että voin käyttää apuvoimia etsinnässä – mistä tiedämme, että se on aito? Onko olemassa jotain, johon sitä voi verrata?”
”Ensimmäiseen vastaan kyllä, voit käyttää apuvoimia. Mutta seuraavaan kysymykseesi onkin jo paljon ongelmallisempi vastata.
On olemassa identtinen kopio kadonneesta materiaalista, mutta minäkään en ole sitä nähnyt, eikä sinunkaan tule sitä nähdä, omaksi parhaaksesi tietenkin. Tulen antamaan sinulle ainoastaan tiedostojen nimet, niiden koon sekä tiedostomuodon. Sen enempää en voi sinulle antaa.
Ja vielä, mitä tulee apuvoimien käyttöön, voit palkata niin monta kuin tarvitset. Kunhan he vain eivät ole espanjalaisia. Sinä maksa heille sen, minkä katsot tarpeelliseksi. Hyvälle ammattimiehelle tulee maksaa ammattimiehen palkkaa. Emme tule säästelemään kustannuksissa. Lisäksi tarvitsemasi tekniset laitteet ja apuvälineet voit hankkia mistä parhaaksi näet.
Ja vielä, ehdottomasti tärkein ehto. Sinä takaat kaikki alaisesi. Kukaan heistä ei saa katsoa, tallentaa tai lähettää netin kautta materiaalia – ei edes pienenpientä osaa siitä. Kaikki mahdollisesti löydetty materiaali toimitetaan pikaisesti minulle ja minä toimitan sen eteenpäin varmennettavaksi.
Ja nyt, kuuntele hyvin tarkkaan. Jokainen teistä, joka on ollu suoraan tekemisissä kadonneen materiaalin kanssa, palkitaan sen jälkeen kun, materiaali on onnistuneesti toimitettu tilaajalle. Mitä vähemmän heitä on, sitä suurempi on jokaisen saama palkkio, sillä palkkio jaetaan niin moneen osaan kuin teitä on.”
”Millaisesta summasta puhumme?” Juanin mielenkiinto alkoi lopultakin herätä.
”Kymmenkertaisena se, mitä Rattlebag on maksanut sinulle kuluneen vuoden aikana, loppuelämäsi ajan. Mikäli teitä on kaksi, jotka olette olleet kosketuksissa materiaaliin, sinun osuutesi olisi puolet edellä mainitusta, ja hänen toinen puoli. Jos taas kolme, kolmasosa. Sinä päätät. Lopun henkilökunnan palkat saat itse määrätä.”
Juan teki päässään nopean laskutoimituksen ja ymmärsi, että kyse oli miljoonista, jopa kymmenistä, mikäli hän vain itse saisi pitää kaiken. Mikä kadonnut materiaali saattoi olla sen arvoista. Ja mitenkähän paljon nämä olivat jo haaskanneet sen etsintään.
Hän yritti peitellä kiiltoa silmissään, mutta Corroza oli jo pannut asian merkille. Hän tiesi kokemuksesta, että silloin kun puhuttiin suurista summista, se oli lähes normaali reaktio. Mutta sitten tuli odotettu vastareaktio.
”Ja kuka takaa, että tuo summa maksetaan lopun elämääni? Sitä ei arvatenkaan maksettaisi kertasummana, vai kuinka?”
”Rahat talletettaisiin sitä varten perustettuun rahastoon, josta määräsummat tilitettäisiin määräpäivinä sinun valitsemallesi tilille mihin päin maailmaa tahansa.”
Juanin mielessä käväisi ajatus, että vaikka hän joutuisikin tilanteeseen, jossa olisi pakotettu jakamaan palkkiosumma, niin kenties näitä jakajia ei tarvitsisi olla loppupeleissä kuin yksi – hän itse.
Corroza puolestaan hämmästeli taas kerran työntekijän ainaista lojaaliutta työnantajaansa kohtaan. Ehkä tämän Juan Fernándezin ei lainkaan tarvitsisi selvitä hengissä palkkapäivään asti, ja vaikka hän selviäisikin, niin kuka tiesi, kuinka monta elinvuotta hänellä olisi elettävänään.
”Sopimuksen yksityiskohdat hiottaisiin tietenkin sellaisiksi, että molemmat osapuolet voivat sen hyväksyä. Ja sopimus varmennetaan asianmukaisesti”, Corroza sanoi.
Kun Juan Fernández oli poistunut kahvilasta Corroza jäi pöytään istumaan. Jesus toi hänelle vielä yhden pullollisen olutta ja toisen lautasellisen mustia oliiveja.
Hänellä oli hyvin pahoja aavistuksia tämän jutun suhteen – hyvin pahoja. Hänestä tuntui, ettei se tulisi päättymään kovin hyvin. Hän näki mielessään paljon ruumiita. Monet niistä olisivat täysin sivullisia, ilman minkäänlaista yhteyttä koko asiaan.
